Masentuneet perheenäidit miksi tuhoatte lapsenne?

Niin, ihmiset luulee, että huumeita vetämällä voi parantua.

No jos niitä 'huumeita' (lääkkeitä?) vetämällä toipuu niin kannattaa niitä kyllä sitten käyttää sen sijaan että vuoskaupalla kärsii itse ja siinä sivussa tietysti lapsetkin. Päätään ei kannata liian kauaa seinään hakata.

Entäs jos äidillä on esim. parantumaton syöpä? Pitääkö silloinkin antaa lapset pois?

Vierailija kirjoitti:

Tukea masentunut kaipaa, mutta vauvapalstan hirviöäideistään parantuneet ovat sen verran vajaita, että se ei ole mennyt heillä jakeluun. Sen sijaan ruoskiminen, halveksunta, mitätöinti ja vastuunoton vaatiminen ovat heistä oivia keinoja auttaa masentuneita.

Nyt joko minut ymmärrettiin väärin tai ymmärsin itse väärin kommentit, joihin viittasin vastauksellani. Tarkoitin vastuunotolla juuri sitä avun hakemista. Mitään tukeahan en olisi saanut, jos en itse olisi ymmärtänyt tilaani ja kantanut vastuutani äitinä eli hakenut apua, jotta voin masennuksesta huolimatta olla mahdollisimman hyvä äiti lapsilleni. Paraneminen oli vuosikausien henkinen taistelu, jota kukaan ei tehnyt puolestani, ei edes terapeutti.

Vastaus kysymykseen, mitä olisin tehnyt jos terapia ei olisi auttanut. En olisi elossa. Yhtenä päivänä tajusin, että kuolen mieluummin kuin jatkan sellaista elämää, mutta en halunnut tehdä sitä lapsilleni vaan soitin apua. Voin olla sinulle vajaa, minulle merkitsee vain se että olen nyt onnellisten lasten onnellinen äiti enkä kuolemankaipuinen ihmisraunio.

Tarkoitun kommentillani myös sitä, että voisin olla ikuisesti katkera hirviöäidilleni huonoista lähtökohdistani, mutta kun se katkeruuden kantaminen ei paranna ketään. Jos joku on toista mieltä, kertokaa ihmeessä millaista hyvää katkeruus on tuonut elämäänne.

Olen tätä paljon miettinyt. Tiedän, että lapseni kärsii minusta, mutta oletan että hän kärsisi kyllä myös uudelleensijoituksesta aika paljon. Olemme todella läheiset, vaikka olenkin masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukea masentunut kaipaa, mutta vauvapalstan hirviöäideistään parantuneet ovat sen verran vajaita, että se ei ole mennyt heillä jakeluun. Sen sijaan ruoskiminen, halveksunta, mitätöinti ja vastuunoton vaatiminen ovat heistä oivia keinoja auttaa masentuneita.

Nyt joko minut ymmärrettiin väärin tai ymmärsin itse väärin kommentit, joihin viittasin vastauksellani. Tarkoitin vastuunotolla juuri sitä avun hakemista. Mitään tukeahan en olisi saanut, jos en itse olisi ymmärtänyt tilaani ja kantanut vastuutani äitinä eli hakenut apua, jotta voin masennuksesta huolimatta olla mahdollisimman hyvä äiti lapsilleni. Paraneminen oli vuosikausien henkinen taistelu, jota kukaan ei tehnyt puolestani, ei edes terapeutti.

Vastaus kysymykseen, mitä olisin tehnyt jos terapia ei olisi auttanut. En olisi elossa. Yhtenä päivänä tajusin, että kuolen mieluummin kuin jatkan sellaista elämää, mutta en halunnut tehdä sitä lapsilleni vaan soitin apua. Voin olla sinulle vajaa, minulle merkitsee vain se että olen nyt onnellisten lasten onnellinen äiti enkä kuolemankaipuinen ihmisraunio.

Tarkoitun kommentillani myös sitä, että voisin olla ikuisesti katkera hirviöäidilleni huonoista lähtökohdistani, mutta kun se katkeruuden kantaminen ei paranna ketään. Jos joku on toista mieltä, kertokaa ihmeessä millaista hyvää katkeruus on tuonut elämäänne.

Ei kaikkien ongelmana ole huonot lähtökohdat, vaan se voi olla myös se, että olemassa olleet hyvät lähtökohdat on evätty tai torpedoitu. Tuki on paranemisessa oleellista, oli syyt ongelmille mitkä tahansa. Itse hain tukea kauan äidiltäni, kunnes tajusin, että hän on kiusaajani, eikä tule koskaan auttamaan minua sinne, minne haluan eli elämään jossa voin uskoa itseeni. Vielä en usko, enkä ole löytänyt riittävää sijaistukea, ellei sitten terapeuttia lasketa sellaiseksi.

up

Täällä myös masentunut äiti. Masennus ilmeni synnytyksen jälkeisenä masennuksena ja terapian myötä kävi ilmi että masennus on oireillut eri oirein jo vuosia johon en ymmärtänyt hakea apua vaan luulin olevani muuten väsynyt ja saamaton.

Miten tämä sitten näkyy päällepäin? Ei juuri mitenkään. Välillä on myös niitä huonoja päiviä ja tuntuu että ei meinaa jaksaa mitään mutta maailma ei enää siihen kaadu. Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi sen että aina ei ole pakko jaksaa kaikkea. Lähipiiri myös auttaa aina tarvittaessa ja olen oppinut myös ottamaan apua vastaan ja myös tarvittaessa pyytämään sitä.

Käyn ihan normaalisti töissä ja haluan pysyäkin työkykyisenä, lapsi on päivällä päiväkodissa ja näin on hyvä. En usko että meille kummallekaan olisi hyväksi olla vaan kotona. Työssäkäynti ja lapsi pitää minut parhaiten kiinni arjessa ja rutiineissa.

Tällä hetkellä hoitona lääkitys ja terapia. Arki sujuu ja lääkityksestä toivon pääseväni vielä eroon.

Masennus ei ole syy "antaa lapsia pois" eikä kaikki masentuneet pode masennustaan nukkumalla ja pysymällä neljän seinän sisällä.

Kukaan ei myöskään tarkoituksella tai tahallaan sairastu masennukseen. Paras hoito masentuneelle onkin mahdollisimman tasainen ja normaali arki, lähipiirin täysi tuki, lääkitys, terapia ja rutiinit.