Lue keskustelun säännöt.
Kirjailija ei jaksa lapsiaan viikonloppuisin, arkipyhinä ja lomilla
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Hieno ulostulo tietenkin, mutta silti...jotenkin äidin pitäisi olla lapsiensa puolella. Ei antaa haastatteluja siitä ettei jaksa lapsiaan. Lapsi käsittää sen niin, että on vääränlainen. Ja tottahan se onkin; ei tämä nainen olisi tehnyt lapsia jollei olisi kuvitellut äitiyden olevan toisenlaista, lapsiensa olevan toisenlaisia. Se on tämä klassinen "ei syy ole sinussa, vaan minussa" - torjunta, jossa torjunnan kohde tietää varsin hyvin, että vika nimenomaan on hänessä.
En itse haluaisi, että lapseni lukisivat tuollaista omasta perhe-elämästään. Enkä haluaisi lapsieni kasvavan siihen, että minä, äiti, olen joku mimosankukka jota kaikkien perheessä pitää paapoa. Aikuinen ihminen huolehtikoon ehkäisystä jos haluaa lukea tai kirjoittaa vuosikymmenet kirjaa pirtinnurkassa kuunnellen kellon raksutusta eikä kestä että siinä ympärillä on muutakin elämää.
Niin hyvin sanottu! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun lukisin omaa elämääni. Rakastan perhettäni. Onneksi mieheni ymmärtää. Ulkopuolisilta olen kuullu olevani huono äiti kun en jaksa 24/7. Meillä toimii. Mies koti isänä ja minä palkkatyössä. Saan myös tarvitessani yksinoloa mökillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoittaja uskoo olevansa uniikki kukkanen, kun ei joka hetki jaksa olla lastensa kanssa. Uutinen hänelle: kaikki äidit tarvitsevat omaa aikaa.
Nimenomaan näin! Hyvin moni uupuu ja väsyy pikkulasten tarvitsevuuden takia. Onneksi lasten kasvaessa se helpottaa, mutta olisi kaikille helpompaa, jos äitikin saisi puhua todellisista tunteistaan. Ja ihan tavallinenkin äiti, ilman mitään erityisyyksiä.
No mikä ihme se sitten estää äityliä puhumasta todellisista tunteistaan? Kyllä mä olen ihan ääneen voinut kertoa olevani väsynyt ja tarvitsevani omaakin aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Eikö kukaan muu nähnyt tässä pointtia että jokaisella perheenjäsenellä on oikeus olla oma itsensä? Myöa äidillä. Tässähän nimen omaan sanottiin että kun ko. henkilö oli hyväksynyt itsensä perhe-elämäkin tasaantui.
Onko myös perheen lapsilla oikeus olla oma itsensä? Mitä jos heidän käsitykseensä hyvästä elämästä kuuluu tiivis läsnäolo ja halu puuhailla äidin kanssa? Kuka joustaa? Kenen tarve olla oma itsensä voittaa? Kenen käsitys sopivasta vuorovaikutuksen tasosta saa joustaa? Jos omat tarpeet katsoo keskeisiksi niin kuinka paljon pystyy kuulemaan ja näkemään lasten tarpeita etenkin kun pienet eivät aina osaa näitä tunteita ja kokemuksia kovin hyvin sanoittaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstapsyko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En sinänsä yhdistäisi introverttiutta ja lapsiin väsymistä. Ekstroverteista monet kaipaavat nimenomaan aikuista seuraa ja kaipaavat vaihtelua.
Ei jutun pointti ole juuri lapsiin väsyminen, vaan se jatkuva läsnäolo ja itsestään antaminen. Se ettei saa olla yksin ajatuksissaan, vaan lapset tunkeilevasti keskeyttävät jatkuvasti.. sitä on varmaan vaikea ymmärtää tuomitsematta, jollei ole itse samanlainen.
