Lue keskustelun säännöt.
Oma lapsuus ja äidin puheet ahdistaa
20.03.2016 |
Minua on alkanut viime vuosina alkanut ahdistaa se, kuinka koko lapsuuteni ja nuoruuteni sain kuulla äidiltäni liikaa "aikuisten juttuja", mm. isäni ja hänen erosta. Muistan että nämä asiat pyöri jo pienenä mielessä ja ahdisti, mutta vasta aikuisena tajusin ettei ole normaalia puhua lapselle asioita samaan tyyliin kun jollekin ystävälle.
Jotenkin omien lasten saaminen nosti tämän ahdistuksen pintaan. Kun ajattelinkin noita pieniä ihania olentoja, niin tuntuu vaan että teen kaikkeni että heidän lapsuus on onnellinen ja turvallinen. Samalla mieleen on noussut nuo ahdistavat lapsuuden muistot.
Vanhempani siis erosivat kun olin ihan pieni, en muista siitä mitään. Äiti kertoi jo tosi nuoresta asti minulle liiankin avoimesti heidän erostaan. Ehkä hän ajatteli olevansa avoin ja rehellinen kertoessaan koko totuuden. Toisaalta hänellä ei ollut juurikaan ystäviä joiden kanssa kaikki "likaiset" yksityiskohdat olisi voinut puida. Tiesin siis jo todella nuorena miten isäni petti äitiä ja kuinka hänellä oli toinen nainen jo kun olin ihan pieni vauva, eikä isää kiinnostanut minä vaan se toinen nainen. Puhui tästä naisesta ihan nimellä ja kertoi muutenkin hänestä kaiken mitä tiesi tai luuli tietävänsä (alkoholisti, paljon miehiä, huoraaminen, abortit...jne). Olin noin 7 vuotias kun äiti vuodatti minulle jotain isääni ja tähän naiseen liittyvää seksijuttua (en luojan kiitos muista tarkasti mitä, enhän edes ymmärtänyt seksistä silloin) Sen muistan kuitenkin että äidin mielestä tuo nainen olisi ollut raskaanakin mutta ryypännyt sikiön hengiltä. Muistan olleeni tosi peloissani ja ihmeissäni noista jutuista. Toivoisin todella etten edes tietäisi näitä juttuja! en tosiaan olisi halunnut tietää mutten lapsena osannut mitenkään suojautuakaan jutuilta. Toisaalta en ole edes varma oliko äidin puheet tottakaan.
Isääni tapasin lapsena noin joka toinen viikonloppu ja hänen kanssaan oli aina ihan mukavaa. Isä taas ei pahemmin koskaan heidän erostaan puhunut. Muistaakseni vain sen, että heidän suhde ei silloin toiminut, mutta se ei muuta silti sitä että hän on isäni ja välittää minusta. Luulen ettei hän tiedä tänäkään päivänä mitä kaikkea äitini on puhunut minulle. Eivät ole olleet väleissä ollenkaan.
Vanhempien ero ei toki ollut ainut asia mistä äiti minulle kertoili liian avoimesti. Sain kuulla varmasti koko suvun, tuttavien, naapurien, ystävien ym. arkaluontoiset ongelmat ja usein äiti teki aika hätiköityjä oletuksia ja maalaili mielessään jo pahimmat mahdolliset skenaariot kaikesta ilman mitään faktaa. Esimerkiksi naapurin rouvalla epäili olevan toinen mies kun näki että eräänä aikasena aamuna hänen luokse meni joku mies joka ei ollut aviomies. Myöskään aviomiestä ei ollut näkynyt hetkeen eli oletti eron tulleen heille vaimon uskottomuuden takia. No paljastui, että rouvan aviomies oli joutunut sairaalaan ja tuo aamulla aikaisin tullut mies oli naisen veli joka tarjosi kyydin sairaalaan.
