Onko kenestäkään muusta Nopoloiden lastenkirjoissa jollain tavalla "tunnekylmä" maailma?

Vierailija kirjoitti:

Nää siskokset kehtaa kyllä rahastaa täysillä

Mä en kyllä näe mitään pahaa siinä, että kirjailija tienaa omaa elantoaan.

Ap

No aika usein lasten- tai nuortenkirjoissa on juuri tuollainen "tunnekylmä" maailma. Ihan siksi, että jos äiti ja isä häilyisivät koko ajan tarinassa paapomassa ja curlaamassa esteitä jälkikasvunsa tieltä, eivät lapset koskaan päätyisi seikkailuihin tai ristiriitatilanteisiin, joista se tarinankin jännite ja vetävyys syntyy.

Eivät lapset mieti asioita siltä kannalta, että voi kun tolla on vaan joku tyly täti eikä kunnollisia rakastavia vanhempia.

Nehän olis ihan nössöjä kirjoja jos mamma hengittäisi niskaan jatkuvasti

Vierailija kirjoitti:

No aika usein lasten- tai nuortenkirjoissa on juuri tuollainen "tunnekylmä" maailma. Ihan siksi, että jos äiti ja isä häilyisivät koko ajan tarinassa paapomassa ja curlaamassa esteitä jälkikasvunsa tieltä, eivät lapset koskaan päätyisi seikkailuihin tai ristiriitatilanteisiin, joista se tarinankin jännite ja vetävyys syntyy.

Eivät lapset mieti asioita siltä kannalta, että voi kun tolla on vaan joku tyly täti eikä kunnollisia rakastavia vanhempia.

Mä oon kyllä eri mieltä. Esim. Uppo-Nallen maailma on lämmin ja rakastava. Ja vaikka lapsi seikkailisi tai olisi orpokin, se ei tarkoita sitä, ettei huolenpitoa tai välitttämistä olisi kirjan maailmassa!

Ap

Onhan Heinähatun ja Vilttitossun vanhemmat tosi välinpitämättömiä ajoittain. Olisko se realistisen lastenkirjaperinteen jatkumoa, Louhen ja Harjanteen perua. Välillä on sotkuista, vanhemmat huutaa ja on väsyneitä. Jonkinlainen vastaisku kiiltokuvaidyllille.

Vierailija kirjoitti:

Nehän olis ihan nössöjä kirjoja jos mamma hengittäisi niskaan jatkuvasti

Mä en tarkoita sitä, että mua häiritsisi se, että ne lapset tekee asioita itse ja keskenään, vaan se, että siinä maailmassa ei ole kauheasti hellyyttä, välittämistä tai turvaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onhan Heinähatun ja Vilttitossun vanhemmat tosi välinpitämättömiä ajoittain. Olisko se realistisen lastenkirjaperinteen jatkumoa, Louhen ja Harjanteen perua. Välillä on sotkuista, vanhemmat huutaa ja on väsyneitä. Jonkinlainen vastaisku kiiltokuvaidyllille.

Mutta Louhen ja Harjanteen kirjoissa vanhemmat ovat turvallisia ja rakastavia. Esim. Minttu-kirjassa hyvin tavallinen kohtaus on sellainen, että Minttu käsittää väärin jotain ja ahdistuu, jolloin isä tai äiti tulee lohduttamaan ja kertomaan, että kaikki on hyvin.

Ap

Niin, ja mun mielestä H&V-kirjat eivät ole realistisia, kuten Mintut, Ainot ja Tompat!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On! Mutta en ole osannut purkaa sitä sanoiksi. Tunnekylmä on juuri oikea ilmaisu.

Jotenkin jos avaisin tuota vaikutelmaani, niin lapset joutuvat selviämään ongelmistaan omin nokkineen. Aikuiset ovat olemassa, mutta he ovat omassa maailmassaan, eivät ihmisiä, jotka pitävät huolta ja rakastavat. Oletko samaa mieltä kanssani?

