Olen rakastunut toiseen miehen ja ihan helvetin ahdistunut

Tämä mies on työkaverini ja oikeastaan vain töissä tunnen eläväni. Odotan perjantaina että viikonloppu kuluisi pian, tulisi äkkiä maanantai ja näkisin tämän toisen miehen taas.

Nämä tunteet ei kuole, ne ei mene pois. Voin huonosti koko ajan ja ahdistaa niin saatanasti.

Mietin tätä toista miestä ollessani omani kanssa sängyssä. Kaipaan hänen kosketustaan niin että tuntuu kuin sekoaisin. Meillä ei ole tämän työkaverin kanssa ollut koskaan seksiä enkä minä sitä edes ensimmäiseksi kaipaakaan. En hae mitän seksisuhdetta.

Miten voi jumalauta tuntua koko ajan etten kuulu tänne, en tämän nykyisen miehen kanssa. Kuitenkin, jos alkaisin eroprosessiin, jäisin niin totaalisen yksin. Tunteeni on täysin umpikujassa ja solmussa.

Tämä tilanne on alkanut jo käymään mielenterveydelleni. Ajattelen tätä toista miestä koko hereilläoloaikani, jatkuvasti.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Tilanne on se, että olen pikkuhiljaa rakastunut toiseen mieheen. Tätä on ollut ilmassa yli vuoden. Pikkuhiljaa tunteeni on syventyneet ja ahdistus ottanut minussa enemmän valtaa- Päivä päivältä minulla on tunne, etten kuulu tähän nykyiseen liittoon. En, vaikka kaikki meillä on päällisin päin ihan hyvin.

Yhteistä taivalta takana pian 20 vuotta, lapsia, oma koti ja oikeastaan kaikki ulkopuolisen silmään ihan hyvin.

Minä vain en tunne miestäni kohtaan enää muuta kuin korkeintaan kaveruutta. Yhteiset hommat sujuu, onhan niitä viilaistu ja harjoiteltu pieni ihmiselämä. Käydään kaupassa lauantaina, suunnitellaan lasten harrastuksia, korjaillaan taloa, käydään töissä...

Mutta en tunne sellaisia tunteita enää...sellaisia tunteita joita oli ennen. Kaipaan joka hetki tätä toista miestä. Varattua miestä jota en koskaan tule saamaan.

Olen yrittänyt katsoa asiaa niin monelta kannalta, miettinyt pääni puhki, itkenyt yöt, valvonut ja kärsinyt.

Oma mieheni ei tiedä tästä pääni sisäisestä kakofoniasta mitään. Itken silmät päästäni suihkussa

En näe mitään järkeä hajottaa lapsilta kotia mutta elän koko ajan puolikasta elämää. Rakastamani mies on muualla ja sydämeen koskee koko ajan päivä päivältä enemmän...Onko loppuelämäni tälläistä?

Ei loppuelämäsi ole tuollaista jos vain päätät että kaikkea kun ei elämässä voi saada, pidät sen hyvän, mitä jo on. Ota järki käteen. jos nyt tuhoaisit perheesi ja koko arkesi, olisitko onnellinen? Ehkä vähän aikaa, huumassa, mutta arki se alkaa jokaisessa suhteessa. Ja hankala sellainen kun on niitä sinun ja minun lapsia ja exiä ja nyxiä.... 

Joskus haaveet on hyvä pitää haaveina. Se ei niiden arvoa vähennä. Elämä ei koskaan ole ihan täydellistä, pieniä hetkiä (ja nekin ehkä nuoruudessa...) lukuunottamatta. 

Itse mietin aina myös että mikä voisi olla pahemminkin. Jos arkeen kuuluisi sairautta, toimeentulovaikeuksia, väkivaltaa, turvattomuutta tai vaikka vaikeavammainen lapsi, olisi se nykyinen normiarkikin ihan paratiisi. 

Tsemppiä.

Voisitteko laittaa edes pienen perustelun alapeukuillenne. Antaa huomattavasti enemmän muutama sana kuin nuolen painaminen alaspäin.