Tajusin joskus teininä ettei kukaan kaverin äiti puhu tuttaviensa pettämisistä, keskenmenoista, terveysongelmista, avioeroista ja aborteista. Mietin jo nuoruusvuosina ettei mun lapsuus tuntunut turvalliselta ja nykyäänkin mietin että johtuuko tuosta? miten sen nyt sanoisi, liian aikuismaisista jutuista ikätasoon nähden? Pitkään mua vaivasi myös huono itsetunto, tuntui etten ole kellekään minkään arvoinen ja hetken aikaa nuorena hainkin huomiota miehiltä ja tähän liittyy myös epämukavia muistoja. Onneksi "tulin järkiini" ja aloin tiedostaa etten ole kuitenkaan menneisyyden uhri vaan voin itse vaikuttaa. Nykyään olen naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Usein olen palannut miettimään noita äidin juttuja etenkin kun esikoinen alkaa olla saman ikäinen kun itse olin kun äiti jo puhui pettämis ja seksijuttuja. En voisi IKINÄ kuvitella puhuvani tytölleni mitään tuollaista! itkettää ajatellakin miten tuo tyttö kertoo tosissaan my little ponyistä eikä tiedä vielä tuon taivaallista aikuisten elämän vaikeuksista.
Haluaisin vain unohtaa kaiken menneen ja siihen siis pyrinkin. Äitiin on ihan ok välit, ei läheiset missään nimessä mutta haluaa hän tavata lapsenlapsia jonka tietenkin olen antanut. Mietin että eikai äiti voisi puhua lapsilleni vastaavia juttuja myös? en millään haluaisi ottaa asiaa puheeksi, äiti ei siedä ollenkaan kritiikkiä ja todennäköisesti kieltää kaikki "syytökset". Edelleen hän kyllä harrastaa juoruilua ja on pettynyt kun ei olla läheisempiä. Ymmärsin että kokee meillä olleen sellaiset välit että kaikesta voi puhua ja ihmettelee miksi olemme etäisiä. Mietin joskus itsekin miksi näin, miksi koen oloni vaivaantuneeksi hänen seurassaan.
Onko kellään muulla ahdistavia lapsuudenkokemuksia? mitä mieltä olette onko parempi antaa olla vai pitäisikö asia ottaa äidin kanssa puheeksi? vai olenko vaan ylireagoinut kaikkeen?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Anna olla, äitisi ei miksikään muutu. Onnistuu vielä syyllistämään sinut.
- Kokemuksella
Kyllä todennäköisesti :/ hän on muutenkin aina ollut kova syyllistämään muita.
Pienenä esimerkkinä, kummastelin joskus äidille kun hampaani olivat niin reikäiset jo alle kouluikäisenä. Äiti vaan tuhahti että mitäs söit niin paljon karkkia ja pesit huonosti hampaat. Ööh... no alle kouluikäinenhän se onkin vastuussa syömästään karkki määrästä ja hampaidenpesusta! muistan jotenkin lapsenakin kun pelkäsin hammaslääkäriä siksi kun oli niin usein jouduttu poraamaan ja oli sattunut. Silloinkin äiti vaan syyllisti minua eikä antanut mitään myötätuntoa, puhumattakaan että olisi tuntenut olevansa itse vastuussa siitä että hampaani olivat siinä kunnossa. Näitä esimerkkejä siis riittää. En tiedä miten hän voisi minut syyllistää kertomistaan seksijutuistaankin. Olisiko otsaa väittää että itse halusin kuulla. Toisaalta en halua tietää mutta pelottaa tosiaan että jatkaisi saman paskan puhumista lapsilleni. Tietty ratkaisuna se ettei lapset olisi hänen luona ilman minua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kamalaa :( olen pahoillani puolestasi. Ei kenenkään pienen pitäisi joutua tuntemaan oloaan turvattomaksi ja todellakin aikuisten olisi ymmärrettävä, että myös puheet voivat pelottaa lasta. Ei kyllä riitä ymmärrys sellaista aikuista kohtaan joka tuon tasoista juttua lapselle puhuu. Ei edes teinille. Ei oikeastaan omalle lapselle missään iässä!
Mielenkiinnosta, käyttikö äitisi alkoholia? oliko siis ns. kännisiä läpinöitä? ei sillä että se olisi yhtään parempi, päinvastoin. Yhdellä ystävälläni oli kokemus lapsuudestaan että äitinsä jolla oli alkoholiongelma, oli alkanut viinan juonnin myötä alkanut avautumaan omista mieskuvioistaan tyttärilleen vähän liikaakin. Lapset olivat onneksi osanneet luikkia huoneisiinsa pakoon kun eivät olleet halunneet kuulla äidin seksiaiheista avautumista. Ilman alkoa sitten äiti oli normaali, mutta ahdistus näille lapsille jäi silti äidin alkoholin käytöstä ja siihen liittyvästä liiallisesta avoimuudesta
Mulla on samanlaisia kokemuksia, eron jälkeen äitini sekosi ja haukkui isääni minulle erittäin rumin sanankääntein, puhui myös törkeitä seksiin liittyviä mollauskommentteja. Tämä oli todella ahdistavaa, kai äitini odotti minusta jotain liittolaista, halusi että alkaisin vihaamaan isääni kuten hän, mutta ennemmin se aiheutti vihan tunnetta äitiäni kohtaan. Yök mikä ämmä.
