Lue keskustelun säännöt.
Kirjailija ei jaksa lapsiaan viikonloppuisin, arkipyhinä ja lomilla
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Introverttius on tosiasia.
Suomessa varmasti suurin osan ihmisistä on introvertteja eli mistään erityisyydestä ei ole kyse. Suurimmalla osalla on lapsia eikä mitään ongelmia viettää aikaa oman perheensä kanssa. Siksi introverttiudella ei ole mitään tekemistä tämän tapauksen kanssa. Olisiko kirjailijan ongelmissa kuitenkin kyse jostain autismikirjon lajista? Ne vaikuttavat lähisuhteisiin paljon enemmän kuin pelkät temperamentin perusominaisuudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introverttius on tosiasia.
Suomessa varmasti suurin osan ihmisistä on introvertteja eli mistään erityisyydestä ei ole kyse. Suurimmalla osalla on lapsia eikä mitään ongelmia viettää aikaa oman perheensä kanssa. Siksi introverttiudella ei ole mitään tekemistä tämän tapauksen kanssa. Olisiko kirjailijan ongelmissa kuitenkin kyse jostain autismikirjon lajista? Ne vaikuttavat lähisuhteisiin paljon enemmän kuin pelkät temperamentin perusominaisuudet.
No höpö höpö!
Vierailija kirjoitti:
On muitakin tapoja olla äiti, kuin se hössöttävä ja hyysäävä pullantuoksuinen persoonaton kanaemo. Itsekin aion olla jotain ihan muuta, jos joskus äidiksi tulen.
Itse veikkaan että suuri osa äideistä nykyään jotain muuta kuin ylläkuvailemasi kaltainen, ainakaan pkseudulla en paljoakaan tunne tuollaisia äitejä, saati että itse olisin sellainen.
Mutta. Kun puhutaan hyvästä vanhemmuudesta (ei vain äitiydestä), niin minusta ei ole ok että itsetuntemus on sitä tasoa ennen lasten tekemistä KAKSIN KAPPALEIN, että tälläinen tilanne pääsee syntymään. Ei tarvitse olla perinteinen vanhempi, mutta mielestäni kummankaan vanhemmista ei lapsen näkökulmasta pitäisi olla sellainen, joka ei jaksa arkea, lastensa seuraa tai kesälomia. Se pieni ihminen on siinä ihan oikeasti tunteva, jolle muodostuu minäkuva vanhempiensa rakkaudesta, hyväksynnästä ja ajasta. En tiedä voiko se kovin terveeksi muodostua jos perheessä on tilanne että vanhempi ei nyt oikein jaksa teitä ja tätä. Ehkäisy on keksitty ja kenenkään ei tarvitsisi lapsia tehdä, jos sellaisia ei ole kykyä kasvattaa, helliä ja hoivata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introverttius on tosiasia.
Suomessa varmasti suurin osan ihmisistä on introvertteja eli mistään erityisyydestä ei ole kyse. Suurimmalla osalla on lapsia eikä mitään ongelmia viettää aikaa oman perheensä kanssa. Siksi introverttiudella ei ole mitään tekemistä tämän tapauksen kanssa. Olisiko kirjailijan ongelmissa kuitenkin kyse jostain autismikirjon lajista? Ne vaikuttavat lähisuhteisiin paljon enemmän kuin pelkät temperamentin perusominaisuudet.
No höpö höpö!
Hieno argumentti kerrassaan.
no.joo kirjoitti:
Se on hassua, että naiset ovat aina joutuneet sellaiseen prässiin.
Vielä muutama vuosikymmen sitten 20 000 lapselta puuttui kengät, 40-luvulla, heidät tehtiin työvoimaksi ja he olivat hiljaa ja sopeutuivat 5-vuotiaasta saakka tekemään kodin työt. Vahtivat pienempänsä. 7v jo meni naapuriin töihin. Iso ihminen. Toisella kymmenellä ehkä naitettiin ja toki se fyysinenkin kehitys nopeutui, tytöillä.
Tuolloin naisilla oli niin kova työ pyykinpesu luonnonvesissä, 10 lasta, pesueen ruokkiminen, nälkä, mies sai hakata ja raiskata, että moni joutui mielisairaalaan Suomessa, koska olosuhteet olivat niin karut, että mieli ei jaksanut.
Sen jälkeen fyysisesti helpotti jonkin verran, mutta tuli lastenkasvatukseen vaatimukset, ja koko ajan uusia, jotka täyttääkseen kasvattajia pitäisi olla monta (jatkuva läsnäolon vaatimus ym ym) ja lapsia ehkä yksi, jotta tarrakirjat, ym vaatimukset voisi täyttää.
