Pidän itseäni parempana kuin lapsettomia sinkkuja

En suostu munimaan jos en ole täysin tyytyväinen mieheen ja muihin asioihin. En koskaan tule löytämään kyllin hyvää miestä.

Ap on itse aika vajaa ressukka, paljon tyhjää tilaa vintillä! :D

Miten minusta tuntuu et tuota sinkkujen valikoivuutta ja halua etsiä itselleen sopivaa kumppania useimmiten paheksuu eniten ne jotka tuntee omassa suhteessa tyytyneensä johonkin mihin eivät oikeastaan olisi halunneet asettua.

Kyseessähän on provo, mitta tällaisia ihmisiä todella on! Vaikka sehän on juuri toisinpäin. Parisuhteessa ei koskaan pääse aidosti aikuistumaan, koska on aina se toinen kehen nojata. Ei tarvitse tehdä vaikeita päätöksiä, koska kaikki on valmiiksi päätetty ja raamitettu elämässä. Pitkässä suhteessa oleminen on helppoa ja siihen ajautuminen vielä helpompaa, mutta itsenäisesti pärjääminen ja elämän rakentaminen vain sen varaan - se on vaatinut todellista vastuunkantoa ja kykyä tehdä kompromisseja.

"Mun näkökulmasta sinkut on vajavaisia ressukoita kun eivät ole edes kunnon parisuhteeseen päässeet."

Sulla on outoja näkökulmia. Miten lapsettomuus ja parisuhde liittyvät toisiinsa? Monet lapsettomat ovat pitkissä parisuhteissa, lapsettomien suhde voi jopa kestää paljon kauemmin kuin lapsiperheiden (koska lapset syövät aikuisten suhdetta). Ja lapsettomilla on mahdolisuus useampiin suhteisiin ja kumppanin tiuhempaan vaihtoon, koska lapset eivät vaikuta ja sido millään lailla.

Noihin muihin kohtiin en edes jaksa pureutua sen enempää, koska ne ovat lapsellisia, provokatiivisia ja huonoja argumentteja - niin kuin lapsia hankkineilla ihmisillä yleensä on :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Kokisin minussa olleen vikaa jos olisin valinnut sinkkuuden, enkä kasvaa sen verran, että hyväksyn itselleni vanhemman miehen. Kun aloituksessa puhuttiin kasvusta, jota ei tapahdu, kun pitäytyy jossain korkeissa rimoissa. Ei rimaa laskemalla aina hakkaajaa saa.

Eli vain parisuhde on oikea tapa elää? Eikö se ole kehittyneempää, että ihminen pystyy olemaan yksin ja huolehtimaan itsensä ja myös parisuhteessa ilman että on pakko takertua johonkin?

Kyllä minäkin pystyin olemaan yksin, mutta en onnellinen niin. Jos joku pystyy olemaan onnellinen yksin, niin sitten se on "kehittynyttä" joo. Mä tarttin sen toisen ihmisen ollakseni onnellinen. Tosin sitten törmäsin siihen, etten ole onnellinen hänenkään kanssaan, mutta olin tehnyt niin fiksun valinnan, ettei tämä kumppanini siitä säikähtänyt vaan tukee nyt minua, että olisin onnellinen, olen sitten jatkossa yksin tai hänen kanssaan. Yksin tämä "kehitys" olisi jäänyt minulta tapahtumatta. Ehkä sitten olen jotenkin muita "vähemmän kehittynyt".

Vierailija kirjoitti:

Kyseessähän on provo, mitta tällaisia ihmisiä todella on! Vaikka sehän on juuri toisinpäin. Parisuhteessa ei koskaan pääse aidosti aikuistumaan, koska on aina se toinen kehen nojata. Ei tarvitse tehdä vaikeita päätöksiä, koska kaikki on valmiiksi päätetty ja raamitettu elämässä. Pitkässä suhteessa oleminen on helppoa ja siihen ajautuminen vielä helpompaa, mutta itsenäisesti pärjääminen ja elämän rakentaminen vain sen varaan - se on vaatinut todellista vastuunkantoa ja kykyä tehdä kompromisseja.