Ap

Eikö tää oo nykyaikaa? Vanhemmat on ehkä paikalla, mutta ei läsnä. Näprätään puhelinta ja luodaan vaan uraa.

Luulen että noissa on tarkoituksella tuollainen asetelma, että lapsi saa niistä sellaisia kokemuksia että hän voi itsekkin selvitä monenlaisista tilanteista. Samaa linjaa on esimerkiksi Peppi Pitkätossu. Lapset rakastaa tuollaisia hahmoja, joita ei ole joku koko aikaa holhoamassa, koska silloin tapahtuu jänniä asioita.

Vierailija kirjoitti:

No aika usein lasten- tai nuortenkirjoissa on juuri tuollainen "tunnekylmä" maailma. Ihan siksi, että jos äiti ja isä häilyisivät koko ajan tarinassa paapomassa ja curlaamassa esteitä jälkikasvunsa tieltä, eivät lapset koskaan päätyisi seikkailuihin tai ristiriitatilanteisiin, joista se tarinankin jännite ja vetävyys syntyy.

Eivät lapset mieti asioita siltä kannalta, että voi kun tolla on vaan joku tyly täti eikä kunnollisia rakastavia vanhempia.

Astrid Lindgren:

Ronja - seikkailu vie mennessään, äiti ja isä silti lämpimiä henkilöitä

Eemeli - metkuista isä rankaisee, mutta kuitenkin sisältä pehmeä, vaikka yrittää pitää perheen pään roolia

Katto-Kassinen - vanhemmat suhtautuvat Kassiseen lämmöllä, vaikka onkin vähän erikoislaatusempi tapaus

Peppi - äiti enkeli, isä neekerikuningas (miten se muuten on uusissa painoksissa suomennettu?), mutta Pepin mielessä rakastavia ja ihania

Että kyllä näihin hahmoihin verrattuina nuo Nopoloiden kirjojen aikuiset ovat tunnekylmiä.

 no mun mielestä kaikesta hassuudestaan myös aika realistinen. Siis että vaikka on hauskaa ja hassua, niin lapsia ei aliarvioida: lapset tosi elämässäkin elävät maailmassa, jossa isä on omissa ajatuksissaan, äiti haaveilee kurahousujen keskellä omasta työurasta, naapurin Marjatalla on liikaa aikaa ja surua naurun alla, koska sillä ei ole omaa perhettä jne. Lapset kyllä ymmärtävät nämä asiat. Ja isonapa on liian läski ja silti se taas ahmii Berliinin-munkkia, ihan kuin oma pappa oikeassa elämässä...

Risto Räppääjän äitiä ei kiinnosta oma lapsi vaan mieluummin vaikka Marokkolaisen lehmän lypsyrytmit, Rauha-täti on köyhä ja Risto joutuu rummuttamaan jollain keittiökapustoilla, vaikka taaperoikä meni jo 10-vuotta sitten. Tämä maailma on lapsille tuttu, koska 90% ei elä oikeaa elämää satulinnassa ja pumpulissa. Silti kirjoissa on positiivinen vire, että sen surun keskellä on myös paljon iloa ja hassuttelua ja virheistä huolimatta elämä on täyttä. 

Kirjat ovat olleet lapsilleni todella tärkeitä ikävälillä 5-7, juuri sen ikäisiin uppoavia. Ja ehkä älyävät niistä vielä jotain muutakin mitä itseltä jää pimentoon. 

Vierailija kirjoitti:

Luulen että noissa on tarkoituksella tuollainen asetelma, että lapsi saa niistä sellaisia kokemuksia että hän voi itsekkin selvitä monenlaisista tilanteista. Samaa linjaa on esimerkiksi Peppi Pitkätossu. Lapset rakastaa tuollaisia hahmoja, joita ei ole joku koko aikaa holhoamassa, koska silloin tapahtuu jänniä asioita.