No jaa. Jos sekin on liikaa, että kirjaa lukiessa joku keskeyttää välillä, koska haluaa jotain niin on se aika äärimmäinen käsitys jatkuvasta läsnäolosta ja itsestään antamisesta. On se nyt oikeasti aika kova vaatimus perheelliseltä ihmiseltä, että kirjaakin pitäisi saada lueskella niin, ettei kukaan ole samoissa tiloissa. Samoin kuin tuo äärettömän pitkien yöunien vaatimus.
Mä luen erittäin usein toisessa huoneessa ovi kiinni, kun isä ja lapsi katsovat teeveetä.
Luulisi, että tätä olisi jo kokeiltu kirjailijankin perheessä, mutta ei ole tainnut riittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheen suurin virhe taisi olla se vanhan puutalon hankinta, jonka remppaaminen johti siihen, ettei isä enää pystynytkään hoitamaan lapsia 100 %.
No, minä olen samanlainen kuin tuo kirjailija ja kirjoitan nytkin tätä viestiä omalta asunnoltani. Kyllä, minulla on perhe JA oma asunto, erillään muista- tänne vetäydyn useamman kerran viikossa, usein iltaa vasten, muutamaksi tunniksi tankkaamaan omaa rauhaa. Onneksi minulla on mies, joka tuntee minut hyvin eikä pistä pahakseen tätä järjestelyä.
Vointini on kohentunut huimasti sinä aikana kun olen täällä asunnollani ollut. Selvästikin oikea ratkaisu. Lapset eivät kärsi, koska olen joka päivä heidän kanssaan useamman tunnin joka tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kukaan muu nähnyt tässä pointtia että jokaisella perheenjäsenellä on oikeus olla oma itsensä? Myöa äidillä. Tässähän nimen omaan sanottiin että kun ko. henkilö oli hyväksynyt itsensä perhe-elämäkin tasaantui.
Onko myös perheen lapsilla oikeus olla oma itsensä? Mitä jos heidän käsitykseensä hyvästä elämästä kuuluu tiivis läsnäolo ja halu puuhailla äidin kanssa? Kuka joustaa? Kenen tarve olla oma itsensä voittaa? Kenen käsitys sopivasta vuorovaikutuksen tasosta saa joustaa? Jos omat tarpeet katsoo keskeisiksi niin kuinka paljon pystyy kuulemaan ja näkemään lasten tarpeita etenkin kun pienet eivät aina osaa näitä tunteita ja kokemuksia kovin hyvin sanoittaa?
Olisko tuossa kuitenkon osasyy äidin kehno itsetunto? Kyllä lasten kanssa voi olla ihan hyvin enemmän tarkkailulinjalla. Olen itse varsin intro mutten koskaan lasten kanssa kokenut ongelmaa. Antaa huomiota aktiivisesti jonkun aikaa, sitten siirtyy tarkkailijaksi. Tietenkin pienetkin lapset huomasivat jos olin ajatuksissani enkä oikeasti kuunnellut heitä, oppivat närkästyneenä kysymään uudelleen, ja minä hoksasin, että hyvä aika tulla takas oman pään sisältä siihen minulle rakkaaseen elämään lasten kanssa. Introverttikin rakastaa lapsiaan eikä intovertille lasten huomioonottaminen ole sen hankalampaa kuin ekstroverteillekaan.
Vierailija kirjoitti:
No, minä olen samanlainen kuin tuo kirjailija ja kirjoitan nytkin tätä viestiä omalta asunnoltani. Kyllä, minulla on perhe JA oma asunto, erillään muista- tänne vetäydyn useamman kerran viikossa, usein iltaa vasten, muutamaksi tunniksi tankkaamaan omaa rauhaa. Onneksi minulla on mies, joka tuntee minut hyvin eikä pistä pahakseen tätä järjestelyä.
Vointini on kohentunut huimasti sinä aikana kun olen täällä asunnollani ollut. Selvästikin oikea ratkaisu. Lapset eivät kärsi, koska olen joka päivä heidän kanssaan useamman tunnin joka tapauksessa.
Vau, hienoa jos on rahallisesti mahdollisuus pitää toista asuntoa vain tuota tarkoitusta varten!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On muitakin tapoja olla äiti, kuin se hössöttävä ja hyysäävä pullantuoksuinen persoonaton kanaemo. Itsekin aion olla jotain ihan muuta, jos joskus äidiksi tulen.