Kyllä, meitä on muitakin! Olen vasta aikuisiällä ymmärtänyt että oma äitini purki minulle vuosikausia erittäin avoimesti asioita, joita minulla ei ollut kykyä käsitellä ollenkaan. Hän on esimerkiksi työssään kohdannut todella raskaita ihmiskohtaloita ja sitten näitä traagisia, tuntemattomille ihmisille tapahtuneita asioita purkanut minulle. Jutut olivat tosi ahdistavia ja saivat mut tuntemaan että olisi jotenkin mun velvollisuus kuunnella ja antaa äidille myötätuntoa - ja vasta myöhemmin tajunnut ettei lapselle mitenkään voi sälyttää tällaista roolia.
Olen myös ymmärtänyt, että tän käytöksen on täytynyt johtua yksinäisyydestä, jostain sosiaalisesta kyvyttömyydestä löytää muita vertaisia, joille purkaa murheitaan. Se ei ole mikään oikeutus vaan lähinnä tosi surullista.
Mulla on myös oma lapsi ja oon kokenut saman kuin sinä vaikka hän on vielä tosi nuori: yritän tehdä kaikkeni ettei hänen tarvitse kokea samaa vaan saa elää lapsuutta joutumatta pohtimaan asioita, joita hänellä ei ole kykyä hahmottaa. Aikuisten ihmisten pitää pystyä käsittelemään omat huolenaiheensa jollain aikuisten tavalla, ei siirtää niitä lapsillle.
Katkaise kierre. Saatko tukea mieheltäsi tai ystäviltäsi ? Hyvä että pystyt puhumaan pahasta olostasi ja tarvittaessa voit tietysti hakeutua terapiaan. On tosi tärkeää, että käyt läpi lapsuuttasi,
koska ilmiselvästi äitisi on kohdellut sinua väärin. Sitten kun saa omia lapsia
niin alkaa normaalistikin kelaamaan omaa lapsuuttaan ja suhdettaan vanhempiin. Ja toisinaan
sitten onkin ollut paljon huolta ja ahdistusta menneisyydessä... :(
Itse en antaisi lastani äitisi hoiviin! Olisin itse aina läsnä.. tuskinpa äitisi on miksikään
käytökseltään muuttunut ? Itselläni samantapainen lapsuus,
äitini ei ole koskaan halunnut hoitaa lapsiani.. en kyllä olisi antanutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No huhhuh. Mietin välillä itse että puhunko liikaa aikuisten asioita lasteni kuullen - se voi olla, mutta puhun miehelleni, en lapsille ja lähinnä omasta lapsuudestani, jonka koin huonoksi. Mietin tuota kun lapsesi vain leikkivät My little ponyilla, että se on varmaan ihan oikein, että heitä ei rasiteta aikusiten huolilla. Mutta minun äitini oli tässä sitten taas toinen ääripää; en saanut tietää melkein mitään hänen asioistaan. Äidillä löytyi aivokasvainkin ja siitäkään hän ei puhunut minulle mitään, vaikka siis tiesin toki asiasta ja se leikattiin ja kaikki meni hyvin. Äiti piti minua jonkinlaisessa pumpulissa reaalimaailmaan nähden ja aikuisena taidan olla liian naivi sen takia monien asioiden suhteen. Tietynlainen naivius on minusta hyväksikin, mutta kun aikuisten elämästä ei ole saanut ihan realistista kuvaa, niin ei sekään parasta mahdollista, sanoisinko tukea, ole.
Mutta oon varmaan puhunut itse liikaa, ehkä just siksi kun sen taju puuttuu, mille se lapsesta kuulostaa, kun mulle ei ikinä puhuttu "mitään". Täytyy koittaa olla hiljaa omista ikävemmistä asioista lasten kuullen enemmän kuin olen tähän asti ollut.