Artikkelia en ole lukenut, mutta
En itse tunne ketään, joka vapaaehtoisesti olisi koko ajan lastensa seurassa, vaan kaikki jotka tiedän, yrittävät parhaansa mukaan niitä jonnekin työntää. Eri asia jos lapsia on 1 ja vielä nukkuu päikkärit...
Vanhoissa agraariyhteisöissä ei _kukaan_ saanut viettää aikaa yksinään lueskellen tai mitään muutakaan tehden. Tällä ei ollut edes mitään tekemistä sen asian kanssa oliko omia lapsia vai ei. Maalaistalossa töitä tehtiin porukalla, aikaa vietettiin porukalla ja nukuttiinkin samoissa tiloissa. Miten ihmeessä herkät mimosat, jotka haluavat vain nukkua pitkään ja makoilla lueskellen ja kirjoitellen, pärjäsivät menneessä maailmassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
36 jatkaa...
Oma äitini oli ekstrovertti, joka laittoi kaikki maailman sosiaaliset riennot, harrastukset, työn ym. lasten/perheen/äitiyden edelle. Hän ei halunnut viettää aikaa meidän lapsien kanssa, ehkä ajatteli, että lapset on keskenään... Isä introvertti, joka jaksoi aina jutella lasten kanssa ja selittää maailmaa. Opetti paljon enemmän elämästä.
Molemmat edellytti paljon itsenäisyyttä.
Näin juuri. Se jaksaako lastensa seuraa ja onko heistä kiinnostunut, ei liity temperamenttipiirteisiin kuten ekstroverttius/introverttius. Minusta koko hommassa mennään harhaan, jos oletetaan temperamentin ohjaavan tällaisia asioita. t. sosiaalipsykologi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
36 jatkaa...
Oma äitini oli ekstrovertti, joka laittoi kaikki maailman sosiaaliset riennot, harrastukset, työn ym. lasten/perheen/äitiyden edelle. Hän ei halunnut viettää aikaa meidän lapsien kanssa, ehkä ajatteli, että lapset on keskenään... Isä introvertti, joka jaksoi aina jutella lasten kanssa ja selittää maailmaa. Opetti paljon enemmän elämästä.
Molemmat edellytti paljon itsenäisyyttä.
Näin juuri. Se jaksaako lastensa seuraa ja onko heistä kiinnostunut, ei liity temperamenttipiirteisiin kuten ekstroverttius/introverttius. Minusta koko hommassa mennään harhaan, jos oletetaan temperamentin ohjaavan tällaisia asioita. t. sosiaalipsykologi
Ei suoranaisesti liitykään. Kuitenkin se näyttäytyy aina jollain tavalla myös vanhemmuudessa. Pesoonallisuudella on myös iso merkitys. Samoin kiintymystyypillä. Itse velana en halua lapsia, koska olen individualistinen, introvertti, kiintymyssuhteiltani välttelevä. En usko, että pystyisin antamaan sellaista kiintymystä lapsilleni. Olen tuo, jonka äiti tunnetaan myös nimityksellä häippä-äiti. Omilla lapsuuden kokemuksilla on siis myös iso painoarvo.
Introvertti isäni toitotti aina, että itsetuntemusta on syytä kehittää, muuten ei elämässä pärjää. Piti sitä tärkeimpänä tavoitteena elämässä, muu on muuta. Olen siitä kiitollinen, koska olen tämän valossa valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden. Uskallan olla kuka olen, vaikka monet tuntuvatkin ajattelevan, että olen pelkästään itsekäs... He perheellisinä ovat epäitsekkäitä uhrautujia... Minä + lapsi olisi: lapsi=uhri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuntuu, että introverttiydestä tässä ei ole kyse. Ovathan varmaan noin puolet ihmisistä introvertteja ja sellaisia pariskuntiakin on pilvin pimein eivätkä silti masennu ainakaan lastensa seurassa viettämänsä ajan takia. (Eikä kaikilla introverttipariskunnilla ole vain yhtä lasta.) Ja vielä kun ottaa huomioon, että Vanhatalolla on työ jossa saa olla täysin yksin omassa seurassaan ja lapset ovat päivähoidossa ja koulussa ja mies ilmeisesti alkuaankin on jaksanut puuhailla enemmän lasten kanssa... Siis pelkkään introverttiuteen eivät noin voimakkaat yksinolon tarpeet kuulu varsinkin jos niitä tarpeita voi vielä työnsä puolesta noin paljon toteuttaa. Tuli mieleen, että miten noin paljon yksinoloa tarvitseva ihminen voi olla sellaisessa parisuhteessa, jossa asutaan saman katon alla?