Jotkut eivät vain jaksa, se on luonteesta kiinni. Se, että on pakko päästä huutelemaan asiasta lehtiin, kertoo myös jotakin (ei niin hyvää) hänen luonteestaan. Lasten on varmasti kiva kuulla myöhemmin lehtijutuista kavereiltaan, mutta sitähän Kirjailija ei itsekkyydessään muistanut ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, minä olen samanlainen kuin tuo kirjailija ja kirjoitan nytkin tätä viestiä omalta asunnoltani. Kyllä, minulla on perhe JA oma asunto, erillään muista- tänne vetäydyn useamman kerran viikossa, usein iltaa vasten, muutamaksi tunniksi tankkaamaan omaa rauhaa. Onneksi minulla on mies, joka tuntee minut hyvin eikä pistä pahakseen tätä järjestelyä.
Vointini on kohentunut huimasti sinä aikana kun olen täällä asunnollani ollut. Selvästikin oikea ratkaisu. Lapset eivät kärsi, koska olen joka päivä heidän kanssaan useamman tunnin joka tapauksessa.
Tuostahan pitäisi jo mitali antaa, kun lapsesi kerran saavat viettää jopa useamman tunnin vuorokaudesta äitinsä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kukaan muu nähnyt tässä pointtia että jokaisella perheenjäsenellä on oikeus olla oma itsensä? Myöa äidillä. Tässähän nimen omaan sanottiin että kun ko. henkilö oli hyväksynyt itsensä perhe-elämäkin tasaantui.
Onko myös perheen lapsilla oikeus olla oma itsensä? Mitä jos heidän käsitykseensä hyvästä elämästä kuuluu tiivis läsnäolo ja halu puuhailla äidin kanssa? Kuka joustaa? Kenen tarve olla oma itsensä voittaa? Kenen käsitys sopivasta vuorovaikutuksen tasosta saa joustaa? Jos omat tarpeet katsoo keskeisiksi niin kuinka paljon pystyy kuulemaan ja näkemään lasten tarpeita etenkin kun pienet eivät aina osaa näitä tunteita ja kokemuksia kovin hyvin sanoittaa?
Kyse on kasvatuksesta.
Olen ammatiltani taiteilija ja luonteeltani introvertti. Vela. Olen tehnyt erilaisia persoonallisuustestejä ja miettinyt sitä kuka olen. Tarvitsen paljon omaa tilaa ja aikaa. Enkä tunne itseäni yksinäiseksi oikeastaan koskaan. Olen naimisissa introvertin kanssa.
Tämän lisäksi olen persoonaltani luova individualisti. Tämä yhdistettynä introverttiyteen, voi olla tosiasia myös tämän kirjailijan elämässä. Hän voi kuitenkin olla erittäin hyvä äiti, koska hän voi opettaa lapsilleen intrapsyykkisiä kykyjä. Puhuu jutussa siitä, että keskustelee lasten kanssa paljon. On varmasti hyvä kommunikoimaan, en epäile. Sillä pötkii jo pitkälle.
Individualismi on ollut tämän vuosituhannen the juttu. On korostettu individualismia henkeen ja vereen, sen mukaan kaikki ihmiset on individualisteja. Todellisuudessa todellisia, aitoja individualisteja on todella harvassa. En oikeastaan usko, että kukaan pystyy kirjoittamaan esimerkiksi kirjaa ilman, että on individualisti. Se kuten introverttiuskin on tosiasia. Itsekkyyttä on kaikissa. Erilainen äitiys, kuin kirjailijan ei kerro mistään suuremmasta epäitsekkyydestä. Kaikissa äideissä sitä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hieno ulostulo tietenkin, mutta silti...jotenkin äidin pitäisi olla lapsiensa puolella. Ei antaa haastatteluja siitä ettei jaksa lapsiaan. Lapsi käsittää sen niin, että on vääränlainen. Ja tottahan se onkin; ei tämä nainen olisi tehnyt lapsia jollei olisi kuvitellut äitiyden olevan toisenlaista, lapsiensa olevan toisenlaisia. Se on tämä klassinen "ei syy ole sinussa, vaan minussa" - torjunta, jossa torjunnan kohde tietää varsin hyvin, että vika nimenomaan on hänessä.