Minulla on valitettavasti myös samanlaisia kokemuksia äidistäni. Aika usein hän myös syyllistää minua kaikesta. Olen kahden lapsen äiti ja vasta nyt 36 vuotiaana minusta tuntuu että en tarvitse äitiäni, ja minun on pakko pitää etäisyyttä häneen. Muuten en jaksaisi, kun jatkuvasti kuulen juttuja menneisyydestä ja aina välillä hän saa kohtauksia, jolloin hän alkaa syyllistämään minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, voisit olla kadonnut siskoni, sillä erotuksella että meillä rajattoman aikuisten asioiden kertomisen, syyllistämisen ja suoranaisen laiminlyönnin (siis mm. juuri tuo hampaiden pesemiseen kannustaminen, jota ei ollut alle kouluiässä ja se näkyi) lisäksi äiti laiminlöi tarvittavan hoidon mm. tilanteessa, jossa minua ei viety päivystykseen ennen kuin viime tipassa, kun olin tosi kipeänä, ja olisi todellakin ollut tarpeen. Hän myös kertoi monesti, että ei olisi pitänyt hankkia minua. Teini-iässä aloin kapinoida, ja äiti kertoi tuolloin, että ei ole koskaan rakastanut minua.
Äiti sai sekopäisiä syyttely- ja huutoraivareita milloin mistäkin ja muutenkin käyttäytyi arvaamattomasti. Rakas lemmikkihiireni häkkeineen oli kadonnut eräänä päivänä kun tulin koulusta, ja äiti kommentoi asiaa vain niin, että siitä oli liikaa vaivaa, väänsin niskat nurin ja heitin häkin pois. Menin sitten itkemään yksin, mitään myötätuntoa ei herunut. Kun ajattelenkin, että omalle herkälle tytölleni tehtäisiin jotain noin julmaa, kyyneleet nousevat silmiin.
Onneksi minulla oli edes sisko. Pidin siskosta huolta sen minkä osasin ja yritin suojella äidin hulluudelta. Ilmeisesti hän onneksi pääsikin vähemmällä.
Myös minun äitini on selvästi harmissaan, kun emme ole läheisiä, on kyllä ihan hyvä mummo, kun näkee lapsia (vain minunn kanssani, en jätä yöksi). Minä suren sitä, että minulla ei edes ollut äitiä ja yritän tehdä parhaani omien pienten kanssa. He saavat elää lapsuuden lapsina.
Ap, minä olin terapiassa käsitelläkseni kokemuksiani ja siitä oli valtavasti hyötyä. Suosittelen.
Voi miten ikävää että samankaltaisia kokemuksia on muillakin :( pahinta tosiaan on se että epäilen myöskin ettei äiti ole muuttunut. Välillä puheista kumpuaa sama katkeruus kuin aikaisemminkin. Jos antaisin mahdollisuuden niin todennäköisesti samaan ellei pahempaan jutut menisi edelleen. Syyllistäminen on kyllä myös kamalaa. Kerroinkin tuon lapsuuden hammaskokemuksen mutta syyllistämistä löytyy milloin mistäkin edelleen. Esimerkiksi äitiyttäni hän on arvostellut ja syyllistänyt joistain asioista. Syynä on ollut se että hän tekisi toisin tai "ennen tehtiin näin" joka on aina oikein. Syyllistänyt on esimerkiksi hänen mielestä liian pitkästä imetyksestä, lasten pukemisesta jne. eli aiheista jotka eivät kuulu hänelle ollenkaan eikä todellakaan ole kyseessä lapsia vahingoittava toiminta. Pahoittelut myös teille muille tällaista kokeneille :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi kamalaa :( olen pahoillani puolestasi. Ei kenenkään pienen pitäisi joutua tuntemaan oloaan turvattomaksi ja todellakin aikuisten olisi ymmärrettävä, että myös puheet voivat pelottaa lasta. Ei kyllä riitä ymmärrys sellaista aikuista kohtaan joka tuon tasoista juttua lapselle puhuu. Ei edes teinille. Ei oikeastaan omalle lapselle missään iässä!