Minä esimerkiksi koen itseni introvertiksi mutta lasteni kanssa jaksan aina olla. Tai toki jokainen tarvitsee välillä omaa aikaa, mutta pääasiassa olen kaikki arkipäivät ja viikonloput. Perheeni ulkopuolisia henkilöitä en sen sijaan tapaisi lähes koskaan ellen tuntisi jonkinlaista velvoitetta esim. vanhempiani kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
36 jatkaa...
Oma äitini oli ekstrovertti, joka laittoi kaikki maailman sosiaaliset riennot, harrastukset, työn ym. lasten/perheen/äitiyden edelle. Hän ei halunnut viettää aikaa meidän lapsien kanssa, ehkä ajatteli, että lapset on keskenään... Isä introvertti, joka jaksoi aina jutella lasten kanssa ja selittää maailmaa. Opetti paljon enemmän elämästä.
Molemmat edellytti paljon itsenäisyyttä.
Näin juuri. Se jaksaako lastensa seuraa ja onko heistä kiinnostunut, ei liity temperamenttipiirteisiin kuten ekstroverttius/introverttius. Minusta koko hommassa mennään harhaan, jos oletetaan temperamentin ohjaavan tällaisia asioita. t. sosiaalipsykologi
Ei suoranaisesti liitykään. Kuitenkin se näyttäytyy aina jollain tavalla myös vanhemmuudessa. Pesoonallisuudella on myös iso merkitys. Samoin kiintymystyypillä. Itse velana en halua lapsia, koska olen individualistinen, introvertti, kiintymyssuhteiltani välttelevä. En usko, että pystyisin antamaan sellaista kiintymystä lapsilleni. Olen tuo, jonka äiti tunnetaan myös nimityksellä häippä-äiti. Omilla lapsuuden kokemuksilla on siis myös iso painoarvo.
Introvertti isäni toitotti aina, että itsetuntemusta on syytä kehittää, muuten ei elämässä pärjää. Piti sitä tärkeimpänä tavoitteena elämässä, muu on muuta. Olen siitä kiitollinen, koska olen tämän valossa valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden. Uskallan olla kuka olen, vaikka monet tuntuvatkin ajattelevan, että olen pelkästään itsekäs... He perheellisinä ovat epäitsekkäitä uhrautujia... Minä + lapsi olisi: lapsi=uhri
Siinä ei ole mitään väärää, että valitsee vapaaehtoisen lapsettomuuden, jos ja kun se tuntuu itselle sopivalta elämänpolulta. Kuulostaa varsin järkevältä etenkin jos se on pitkän itsetuntemusprosessin tulos. Lapseton ihminenhän ei viime kädessä ole velkaa kuin itsellensä (tai mahdollisesti puolisollensa, miten nyt asioista yhdessä sovitaan jne), joten sinänsä en ole koskaan ymmärtänyt lapsettomuuden valitsemisen kritisoimista. Lasten valitseminen elämäänsä sen sijaan väistämättä tarkoittaa sitä, että on vastuullinen ja velvollinen myös jonkun muun arjesta, kasvusta ja onnesta kuin omastaan. Siksi ihminen, jolla on lapsia, ja joka tekee valintoja suhteessa lapsiinsa, ei voi koskaan olla kokonaan kritiikin ulkopuolella sillä perusteella, että hänellä on oikeus siihen, tuohon ja tähän. Toki monet asiat vanhempien ja lasten välisissä käytännöissä ja vuorovaikutuksessa ovat mielipidekysymyksiä ja niistä voi ja saa väitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuntuu, että introverttiydestä tässä ei ole kyse. Ovathan varmaan noin puolet ihmisistä introvertteja ja sellaisia pariskuntiakin on pilvin pimein eivätkä silti masennu ainakaan lastensa seurassa viettämänsä ajan takia. (Eikä kaikilla introverttipariskunnilla ole vain yhtä lasta.) Ja vielä kun ottaa huomioon, että Vanhatalolla on työ jossa saa olla täysin yksin omassa seurassaan ja lapset ovat päivähoidossa ja koulussa ja mies ilmeisesti alkuaankin on jaksanut puuhailla enemmän lasten kanssa... Siis pelkkään introverttiuteen eivät noin voimakkaat yksinolon tarpeet kuulu varsinkin jos niitä tarpeita voi vielä työnsä puolesta noin paljon toteuttaa. Tuli mieleen, että miten noin paljon yksinoloa tarvitseva ihminen voi olla sellaisessa parisuhteessa, jossa asutaan saman katon alla?