En itse haluaisi, että lapseni lukisivat tuollaista omasta perhe-elämästään. Enkä haluaisi lapsieni kasvavan siihen, että minä, äiti, olen joku mimosankukka jota kaikkien perheessä pitää paapoa. Aikuinen ihminen huolehtikoon ehkäisystä jos haluaa lukea tai kirjoittaa vuosikymmenet kirjaa pirtinnurkassa kuunnellen kellon raksutusta eikä kestä että siinä ympärillä on muutakin elämää.
Niin hyvin sanottu! :)
Niin hyvin sanottu, että mitä? Niin hyvin sanottu, että pissasit housuihisi?
Se on hassua, että naiset ovat aina joutuneet sellaiseen prässiin.
Vielä muutama vuosikymmen sitten 20 000 lapselta puuttui kengät, 40-luvulla, heidät tehtiin työvoimaksi ja he olivat hiljaa ja sopeutuivat 5-vuotiaasta saakka tekemään kodin työt. Vahtivat pienempänsä. 7v jo meni naapuriin töihin. Iso ihminen. Toisella kymmenellä ehkä naitettiin ja toki se fyysinenkin kehitys nopeutui, tytöillä.
Tuolloin naisilla oli niin kova työ pyykinpesu luonnonvesissä, 10 lasta, pesueen ruokkiminen, nälkä, mies sai hakata ja raiskata, että moni joutui mielisairaalaan Suomessa, koska olosuhteet olivat niin karut, että mieli ei jaksanut.
Sen jälkeen fyysisesti helpotti jonkin verran, mutta tuli lastenkasvatukseen vaatimukset, ja koko ajan uusia, jotka täyttääkseen kasvattajia pitäisi olla monta (jatkuva läsnäolon vaatimus ym ym) ja lapsia ehkä yksi, jotta tarrakirjat, ym vaatimukset voisi täyttää.
Artikkelia en ole lukenut, mutta
En itse tunne ketään, joka vapaaehtoisesti olisi koko ajan lastensa seurassa, vaan kaikki jotka tiedän, yrittävät parhaansa mukaan niitä jonnekin työntää. Eri asia jos lapsia on 1 ja vielä nukkuu päikkärit...
36 jatkaa...
Oma äitini oli ekstrovertti, joka laittoi kaikki maailman sosiaaliset riennot, harrastukset, työn ym. lasten/perheen/äitiyden edelle. Hän ei halunnut viettää aikaa meidän lapsien kanssa, ehkä ajatteli, että lapset on keskenään... Isä introvertti, joka jaksoi aina jutella lasten kanssa ja selittää maailmaa. Opetti paljon enemmän elämästä.
Molemmat edellytti paljon itsenäisyyttä.
Hieno ulostulo tietenkin, mutta silti...jotenkin äidin pitäisi olla lapsiensa puolella. Ei antaa haastatteluja siitä ettei jaksa lapsiaan. Lapsi käsittää sen niin, että on vääränlainen. Ja tottahan se onkin; ei tämä nainen olisi tehnyt lapsia jollei olisi kuvitellut äitiyden olevan toisenlaista, lapsiensa olevan toisenlaisia. Se on tämä klassinen "ei syy ole sinussa, vaan minussa" - torjunta, jossa torjunnan kohde tietää varsin hyvin, että vika nimenomaan on hänessä.
En itse haluaisi, että lapseni lukisivat tuollaista omasta perhe-elämästään. Enkä haluaisi lapsieni kasvavan siihen, että minä, äiti, olen joku mimosankukka jota kaikkien perheessä pitää paapoa. Aikuinen ihminen huolehtikoon ehkäisystä jos haluaa lukea tai kirjoittaa vuosikymmenet kirjaa pirtinnurkassa kuunnellen kellon raksutusta eikä kestä että siinä ympärillä on muutakin elämää.