En ole ap. enkä kannata hänen ajatusmaailmansa älytöntä väläytystä, mutta tähän sun tekstisi kohtaan tartun, että meidän parisuhteessa elävien ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä, koska kaikki on valmiiksi päätetty ja raamitettu elämässämme? Täh mitähän tuollakin tahdot tarkoittaakaan?   Toisaalta itse elän parisuhteessa, ja en mä ainakaan nojaa toiseen, ihan kuules itsenäisesti elämme, vaikka jaammekin saman kodin ja postiosoitteemme on sama. Aikuistuminenkin on tapahtunut jo ennen yhteen muuttoamme. Olemmehan molemmat itsenäistyneet ennen parisuhteemme syntymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Kokisin minussa olleen vikaa jos olisin valinnut sinkkuuden, enkä kasvaa sen verran, että hyväksyn itselleni vanhemman miehen. Kun aloituksessa puhuttiin kasvusta, jota ei tapahdu, kun pitäytyy jossain korkeissa rimoissa. Ei rimaa laskemalla aina hakkaajaa saa.

Eli vain parisuhde on oikea tapa elää? Eikö se ole kehittyneempää, että ihminen pystyy olemaan yksin ja huolehtimaan itsensä ja myös parisuhteessa ilman että on pakko takertua johonkin?

Kyllä minäkin pystyin olemaan yksin, mutta en onnellinen niin. Jos joku pystyy olemaan onnellinen yksin, niin sitten se on "kehittynyttä" joo. Mä tarttin sen toisen ihmisen ollakseni onnellinen. Tosin sitten törmäsin siihen, etten ole onnellinen hänenkään kanssaan, mutta olin tehnyt niin fiksun valinnan, ettei tämä kumppanini siitä säikähtänyt vaan tukee nyt minua, että olisin onnellinen, olen sitten jatkossa yksin tai hänen kanssaan. Yksin tämä "kehitys" olisi jäänyt minulta tapahtumatta. Ehkä sitten olen jotenkin muita "vähemmän kehittynyt".

Eli hyväksikäytät tätä ihmistä? Entä hänen onnellistuutensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Kokisin minussa olleen vikaa jos olisin valinnut sinkkuuden, enkä kasvaa sen verran, että hyväksyn itselleni vanhemman miehen. Kun aloituksessa puhuttiin kasvusta, jota ei tapahdu, kun pitäytyy jossain korkeissa rimoissa. Ei rimaa laskemalla aina hakkaajaa saa.

Eli vain parisuhde on oikea tapa elää? Eikö se ole kehittyneempää, että ihminen pystyy olemaan yksin ja huolehtimaan itsensä ja myös parisuhteessa ilman että on pakko takertua johonkin?

Kyllä minäkin pystyin olemaan yksin, mutta en onnellinen niin. Jos joku pystyy olemaan onnellinen yksin, niin sitten se on "kehittynyttä" joo. Mä tarttin sen toisen ihmisen ollakseni onnellinen. Tosin sitten törmäsin siihen, etten ole onnellinen hänenkään kanssaan, mutta olin tehnyt niin fiksun valinnan, ettei tämä kumppanini siitä säikähtänyt vaan tukee nyt minua, että olisin onnellinen, olen sitten jatkossa yksin tai hänen kanssaan. Yksin tämä "kehitys" olisi jäänyt minulta tapahtumatta. Ehkä sitten olen jotenkin muita "vähemmän kehittynyt".

Eli hyväksikäytät tätä ihmistä? Entä hänen onnellistuutensa?