Mielenkiinnosta, käyttikö äitisi alkoholia? oliko siis ns. kännisiä läpinöitä? ei sillä että se olisi yhtään parempi, päinvastoin. Yhdellä ystävälläni oli kokemus lapsuudestaan että äitinsä jolla oli alkoholiongelma, oli alkanut viinan juonnin myötä alkanut avautumaan omista mieskuvioistaan tyttärilleen vähän liikaakin. Lapset olivat onneksi osanneet luikkia huoneisiinsa pakoon kun eivät olleet halunneet kuulla äidin seksiaiheista avautumista. Ilman alkoa sitten äiti oli normaali, mutta ahdistus näille lapsille jäi silti äidin alkoholin käytöstä ja siihen liittyvästä liiallisesta avoimuudesta
Itseasiassa kyllä! ainakin osassa avautumisista äiti oli juonut pari lasia viiniä ja oli siinä nousuhumalan vaiheessa kun kielenkannat löystyy ja juttu luistaa. Toisaalta muistan että noita avautumisia tuli joskus muulloinkin kuin tyhjästä, eikä äiti ainakaan tietääkseni ollut silloin juonut. En muista että äidin alkoholin käyttö olisi lapsena ahdistanut mutta jos nuo seksijutut olisi selvästi liittyneet alkoholin juomiseen niin sitten varmasti kyllä. Nykyään olen joskus ajatellut että käyttääköhän äiti liikaa alkoholia. Joskus kun on soittanut vapaapäivänään niin on kuulostanut oudolta, ääni ikään kuin sammaltanut ja jutut vähän sekavia. Ensin en osannut ihmetellä kun jutut on muutenkin sekavia, mutta tiedän äidin kuitenkin käyttävän alkoholia ja joitain kertoja ainakin teininä havaitsin hänen olevan selvästi humalassa. Etenkin kun hänellä oli miesystäviä niin silloin joivat. Toisaalta nykyään ajateltuna niin ihan sama onko ongelmaa alkoholin kanssa vai ei kun se ei meidän elämään vaikuta. Voi kuulostaa ilkeältä mutta se että alkaisin setviä äitiä muka auttaakseni että onko hänellä ongelmaa alkoholin kanssa kääntyisi todennäköisesti minua vastaa. Äitihän ei kritiikkiä kestä ollenkaan ja tuommoinen vakava syytös olisi hänelle ihan liikaa.
ap
Myös minun äitini alkoi kaverikseni, kun vanhempani erosivat. Kuulin kaikenlaista, mitä minulle ei olisi tarvinnut kertoa. Olen oppinut tästä sen, että omille lapsilleni olen aina äiti, en kaveri. Enkä koskaan kerro heille asioita, joita heidän ei tarvitse kuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo AP:n kuvailema käytös on yksiselitteistä rajattomuutta. Omat vanhempani ovat molemmat sellaisia.
Olen ollut koko ikäni äitini terapeutti. Se jatkuu edelleen.
Vielä pahempaa oli, kun ISÄNI alkoi avautua minulle! Olin parikymppinen kun vanhempani viimeinkin saivat erottua ja olin silloin käytännön syistä paljon tekemisissä isäni kanssa. Voinette kuvitella millaista on nuorelle naiselle kuunnella isänsä itkua hänen seksittömästä avioliitostaan! Olisi ollut edes humalassa sitä kertoessaan, niin voisin tämän itselleni paremmin selittää!
Olin vielä silloin se tolkuttoman kiltti tyttö, rooli josta jouduin rajusti myöhemmin irrottautumaan. Olin niin kiltti, etten kyennyt sanomaan isälleni siinä tilanteessa: "Hyi helvetti, sä olet mun isäni, miksi vitussa minulle kerrot tuollaisia juttuja, mene hoitoon."
Jokut ihmiset ei muutu, eikä heidän "kohtaamisensa" tai asioiden esiin nostaminen kannata. Joskus sitä ei edes voi tehdä, jos joku on vaikka jo kuollut. Olen itse käynyt näitä asioita mielikuvaharjoitusten avulla läpi, eläydyn noihin sietämättömiin tilanteisiin ja oikein "herkuttelen" mielikuvissani miten sanon yhä uudestaan "EI!" ja "Minun EI tarvitse kuunnella sinua eikä tuota paskaa".
Se on helpottanut vähän.
Kauheita nuo vanhemmat.