Minä esimerkiksi koen itseni introvertiksi mutta lasteni kanssa jaksan aina olla. Tai toki jokainen tarvitsee välillä omaa aikaa, mutta pääasiassa olen kaikki arkipäivät ja viikonloput. Perheeni ulkopuolisia henkilöitä en sen sijaan tapaisi lähes koskaan ellen tuntisi jonkinlaista velvoitetta esim. vanhempiani kohtaan.
Sama homma. Minä ja mieheni olemme introvertteja ja tapaamme äärimmäisen harvoin perheen ulkopuolisia henkilöitä. Molemmille on työelämässä riittävästi sosiaalista kanssakäymistä, joten vapaa-ajalla haluamme olla rauhassa. Lapsia on kolme eikä heidän seuransa ole koskaan uuvuttanut. Lapset menevät aikaisemmin nukkumaan, joten myöhäisillat ovat käytännössä joka ilta vapaita ja aamuvirkulle osapuolelle meistä myös varhaiset aamut. Iltaisin puuhailemme miehen kanssa usein omiamme eri huoneissa, toisinaan vietämme aikaa tietysti myös yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
70-luvun äitien lapset eivät ole järin onnellisia. Heidän sukupolvi aloitti massiivisen terapiassa käynnin. 70-luvulla äitiyslomakin oli joku 3 kk ja sitten vauva hoitoon.
Mainio vitsi, heheh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan tunnistan täsmälleen tuon tunneskaalan. Olen itse väsynyt äiti. Olen aina tarvinnut omaa aikaa ja vaikka lapsen kanssa olemisesta nautinkin, niin en jaksaisi olla jatkuvasti läsnä. En vain jaksa. Tuntuu, etten ole päässyt missään vaiheessa tarpeeksi lataamaan akkujani tai lepäämään. Olen saanut olla päivän tai pari yksin, mutta se ei riitä. Tarvitsisin viikon ehkä kaksi. Halusin lapset ja erossa ollessa ikävöin heitä. Mutta olen juuri tuollainen ihminen, jonka täytyy saada välillä vetäytyä useiksi tunneiksi "omaan maailmaansa" jaksaakseen olla reipas ja aikaansaava. Ja kyllä, olen kyseenalaistanut äitiyttäni joka ikinen päivä juuri siksi, etten ymmärrä miksi minä en vain voi jaksaa?! Jaksavathan muutkin!
Tämän päivän Ts:n liitteessä oli juttu tästä kirjailijasta ja siitä ymmärsin että kyse oli enemmän masennuksesta kuin introverttiydestä. Tunteesta, ettei ollut saavuttanut niitä odotuksia, joita Suomen ensimmäiselle 9 laudaturin yolle oli asetettu, itse tai muut. Kaiken maailman palkintoja ja huomionosoituksia sai laudatureista, mutta ei kuitenkaan pystynyt kirjoittamaan sellaista menestyskirjaa jonka halusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan tunnistan täsmälleen tuon tunneskaalan. Olen itse väsynyt äiti. Olen aina tarvinnut omaa aikaa ja vaikka lapsen kanssa olemisesta nautinkin, niin en jaksaisi olla jatkuvasti läsnä. En vain jaksa. Tuntuu, etten ole päässyt missään vaiheessa tarpeeksi lataamaan akkujani tai lepäämään. Olen saanut olla päivän tai pari yksin, mutta se ei riitä. Tarvitsisin viikon ehkä kaksi. Halusin lapset ja erossa ollessa ikävöin heitä. Mutta olen juuri tuollainen ihminen, jonka täytyy saada välillä vetäytyä useiksi tunneiksi "omaan maailmaansa" jaksaakseen olla reipas ja aikaansaava. Ja kyllä, olen kyseenalaistanut äitiyttäni joka ikinen päivä juuri siksi, etten ymmärrä miksi minä en vain voi jaksaa?! Jaksavathan muutkin!
Mulla taas kilpirauhasen vajaatoiminta aiheutti juuri tuollaisen voimien ehtymisen. Jatkuvasti kaipasin vain akkujen latausta ja lepoa, että olisin jaksanut taas. Oudosti tämä henkinen tunne ja vetäytymisen tarve vähentyivät huomattavasti tyroksiinihormonikorvaushoidolla. Sitä oli pikkuhiljaa ajautunut siihen ja itsekin ajattelin, että perhe-elämän vaatimukset olisivat aiheuttaneet sen. Ei ollut varsinaista sairaudentunnetta, vain jaksamattomuuden tunne, mitä erehdyin pitämään henkisenä. Unentarvekin oli tosi iso ja kaikenlainen sosiaalisuus vei hirveästi voimia.
Ei kai missään sellaista vaadita. Jos pelkästään viikonloppu oman lapsen kanssa ollen on ihan liikaa niin tuohon välille mahtuu kyllä aikamoinen kirjo vanhemmuutta.