No kun en hyväksikäytä. Hän on onnellinen kanssani, eikä sido minua itseensä ollakseen onnellinen. Harvinaista kypsyyttä, toki.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsettomat ja yksin elävät ikinä aikuistu sillä tavalla kuin vanhempana ja jo pitkässä parisuhteessakin kehittyy kypsemmäksi ihmiseksi. Ollaan itsekkäitä eikä voida yhtään joustaa omissa toivomuksissa joten yksinpä sitä sitten jää odottelemaan jotain unelmien prinssiä tai prinsessaa. Mun näkökulmasta sinkut on vajavaisia ressukoita kun eivät ole edes kunnon parisuhteeseen päässeet.

Alapää toimii, yläpäässä on jotain häikkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Kokisin minussa olleen vikaa jos olisin valinnut sinkkuuden, enkä kasvaa sen verran, että hyväksyn itselleni vanhemman miehen. Kun aloituksessa puhuttiin kasvusta, jota ei tapahdu, kun pitäytyy jossain korkeissa rimoissa. Ei rimaa laskemalla aina hakkaajaa saa.

Eli vain parisuhde on oikea tapa elää? Eikö se ole kehittyneempää, että ihminen pystyy olemaan yksin ja huolehtimaan itsensä ja myös parisuhteessa ilman että on pakko takertua johonkin?

Kyllä minäkin pystyin olemaan yksin, mutta en onnellinen niin. Jos joku pystyy olemaan onnellinen yksin, niin sitten se on "kehittynyttä" joo. Mä tarttin sen toisen ihmisen ollakseni onnellinen. Tosin sitten törmäsin siihen, etten ole onnellinen hänenkään kanssaan, mutta olin tehnyt niin fiksun valinnan, ettei tämä kumppanini siitä säikähtänyt vaan tukee nyt minua, että olisin onnellinen, olen sitten jatkossa yksin tai hänen kanssaan. Yksin tämä "kehitys" olisi jäänyt minulta tapahtumatta. Ehkä sitten olen jotenkin muita "vähemmän kehittynyt".

Et osannut olla onnellinen yksin etkä osaa olla onnellinen suhteessakaan. Mutta joka tapauksessa olet kypsempi ihminen kuin ne jotka on tyytyväisiä yksinään? Miksi mä en nyt ihan käsitä mikä logiikka tuossa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Kokisin minussa olleen vikaa jos olisin valinnut sinkkuuden, enkä kasvaa sen verran, että hyväksyn itselleni vanhemman miehen. Kun aloituksessa puhuttiin kasvusta, jota ei tapahdu, kun pitäytyy jossain korkeissa rimoissa. Ei rimaa laskemalla aina hakkaajaa saa.

Eli vain parisuhde on oikea tapa elää? Eikö se ole kehittyneempää, että ihminen pystyy olemaan yksin ja huolehtimaan itsensä ja myös parisuhteessa ilman että on pakko takertua johonkin?

Kyllä minäkin pystyin olemaan yksin, mutta en onnellinen niin. Jos joku pystyy olemaan onnellinen yksin, niin sitten se on "kehittynyttä" joo. Mä tarttin sen toisen ihmisen ollakseni onnellinen. Tosin sitten törmäsin siihen, etten ole onnellinen hänenkään kanssaan, mutta olin tehnyt niin fiksun valinnan, ettei tämä kumppanini siitä säikähtänyt vaan tukee nyt minua, että olisin onnellinen, olen sitten jatkossa yksin tai hänen kanssaan. Yksin tämä "kehitys" olisi jäänyt minulta tapahtumatta. Ehkä sitten olen jotenkin muita "vähemmän kehittynyt".

Et osannut olla onnellinen yksin etkä osaa olla onnellinen suhteessakaan. Mutta joka tapauksessa olet kypsempi ihminen kuin ne jotka on tyytyväisiä yksinään? Miksi mä en nyt ihan käsitä mikä logiikka tuossa on.