Myös Onneli ja Anneli -kirjat on tällaisia. Taitaa olla aika klassinen asetelma lastenkirjoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On! Mutta en ole osannut purkaa sitä sanoiksi. Tunnekylmä on juuri oikea ilmaisu.

Jotenkin jos avaisin tuota vaikutelmaani, niin lapset joutuvat selviämään ongelmistaan omin nokkineen. Aikuiset ovat olemassa, mutta he ovat omassa maailmassaan, eivät ihmisiä, jotka pitävät huolta ja rakastavat. Oletko samaa mieltä kanssani?

Ap

Eikö tää oo nykyaikaa? Vanhemmat on ehkä paikalla, mutta ei läsnä. Näprätään puhelinta ja luodaan vaan uraa.

Mä en oikein usko sellaiseen "ennen oli kaikki paremmin" -vastakkainasetteluun.Ap

Vierailija kirjoitti:

Niin, ja mun mielestä H&V-kirjat eivät ole realistisia, kuten Mintut, Ainot ja Tompat!

Ap

Pitäisikö lastenkirjojen olla realistisia? Eikö se olisi aika tylsää?

Vierailija kirjoitti:

Luulen että noissa on tarkoituksella tuollainen asetelma, että lapsi saa niistä sellaisia kokemuksia että hän voi itsekkin selvitä monenlaisista tilanteista. Samaa linjaa on esimerkiksi Peppi Pitkätossu. Lapset rakastaa tuollaisia hahmoja, joita ei ole joku koko aikaa holhoamassa, koska silloin tapahtuu jänniä asioita.

Kyllä, siinä on se puoli, mutta mä en niinkään ajattele sitä tilanteiden ratkaisua ym., vaan sellaista tunteiden puuttumista. Pepissäkin on Tommin, Annikan ja Pepin välinen ystävyys, mä koen, ettei noista Nopoloiden kirjoista löydy sellaista välittämistä, tai se on hyvin syvällä. Toisaalta en ole lukenut kauhean montaa heidän kirjoittamaansa kirjaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja esimerkiksi Risto Räppääjiä (leffoja, kirjoissa on enemmän muutakin kuin kesäelämää) kun alkaa miettiä niin

-lapsi on lempattu jollekin tädille. Äiti tai isä ei kuulu elämään mitenkään.

-Nelli lempataan aina kesäksi naapurin Rauha-tädille Riston kaveriksi.

-kaikki aikuiset on täysin vastuuttomia, hömelöitä tai sitten tiukkiksia.

Vielä muutama vuosikymmen sitten oli tavallista, että lapsi voi viettää koko kesän jollain vanhempien sukulaisella tai yleensä mummolassa. Sinänsä minusta ei ole automaattisesti vastuutonta, koska noissa tilanteissa sukuun oli yleensä pidetty yhteyksiä ja lapsi varmasti ihan viihtyi kesän siellä mummolassakin. Ihan voisin omankin jälkikasvuni maaseudulle lähettää suvun maatilalle kesäksi, jotta saisivat siitäkin kokemusta.

Minäkin vietin monta kesää tätini maatalossa. Siellä oli järvi vieressä,oli kaikki maatilalle kuuluvat eläimet. Pääsi kalastamaan ja ratsastamaan, uimaan ja seikkailemaan järvelle. Vesiheinän vieminen valtavalle emakolle oli elämys. Samoin, kun lehmät lypsettiin. Oli vasikoita ja varsoja. Siis suurta onnea.

En kokenut, että minut oli lempattu johonkin pois jaloista, vaan että olin saanut ihanan mahdollisuuden. 