En minä tät halunnut, en tottavie. Olin todella paljon onnellisempi ennen tätä kaikkea tapahtunutta. Minua ei ahdistanut, nautin perheestäni, nautin viikonlopuista ja lomista. Nykyään lomat on vain erossaoloa tästä työkaverista, lue; ahdistusta.

Tätäon jatkunut TODELLA pitkään, on menty ohi ihastumisvaiheet jo kaaaaauan sitten. Olen totaalisen rakastunut, syvästi ja loputtomasti.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanne on se, että olen pikkuhiljaa rakastunut toiseen mieheen. Tätä on ollut ilmassa yli vuoden. Pikkuhiljaa tunteeni on syventyneet ja ahdistus ottanut minussa enemmän valtaa- Päivä päivältä minulla on tunne, etten kuulu tähän nykyiseen liittoon. En, vaikka kaikki meillä on päällisin päin ihan hyvin.

Yhteistä taivalta takana pian 20 vuotta, lapsia, oma koti ja oikeastaan kaikki ulkopuolisen silmään ihan hyvin.

Minä vain en tunne miestäni kohtaan enää muuta kuin korkeintaan kaveruutta. Yhteiset hommat sujuu, onhan niitä viilaistu ja harjoiteltu pieni ihmiselämä. Käydään kaupassa lauantaina, suunnitellaan lasten harrastuksia, korjaillaan taloa, käydään töissä...

Mutta en tunne sellaisia tunteita enää...sellaisia tunteita joita oli ennen. Kaipaan joka hetki tätä toista miestä. Varattua miestä jota en koskaan tule saamaan.

Olen yrittänyt katsoa asiaa niin monelta kannalta, miettinyt pääni puhki, itkenyt yöt, valvonut ja kärsinyt.

Oma mieheni ei tiedä tästä pääni sisäisestä kakofoniasta mitään. Itken silmät päästäni suihkussa

En näe mitään järkeä hajottaa lapsilta kotia mutta elän koko ajan puolikasta elämää. Rakastamani mies on muualla ja sydämeen koskee koko ajan päivä päivältä enemmän...Onko loppuelämäni tälläistä?

Ei loppuelämäsi ole tuollaista jos vain päätät että kaikkea kun ei elämässä voi saada, pidät sen hyvän, mitä jo on. Ota järki käteen. jos nyt tuhoaisit perheesi ja koko arkesi, olisitko onnellinen? Ehkä vähän aikaa, huumassa, mutta arki se alkaa jokaisessa suhteessa. Ja hankala sellainen kun on niitä sinun ja minun lapsia ja exiä ja nyxiä.... 

Joskus haaveet on hyvä pitää haaveina. Se ei niiden arvoa vähennä. Elämä ei koskaan ole ihan täydellistä, pieniä hetkiä (ja nekin ehkä nuoruudessa...) lukuunottamatta. 

Itse mietin aina myös että mikä voisi olla pahemminkin. Jos arkeen kuuluisi sairautta, toimeentulovaikeuksia, väkivaltaa, turvattomuutta tai vaikka vaikeavammainen lapsi, olisi se nykyinen normiarkikin ihan paratiisi. 

Tsemppiä.

Kiitos tsempeistä! Voit uskoa, että olen miettinyt, en ole viime aikoina muuta tehnytkään. Koitan nukkua paljon. Unimaailmassa ei satu niin paljon, ei ahdista...Mutta kun herään, tämä mies on mielessäni välittömästi. Hän on lapseton, mutta ei sillä ole tässä tilanteessa mitään merkitystä. Hän ei koskaan tule jättämään vaimoaan. Se tekee tästä tilanteesta ja näistä tunteista jos mahdollista, vieläkin pahempia. tiedän että tunteeni on turhia, unelmoin sellaista mitä en koskaan tule saamaan.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Voisitteko laittaa edes pienen perustelun alapeukuillenne. Antaa huomattavasti enemmän muutama sana kuin nuolen painaminen alaspäin.