Alkuun olin onnellinen suhteessa, sitten en osannut olla. Nyt voin kuitenkin opetella olemaan onnellinen riippumatta miehestäni ja jos sen jälkeen haluan minulla on edelleen suhde häneen. En sanonut olevani kypsempi vielä, mutta ehkä kaiken tämän koettuani olen aika kypsä. Eipähän tarttenut olla yksin.

Aloittaja ei taida olla kovin älykäs ihminen :D

Onhan se tietysti pätemisen aihe tuokin. Kun kerran on tarve päteä.

Niin pitäähän niilläkin joiden koko (perhe-)elämä perustuu jollekin vahinkotiineydelle, olla jotain millä omaa itsetuntoaan voi nostattaa. Voishan se muuten tuntua vähän ontolta. Nää on näitä naisia jotka sanoo että "lapset ovat paras saavutukseni" - eikä siinä mitään jos niin on, mutta eihän se sitä tarkoita että niitä jotka elää syystä tai toisesta toisin olisi mitenkään perusteltua pitää millään tasolla huonompina ihmisinä.

No voin kyllä ihan omasta kokemuksesta sanoa, että vanhemmuus ei tee kenestäkään aikuista. Omilla vanhemmilla oli ja on edelleen hakusessa ihan normaalit aikuisten jutut ja kypsyminen.

Ja sinun kommentista kun vähän päättelee niin et sinäkään kovin kypsältä tunnu jos tuommoisesta paremmuutta tunnet. Paremmuuden tunne taitaa olla lapsellisimpia tunteita joita ihmisellä on.

Itse olen päättänyt, etten tähän pahaan ja kurjaan maahan lasta pullauta, ellen voi olla tarpeeksi varma että voin antaa tälle turvallisen ja ihanan elämän. Oma lapsuuteni kun oli varsin kamala. Koulukiusausta tarhaiästä asti, joka jatkuin ylä-asteelle. Opettajat tai kiusaajien vanhemmat eivät uskoneet/välittäneet vaikka äitini yritti heille siitä kertoa. Isäni tykkäsi rellestää enkä muista hänen olleensa koskaan läsnä, vaikka kotona olisi ollutkin. Äiti oli se, joka yritti tuoda taloon rahaa jotta meillä lapsilla olisi edes jonkilnainen elämä. Isä taas tuhlasi ne. Mikäli itse lapsen hankin, haluan olla tarpeeksi varma ettei heidän tarvitse kohdata mitään vastaavaa mitä itse olen joutunut kokemaan.  Eikä tilannetta auta se, että mies voi päättä ottaa ja lähteä vaikka päivä ennen synnytyksen käynnistymistä. Minä en voi.

T: Itsekäs lapseton *trust no one*

Musta taas tuntuu, että olen jotenkin erityslahjakas, kun olen osannut välttyä vahinkoraskaudelta koko elämäni ajan. Mammat tuntuvat kuvittelevan, että lapsia nyt vaan sattuu tuemaan, eikä sitä voi mitenkään omalla toiminnallaan estää ja että ehkäisyn pettäminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Mun näkökulmasta alottajan kaltaiset mammat on pelkkiä käytettyjä naisia.

Aloittaja on niitä ihmisiä jotka elää elämäänsä lasten kautta eikä tiedä paremmasta :D

Kommentisi perustuu ap. ihan omaan mielikuvitukseen, sillä todellisuuden näet vasta sitten, jos saat elää pitkän elämän, miten onnellinen olet ja kukoistaako parisuhteesi vielä 50-vuoden jälkeen.

Ja omat kasvatustuloksesi näet lapsistasi vasta sitten, kun on on aikuinen tai lastensa vanhempi, ja miten lapsesi kohtelevat omia lapsiaan, iäkkäitä vanhempiaan tai muita heikompiosaisia ja kuinka tasapainoisina ja onnellisena elävät.

Sitä ennen kaikki muu on harhaa ja kuvitelmaa saada sädekehä päänsä päällä. Ja on paljon asioita mihin ei edes itse pysty vaikuttamaan.