Sama täällä. Mun isäni käytti mua terapeuttinaan aika nuoresta (jotain 11-12 -vuotiaasta saakka). Kertoili kaiken, jopa seksielämäänsä liittyvät jutut. Joskus teki mulle drinkkejäkin (alkoi kun olin 14) ja opetti polttamaan tupakkaa, kun kaipasi ryyppyseuraa. Hänellä ei siis ollut minkäänlaisia käsityksiä rajoista, että mille lasta voi ja ei voi altistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
L kirjoitti:
Kyllä, meitä on muitakin! Olen vasta aikuisiällä ymmärtänyt että oma äitini purki minulle vuosikausia erittäin avoimesti asioita, joita minulla ei ollut kykyä käsitellä ollenkaan. Hän on esimerkiksi työssään kohdannut todella raskaita ihmiskohtaloita ja sitten näitä traagisia, tuntemattomille ihmisille tapahtuneita asioita purkanut minulle. Jutut olivat tosi ahdistavia ja saivat mut tuntemaan että olisi jotenkin mun velvollisuus kuunnella ja antaa äidille myötätuntoa - ja vasta myöhemmin tajunnut ettei lapselle mitenkään voi sälyttää tällaista roolia.
Olen myös ymmärtänyt, että tän käytöksen on täytynyt johtua yksinäisyydestä, jostain sosiaalisesta kyvyttömyydestä löytää muita vertaisia, joille purkaa murheitaan. Se ei ole mikään oikeutus vaan lähinnä tosi surullista.
Mulla on myös oma lapsi ja oon kokenut saman kuin sinä vaikka hän on vielä tosi nuori: yritän tehdä kaikkeni ettei hänen tarvitse kokea samaa vaan saa elää lapsuutta joutumatta pohtimaan asioita, joita hänellä ei ole kykyä hahmottaa. Aikuisten ihmisten pitää pystyä käsittelemään omat huolenaiheensa jollain aikuisten tavalla, ei siirtää niitä lapsillle.
Tämä voisi olla ihan mun kirjoittama! Juuri tuo tunne ettei mulla ollut kykyä käsitellä niitä asioita ja äiti ei tajunnut ettei alakouluikäinen lapsi millään voi tajuta näitä asioita eikä aikuisen kuulu niitä vuodattaa lapselle. Minunkin äiti kertoili noita tutun tutun tuttujen eli tuntemattomien ihmisten surkeita kohtaloita ja nekin monesti jäi minua ahdistamaan. Musta tuntui myös, etenkin isompana että mun velvollisuus on kuunnella ja jotenkin ymmärtää äitiä. Etenkin isän haukkuminen ja hänen tekojensa mässäily kerta toisensa jälkeen oli kamalaa!! tuntui että äiti halusi minunkin vihaavan isää ja olevan äidin puolella tai antavan äidille myötätuntoa tapahtuneen johdosta. Tosi usein äiti korosti ettei isä minua halunnut, olin niin rasittava vauva yms. Minun äiti oli myös yksinäinen tai ainakin sosiaalisia kontakteja oli vähän. Ei ollut ehkä semmoista ystävää jolle vuodattaa näitä asioita Ehkä jotenkin ajatteli että minulle ja hänelle muodostuu näiden avoimien keskustelujen vuoksi läheinen suhde. Todellisuudessa äidin seura saa vaivaantuneen ja ahdistuneen olon edelleen. Pahinta on että tunnen huonoa omaatuntoa tästä!
Minut saa myös vähän surulliseksi se kun äiti kertoi ajasta kun erosivat ja olin ihan pieni taapero. Olin kuulemma itkunen ja hankala ja äiti masentunut erosta, eikä isääni kiinostanut minun hoito. Äiti kertoi että "olit ihan heitteillä koko lapsi" Kertoi tämän kun olin noin 10v enkä oikein ymmärtänyt mistä oli kyse. Vielä nytkin mietin että miten minua on hoidettu varhaislapsuudessa :( Millä tavalla olin heitteillä? Olin kyllä vakava ja surumielinen lapsi, myös todella ujo ja varautunut. Uppouduin omiin mielikuvitusmaailmoihini pitkiksi ajoiksi. Olin myös epävarma ja pelkäsin hylätyksi tulemista. Tätä työstin nykyisenkin parisuhteen kohdalla aluksi. Mieheni tietää jonkin verran lapsuudestani, mutta kaikkea en ole puhunut. Jollain tapaa häpeän tätä kaikkea! mietin että onko se se syyllisyys taas. Kun minua on aina syyllistetty kaikesta niin koen syyllisyyttä helposti kaikesta sellaisestakin johon en ole syyllinen.