En minä tät halunnut, en tottavie. Olin todella paljon onnellisempi ennen tätä kaikkea tapahtunutta. Minua ei ahdistanut, nautin perheestäni, nautin viikonlopuista ja lomista. Nykyään lomat on vain erossaoloa tästä työkaverista, lue; ahdistusta.

Tätäon jatkunut TODELLA pitkään, on menty ohi ihastumisvaiheet jo kaaaaauan sitten. Olen totaalisen rakastunut, syvästi ja loputtomasti.

-ap

Sinä et todellisuudessa tiedä, millaista parisuhde tämän työkaverisi kanssa todellisuudessa olisi. Tunteesi ovat paljolti sen pohjalla, mitä itse annat itsesi kuvitella. Sanon tämän kokemuksesta, itsekin pitkässä parisuhteessa ja perheellisenä ihmisenä, ja työtoveriin joskus kovinkin ihastuneena olleena. Mutta elämä on valintoja. Suurinta kasvua ihmisenä on tajuta se hyvä, mitä sinulla jo on, ja rakentaa tietoisesti tulevaisuuttasi sen pohjalle, kuin valita "helppo tie", jossa on potentiaalinen/imaginäärinen huuma tämän työtoverirakastetun kanssa.

Mulla oli ton vaiheen alku 2 vuotta sitten. Oma suhdehan siinä on mennyt tarkasteluun. Kerroin miehelle asiasta melko heti ja hän oli ihan että kyllä maailmaan tunteita mahtuu. Mutta huomasin matkan varrella, etten rakasta omaa miestäni. Jatko on edelleen avoin. Olemme yhdessä edelleen. Ja en ois minäkään halunnut niitä tunteita, ne vain tulivat ja ainoa mitä en tehnyt oli tukahduttaa niitä niin kuin olin siihen asti tukahduttanut kaikkea rakastamiseen liittyvää elämässäni.

Ja jaksan uskoa, että se, ettei tukahduta tunteitaan vie kyllä oikealle radalle. Jos miehesi sinut tuon takia jättää, niin rakkautenne ei ollut niin täydellistä ja täyttä kuin sen ehkä kuuluisi olla, jotta voisit hyvin. Osa kykenee jatkamaan sellaisessa tilanteessa, osa ei, ja olemme niin erilaisista taustoista ja kodeista ja "rakkauksista" ettei kukaan muu voi tuomita toisen valintaa minun mielestäni. Tai voi, mutta hänkään, tuomitsija, ei voi ymmärtää ikinä oikeastaan muita täysin kuin itseään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ton vaiheen alku 2 vuotta sitten. Oma suhdehan siinä on mennyt tarkasteluun. Kerroin miehelle asiasta melko heti ja hän oli ihan että kyllä maailmaan tunteita mahtuu. Mutta huomasin matkan varrella, etten rakasta omaa miestäni. Jatko on edelleen avoin. Olemme yhdessä edelleen. Ja en ois minäkään halunnut niitä tunteita, ne vain tulivat ja ainoa mitä en tehnyt oli tukahduttaa niitä niin kuin olin siihen asti tukahduttanut kaikkea rakastamiseen liittyvää elämässäni.

Ja jaksan uskoa, että se, ettei tukahduta tunteitaan vie kyllä oikealle radalle. Jos miehesi sinut tuon takia jättää, niin rakkautenne ei ollut niin täydellistä ja täyttä kuin sen ehkä kuuluisi olla, jotta voisit hyvin. Osa kykenee jatkamaan sellaisessa tilanteessa, osa ei, ja olemme niin erilaisista taustoista ja kodeista ja "rakkauksista" ettei kukaan muu voi tuomita toisen valintaa minun mielestäni. Tai voi, mutta hänkään, tuomitsija, ei voi ymmärtää ikinä oikeastaan muita täysin kuin itseään.