Pitää ottaa huomioon, että neljästä sisaruksestani kaksi ei halunnut pois kotoa, eivätkä olisi nauttineet, kaksi olivat liian pieniä. Minä halusin mennä sinne aina kun mahdollista, olin kai sitten sellainen hiukan reippaampi ja tykkäsin vaihtelusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No aika usein lasten- tai nuortenkirjoissa on juuri tuollainen "tunnekylmä" maailma. Ihan siksi, että jos äiti ja isä häilyisivät koko ajan tarinassa paapomassa ja curlaamassa esteitä jälkikasvunsa tieltä, eivät lapset koskaan päätyisi seikkailuihin tai ristiriitatilanteisiin, joista se tarinankin jännite ja vetävyys syntyy.

Eivät lapset mieti asioita siltä kannalta, että voi kun tolla on vaan joku tyly täti eikä kunnollisia rakastavia vanhempia.

Astrid Lindgren:

Ronja - seikkailu vie mennessään, äiti ja isä silti lämpimiä henkilöitä

Eemeli - metkuista isä rankaisee, mutta kuitenkin sisältä pehmeä, vaikka yrittää pitää perheen pään roolia

Katto-Kassinen - vanhemmat suhtautuvat Kassiseen lämmöllä, vaikka onkin vähän erikoislaatusempi tapaus

Peppi - äiti enkeli, isä neekerikuningas (miten se muuten on uusissa painoksissa suomennettu?), mutta Pepin mielessä rakastavia ja ihania

Että kyllä näihin hahmoihin verrattuina nuo Nopoloiden kirjojen aikuiset ovat tunnekylmiä.

Heh, sanoisinko, että noihin verrattuna Hanna ja Matti edustavat modernimpaa vanhempityyppiä. Vanhempia, jotka ovat todella paljon läsnä, välillä vain omissa ajatuksissaan. Esim. mainitsemassasi Peppi Pitkätossussa nimenomaan taustalla on se, että Peppi on maailmassa yksin, ja sen pitää olla niin vahva sen takia, että jaksaa kantaa vaikka hevosen. Sillä ei ole maailmassa ketään, joka kantaisi hevoset sen puolesta. Mielessään se luo myyttiä isästään, joka todellisuudessa on vain poissaoleva kakkakasa. Tai näin minä ymmärsin sadun jo lapsena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen että noissa on tarkoituksella tuollainen asetelma, että lapsi saa niistä sellaisia kokemuksia että hän voi itsekkin selvitä monenlaisista tilanteista. Samaa linjaa on esimerkiksi Peppi Pitkätossu. Lapset rakastaa tuollaisia hahmoja, joita ei ole joku koko aikaa holhoamassa, koska silloin tapahtuu jänniä asioita.

Kyllä, siinä on se puoli, mutta mä en niinkään ajattele sitä tilanteiden ratkaisua ym., vaan sellaista tunteiden puuttumista. Pepissäkin on Tommin, Annikan ja Pepin välinen ystävyys, mä koen, ettei noista Nopoloiden kirjoista löydy sellaista välittämistä, tai se on hyvin syvällä. Toisaalta en ole lukenut kauhean montaa heidän kirjoittamaansa kirjaa.

Ap

On minusta. Heinähattu ja Vilttitossu on tosi läheisiä ja Alibullenin neidit kyllä välittää vaikka niillä omilla vanhemmilla onkin jotain ihme hommaa aina mielessä. Myös poliisi on luotettava ja läsnäoleva aikuinen.

Räppääjistä tykkään, mutta H&V ei. Kaipaan juoneen, kieleen ja kuvaukseen monipuolisuutta ja mielenkiintoa, rikkautta. Astrid Lindgrenin kirjoissa, Räppääjissä ja Onneli & Anneleissa on tarpeeksi tarttumapintaa. Luulen tunnekylmyyden tunne johtuu ohuista hahmoista. Arvostan Nopoloita, makuasioitahan nämä ovat. Ja jos lastenkirjailija ei saa odottaa palkkaa työstään mistä sitten? Vastine tuohon pöhköön rahastus-kommenttiin.