Teen kyllä aivan kaikkeni etteivät omat lapset joudu kokemaan mitään tällaista! eivätkä kyllä olekaan. Ovat saaneet olla lapsia ilman aikuisten huolia. Olisi ehkä ihan hyvä puida näitä asioita terapiassa, mutta jotenkin häpeän liikaa! en tiedä miten hakeutuisin kun eihän minulla mitään hätää sinänsä ole.
ap
Ap, en sinuna jättäisi omia lapsiani kahden kesken äitisi kanssa. Jos hän kokee että suhteenne on etäisempi kuin hän haluaisi, voi yrittää sitten "lähentyä" lapsiesi kanssa samalla tavoin. Aivan kipeetä toimintaa äidiltäsi. En myöskään ottaisi asiaa esiin äidin kanssa, koska mitä hyötyä siitä olisi? Varmaan vaan tosiaan syyllistäisi sinua. Terapia voisi olla turvallinen ympäristö puhua kokemuksistasi, jos siis koet että tarvitset apua asian läpi käymiseen.
Oma äitini kanssa avautui kaikesta. Myös seksiin liittyvistä asioista. Joskus jouduin auttamaan äitiä salailemaankin asioita. Eihän tuo kivaa ollut ja oli kiusallista kuulla seksitarinoita omalta äidiltä. En kuitenkaan aio ottaa näitä asioita enää puheeksi äidin kanssa, sekin olisi minulle kiusallista. Mielummin annan olla ja omille lapsille en ala aikuisten asioita kertomaan. Onhan se lapsille raskasta. Äidilläni ei pahemmin kavereita ollut, niin sen takia kai uskoutui aina minulle.
Meillä oli samanlaista.
Äiti piti minua uskottunaan ja terapeuttinaan.
Aloitti aina juttunsa "älä vaan puhu näistä koskaan kenellekään..." Olin siis vaitiolovelvollinenkin niistä kauheista jutuista. Ovat niin hirveitä että en edes pystyisi niistä kenellekään puhumaan.
Osa koski hänen kaverisuhteitaan ja suhdettaan isääni, osa oli sukulaisten ja läheisten asioiden spekulointia, välillä jopa vainoharhaisia juttuja. Toisinaan puhui ihmisistä jotka olivat kuolleet jo ennen syntymääni ja todella vanhoista tapahtumista. Puhui paljon ihmisistä joita en ollut koskaan tavannut, mutta silti oletti että olisin tuntenut heidät.
Salatut elämät on todella kevyttä kamaa sen rinnalla mitä sain äidiltäni kuulla. Kertoi psyykkisestä ja fyysistä väkivallasta hyvin yksityiskohtaisesti ja avautui myös seksielämästään.
Isäni kuoli kun olin lapsi. Vähän aikaa sen jälkeen äitini oli kiireinen kaikenlaisten järjestelyiden kanssa ja iloinen uudesta elämästään. Selitti minullekin kuinka hyvä asia oli, että paha isäni oli kuollut. Itse en muista isästäni mitään pahaa. Muistan että hänellä oli tapana leikkiä kanssani ja joskus hän otti minut mukaan töihinsä ja tarjosi kaakaota.
Isän kuoleman jälkeen äitini kovensi juttujensa tasoa. Alkoi puhumaan kaikenlaisia hirveyksiä isästäni.
Nykyään kiellän häntä puhumasta negatiivisia asioita minulle. En enää halua olla roskakori johon oksennetaan kaikki saasta. Äitini yleensä suuttuu kielloistani, ja selittää tiukkana "haluan että tiedät tämän" ja selittää jotakin outoja menneisyyden juttuja. On kuitenkin rajoittanut juttujaan.
Kaiken on aina kertonut selvinpäin. Hän on absolutisti, eikä hyväksy alkoholia missään muodossa, ei edes pieninä määrinä. Eipä tosin hyväksy montaa muutakaan asiaa.