Lisään vielä tähän, että sinulle voisi tehdä hyvää keskustella tunteistasi jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Usein tilanteessa, joss aitse ei näe ulospääsyä ja omat ajatukset tuntuvat menevän pakonomaista kaavaa, saa apua ja perspekstiiviä siitä, kun voi puhuaniistä jonkun ulkopuolisen kanssa. Tsemppiä sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ton vaiheen alku 2 vuotta sitten. Oma suhdehan siinä on mennyt tarkasteluun. Kerroin miehelle asiasta melko heti ja hän oli ihan että kyllä maailmaan tunteita mahtuu. Mutta huomasin matkan varrella, etten rakasta omaa miestäni. Jatko on edelleen avoin. Olemme yhdessä edelleen. Ja en ois minäkään halunnut niitä tunteita, ne vain tulivat ja ainoa mitä en tehnyt oli tukahduttaa niitä niin kuin olin siihen asti tukahduttanut kaikkea rakastamiseen liittyvää elämässäni.

Ja jaksan uskoa, että se, ettei tukahduta tunteitaan vie kyllä oikealle radalle. Jos miehesi sinut tuon takia jättää, niin rakkautenne ei ollut niin täydellistä ja täyttä kuin sen ehkä kuuluisi olla, jotta voisit hyvin. Osa kykenee jatkamaan sellaisessa tilanteessa, osa ei, ja olemme niin erilaisista taustoista ja kodeista ja "rakkauksista" ettei kukaan muu voi tuomita toisen valintaa minun mielestäni. Tai voi, mutta hänkään, tuomitsija, ei voi ymmärtää ikinä oikeastaan muita täysin kuin itseään.

Lisään vielä tähän, että sinulle voisi tehdä hyvää keskustella tunteistasi jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Usein tilanteessa, joss aitse ei näe ulospääsyä ja omat ajatukset tuntuvat menevän pakonomaista kaavaa, saa apua ja perspekstiiviä siitä, kun voi puhuaniistä jonkun ulkopuolisen kanssa. Tsemppiä sinulle!

Sori, yritin lisätä yllä olevan kommenttinei AP:n kommentin perään, meni vääräään paikkaan...

Onko se sitten joskus edes koskettanut sua? Miten kosketusmuistisi voi kaivata, jos se ei oo ees sua halannu?

Vierailija kirjoitti:

Onko se sitten joskus edes koskettanut sua? Miten kosketusmuistisi voi kaivata, jos se ei oo ees sua halannu?

On. Meillä on ollut...ei seksiä mutta muuta.

-ap

Suklaa auttaa sydänsuruihin

Kuulostaa omituiselta pakkomielteeltä, ei rakkaudelta. Tommosesta kieputuksesta pitää päästä irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ton vaiheen alku 2 vuotta sitten. Oma suhdehan siinä on mennyt tarkasteluun. Kerroin miehelle asiasta melko heti ja hän oli ihan että kyllä maailmaan tunteita mahtuu. Mutta huomasin matkan varrella, etten rakasta omaa miestäni. Jatko on edelleen avoin. Olemme yhdessä edelleen. Ja en ois minäkään halunnut niitä tunteita, ne vain tulivat ja ainoa mitä en tehnyt oli tukahduttaa niitä niin kuin olin siihen asti tukahduttanut kaikkea rakastamiseen liittyvää elämässäni.

Ja jaksan uskoa, että se, ettei tukahduta tunteitaan vie kyllä oikealle radalle. Jos miehesi sinut tuon takia jättää, niin rakkautenne ei ollut niin täydellistä ja täyttä kuin sen ehkä kuuluisi olla, jotta voisit hyvin. Osa kykenee jatkamaan sellaisessa tilanteessa, osa ei, ja olemme niin erilaisista taustoista ja kodeista ja "rakkauksista" ettei kukaan muu voi tuomita toisen valintaa minun mielestäni. Tai voi, mutta hänkään, tuomitsija, ei voi ymmärtää ikinä oikeastaan muita täysin kuin itseään.

