Oma lapsuus ja äidin puheet ahdistaa

Minua on alkanut viime vuosina alkanut ahdistaa se, kuinka koko lapsuuteni ja nuoruuteni sain kuulla äidiltäni liikaa "aikuisten juttuja", mm. isäni ja hänen erosta. Muistan että nämä asiat pyöri jo pienenä mielessä ja ahdisti, mutta vasta aikuisena tajusin ettei ole normaalia puhua lapselle asioita samaan tyyliin kun jollekin ystävälle.

Jotenkin omien lasten saaminen nosti tämän ahdistuksen pintaan. Kun ajattelinkin noita pieniä ihania olentoja, niin tuntuu vaan että teen kaikkeni että heidän lapsuus on onnellinen ja turvallinen. Samalla mieleen on noussut nuo ahdistavat lapsuuden muistot.

Vanhempani siis erosivat kun olin ihan pieni, en muista siitä mitään. Äiti kertoi jo tosi nuoresta asti minulle liiankin avoimesti heidän erostaan. Ehkä hän ajatteli olevansa avoin ja rehellinen kertoessaan koko totuuden. Toisaalta hänellä ei ollut juurikaan ystäviä joiden kanssa kaikki "likaiset" yksityiskohdat olisi voinut puida. Tiesin siis jo todella nuorena miten isäni petti äitiä ja kuinka hänellä oli toinen nainen jo kun olin ihan pieni vauva, eikä isää kiinnostanut minä vaan se toinen nainen. Puhui tästä naisesta ihan nimellä ja kertoi muutenkin hänestä kaiken mitä tiesi tai luuli tietävänsä (alkoholisti, paljon miehiä, huoraaminen, abortit...jne). Olin noin 7 vuotias kun äiti vuodatti minulle jotain isääni ja tähän naiseen liittyvää seksijuttua (en luojan kiitos muista tarkasti mitä, enhän edes ymmärtänyt seksistä silloin) Sen muistan kuitenkin että äidin mielestä tuo nainen olisi ollut raskaanakin mutta ryypännyt sikiön hengiltä. Muistan olleeni tosi peloissani ja ihmeissäni noista jutuista. Toivoisin todella etten edes tietäisi näitä juttuja! en tosiaan olisi halunnut tietää mutten lapsena osannut mitenkään suojautuakaan jutuilta. Toisaalta en ole edes varma oliko äidin puheet tottakaan.

Isääni tapasin lapsena noin joka toinen viikonloppu ja hänen kanssaan oli aina ihan mukavaa. Isä taas ei pahemmin koskaan heidän erostaan puhunut. Muistaakseni vain sen, että heidän suhde ei silloin toiminut, mutta se ei muuta silti sitä että hän on isäni ja välittää minusta. Luulen ettei hän tiedä tänäkään päivänä mitä kaikkea äitini on puhunut minulle. Eivät ole olleet väleissä ollenkaan.

Vanhempien ero ei toki ollut ainut asia mistä äiti minulle kertoili liian avoimesti. Sain kuulla varmasti koko suvun, tuttavien, naapurien, ystävien ym. arkaluontoiset ongelmat ja usein äiti teki aika hätiköityjä oletuksia ja maalaili mielessään jo pahimmat mahdolliset skenaariot kaikesta ilman mitään faktaa. Esimerkiksi naapurin rouvalla epäili olevan toinen mies kun näki että eräänä aikasena aamuna hänen luokse meni joku mies joka ei ollut aviomies. Myöskään aviomiestä ei ollut näkynyt hetkeen eli oletti eron tulleen heille vaimon uskottomuuden takia. No paljastui, että rouvan aviomies oli joutunut sairaalaan ja tuo aamulla aikaisin tullut mies oli naisen veli joka tarjosi kyydin sairaalaan.

Tajusin joskus teininä ettei kukaan kaverin äiti puhu tuttaviensa pettämisistä, keskenmenoista, terveysongelmista, avioeroista ja aborteista. Mietin jo nuoruusvuosina ettei mun lapsuus tuntunut turvalliselta ja nykyäänkin mietin että johtuuko tuosta? miten sen nyt sanoisi, liian aikuismaisista jutuista ikätasoon nähden? Pitkään mua vaivasi myös huono itsetunto, tuntui etten ole kellekään minkään arvoinen ja hetken aikaa nuorena hainkin huomiota miehiltä ja tähän liittyy myös epämukavia muistoja. Onneksi "tulin järkiini" ja aloin tiedostaa etten ole kuitenkaan menneisyyden uhri vaan voin itse vaikuttaa. Nykyään olen naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Usein olen palannut miettimään noita äidin juttuja etenkin kun esikoinen alkaa olla saman ikäinen kun itse olin kun äiti jo puhui pettämis ja seksijuttuja. En voisi IKINÄ kuvitella puhuvani tytölleni mitään tuollaista! itkettää ajatellakin miten tuo tyttö kertoo tosissaan my little ponyistä eikä tiedä vielä tuon taivaallista aikuisten elämän vaikeuksista.

Haluaisin vain unohtaa kaiken menneen ja siihen siis pyrinkin. Äitiin on ihan ok välit, ei läheiset missään nimessä mutta haluaa hän tavata lapsenlapsia jonka tietenkin olen antanut. Mietin että eikai äiti voisi puhua lapsilleni vastaavia juttuja myös? en millään haluaisi ottaa asiaa puheeksi, äiti ei siedä ollenkaan kritiikkiä ja todennäköisesti kieltää kaikki "syytökset". Edelleen hän kyllä harrastaa juoruilua ja on pettynyt kun ei olla läheisempiä. Ymmärsin että kokee meillä olleen sellaiset välit että kaikesta voi puhua ja ihmettelee miksi olemme etäisiä. Mietin joskus itsekin miksi näin, miksi koen oloni vaivaantuneeksi hänen seurassaan.
Onko kellään muulla ahdistavia lapsuudenkokemuksia? mitä mieltä olette onko parempi antaa olla vai pitäisikö asia ottaa äidin kanssa puheeksi? vai olenko vaan ylireagoinut kaikkeen?