Hän pitää kaikista ikävistä tarinoista, ja katsoo ohjelmia joissa ihmiset kertovat onnettomuuksistaan ja sairauksistaan. Niistäkin hän haluaisi puhua kanssani ja yrittää pakottaa minut katsomaan niitä ohjelmia kun käyn kylässä luonaan. Hän nauhottaa pahimmat jutut. En tiedä katseleeko niitä moneen kertaan, vai säästääkö vain minua varten ö.ö
Hän on myös todella taitava manipuloimaan ja syyllistämään. Jos jonkun asian yrittää ottaa puheeksi, kääntyy se aina jollakin tavalla minua vastaan. Olin hankala lapsi tai kamala teini, tai olen vain omituinen. Äitini on omasta mielestään aina täydellinen ja toimii oikein ja tietää miten kaikkien muidenkin tulisi elää ja olla.
Tavallaan helpottavaa (surullista, mutta helpottavaa) kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Etten ole ollut ainoa äidin pikku terapeutti.
Rakkaat kanssasisaret, googlatkaa narsistinen persoonallisuushäiriö ja valaistutte, asiat saavat selityksen. Reddit.com - osoitteessa löytyy toimiva verraistukiryhmä Adult children of narcissistic parents.
Voimia. Asioiden käsittely, ymmärtäminen ja hyväksyminen vievät aikansa.
Nimimerkillä Kahden lapsen äiti, joka havahtui samoihin ajatuksiin pari vuotta sitten ja alkoi tutkia asiaa.
Viestini ei jostain syystä tullut tänne eilen illalla enää vaikka pari kertaa yritin laittaa. Luki vain että jonossa moderoinnin takia, mitä lie törkeyksiä sitten olen tänne modejen mielestä kirjoitellut :) Tässä keskustelussa en nyt ainakaan näkisi mitään pahaa, koska omista kokemuksista vain kerroin eikä äitiäkään voi tästä kuvaksesta tunnistaa.
Surullista tosiaan että meitä muitakin lapsiterapeutteja on ollut :( mulle tämä selvästi aiheutti turvattoman lapsuuden, ainakin osaltaan. Toki oli muutakin ns. normaalista poikkeavaa jonka olen tajunnut vasta myöhemmin. Äiti esimerkiksi puhui kyllä muiden, etenkin isäni, seksijuttuja tosi paljon, mutta kuitenkin suhtautui teini-iässä kaikkiin viattomiinkin poikakaveri juttuihin todella tuomitsevasti, vihjaili että olen ritsa (tätä sanaa käytti, ilmeisesti tarkoittaa jonkinsortin hutsua) ja paheksui syvästi kaikkea seksiin liittyvää. Löysi kaapistani (penkoi luvatta) kondomin, mitä meille oli koulun jollain valitustunnilla jaettu ja sai uskomattoman raivarin. Oletti että jokaisen pojan kanssa olisin seksiä harrastanut, vaikka ihan puhtaasti ystäväpoikia oli kaverpiirissä, eikä tosiaan edes pussailua ollut tuolloin kenenkään kanssa. Joskus 14 vuotiaana kysyi minulta halveksuen että olenko raskaana. Lienee tarpeetonta sanoa että tunsin aikuisenakin pitkään häpeää ja syyllisyyttä seksuaalisuudesta.
Äiti myös tutki tavaroitani luvatta ja sain hänet kiinni teininä myös päiväkirjan lukemisesta. Se oli silloin ainakin viimeinen niitti kaikkeen ja luottamus romuttui täysin. Jos nyt voi väittää luottamusta olleen siihenkään asti. Ties kuinka kauan oli sitä salalukemista jatkanut! tunsin itseni niin nöyryytetyksi kun tajusin mitä kaikkea arkaluontoista olin kirjoittanut. Poltin kaikki päiväkirjat enkä enää ikinä kirjoittanut.
Välillä kun mietin lapsuuttani niin tunnen oikeasti kuvotusta! toisaalta oli ihan ok hyviäkin muistoja eikä äiti varmasti edes tajua miten kärsin lapsuudessani. Jotenkin lapsuudenkoti ei ole paikka johon olisi mukava palata tai hyviä muistoja. Muistan vain ahtaan, epäsiistin kerrotaloasunnon jossa oli aina sotkuista, eikä kavereita kehdannut koskaan kutsua. Äiti asuu nykyään muualla mutta en kyläile juuri koskaan hänen luonaan. Kaikesta tästä huolimatta tunnen huonoa omaatuntoa koska emme ole läheisiä vaikka äiti näin olettaa.
ap
Anna olla, äitisi ei miksikään muutu. Onnistuu vielä syyllistämään sinut.
- Kokemuksella