Lisään vielä tähän, että sinulle voisi tehdä hyvää keskustella tunteistasi jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Usein tilanteessa, joss aitse ei näe ulospääsyä ja omat ajatukset tuntuvat menevän pakonomaista kaavaa, saa apua ja perspekstiiviä siitä, kun voi puhuaniistä jonkun ulkopuolisen kanssa. Tsemppiä sinulle!

Kiitos. Suoraan sanottuna en luota kehenkään vieraaseen ihmiseen niin paljon, että avaisin tätä asiaa...yhtään. Suuri tuska tässä on että joudun kantamaan nämä tunteeni yksin...en voi kertoa tästä kenellekään koskaan. Kannan tätä sisälläni joka päivä. Töissä hymyilen vaikka tekisi mieli huutaa ulos tämä tuska. Olen kykenemätön toimimaan työn ulkopuolella. Tuijotan kotona telkkaria havahtuen välillä siihen etten ole pitkään aikaan edes seurannut ohjelmaa...Kun anoppi selittää suu vaahdossa raskaista työvuoroistaan, huomaan ajatusteni vaeltavan töissä...

-ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa omituiselta pakkomielteeltä, ei rakkaudelta. Tommosesta kieputuksesta pitää päästä irti.

Kuvitteletko, etten ole yrittänyt??! Kerro hyvä ihminen, että miten.

-ap

Aattele nyt jos saisit kuulla, että joku tuntisi samoin sua kohtaan. Eikös tuntuis aika vastenmieliseltä. Joku tuolla ahistuneena riutuis sun takiasi. Plääh, ei jatkoon.

Vierailija kirjoitti:

Voisitteko laittaa edes pienen perustelun alapeukuillenne. Antaa huomattavasti enemmän muutama sana kuin nuolen painaminen alaspäin.

En minä tät halunnut, en tottavie. Olin todella paljon onnellisempi ennen tätä kaikkea tapahtunutta. Minua ei ahdistanut, nautin perheestäni, nautin viikonlopuista ja lomista. Nykyään lomat on vain erossaoloa tästä työkaverista, lue; ahdistusta.

Tätäon jatkunut TODELLA pitkään, on menty ohi ihastumisvaiheet jo kaaaaauan sitten. Olen totaalisen rakastunut, syvästi ja loputtomasti.

-ap

Rakkaudesta voi puhua vasta sitten, kun tunnet myös tämän henkilön huonot puolet. Vähän epäilen, onko näin.

Älä munaa nyt, tuollaisessa tilassa ei kannata tehdä mitään tärkeitä päätöksiä.

Ainoa neuvo ap on, jos haluat eroon tunteestasi on kertoa miehellesi ja vaihtaa työpaikkaa.

Tilannetta ei piiruakaan helpota tuon työkaverin suhtautuminen ja käyttäytyminen. Saattaa olla kaksi viikkoakin niin että suurinpiirtein juokseen karkuun ja välttelee niin että sen huomaa, sitten kun olen ihan alamaissa, onneton ja naama punaisena itkemiestä, se tuleekin taas ja halaa, kehuu, suutelee. Taas toivo herää...saattaa viikonkin olla tällä hyvällä muudilla...kunnes TAAS välttelee, ei ole huomaavinaankaan. Kunnes jälleen saa minut epätoivoon, sitten voikin taas kysäistä ohimennen rappusissa kirkkain silmin että onko kaikki hyvin, ottaa kädestä kiinni ja katsoa silmiin.

Tämä on niin saatanan kuluttavaa, raastavaa, repivää...;(. Itken tälläkin hetkellä.

-ap

Lakkaa yrittämästä. Rukoile Jeesusta, hän vapauttaa ihmisen kaikista sielun kahleista. Vaikka et uskoisi Jumalaan, ei tuon miehen luokse meneminen ole oikein eikä vastaus ahdistukseesi.

Sorry ap mutta kuulostat jotenkin lapselliselta. Lähde menemäännykyisestä liitostasi, ehkä mies tulee perässä kun sinä olet vapaa. Sanot ettei mies jätä vaimoaan, mutta mistä tiedät?