Pidän itseäni parempana kuin lapsettomia sinkkuja

Ok.

Joo, et ole ainoa. Joskus sitä aina hämmästyy, kun huomaa vastaavan asenteen paistavan ihmisestä.

Mä taas puolestani voin vapaasti kuvitella, että pärjäisin paremmin vaimona tai äitinä kuin moni näkemäni yksilö.

Minä pidän itseäni parempana kuin sinua, sillä minä hyväksyn erilaiset valinnat ja sinä et.

Kypsyytesi oikein paistaa viestistäsi.

Onko sinulla vaaleat hiukset? Entä maisterin tutkinto? Entä pystytkö tekemään kymmenen leuanvetoa? Oppivatko lapsesi lukemaan alle 5-vuotiaina? Jos vastasit ei/en, olen mielestäni parempi ihminen kuin sinä. Lälläslää.

Sinähän se vasta kypsältä ja ihanalta ihmiseltä vaikutat.

Pariutuminen ja lisääntyminen on ollut suurin saavutus, mihin ap kykenee. 

Vierailija kirjoitti:

Minä pidän itseäni parempana kuin sinua, sillä minä hyväksyn erilaiset valinnat ja sinä et.

Erilaiset valinnat ja erilaiset elämänkohtalot. Eihän se sinkkuus aina ole valinta vaan sopivaa ei löydy tai sitten on vaikea luoda suhteita vaikka huonojen kokemusten takia. Mut joo, ei tää niin kovin kypsältä nyt kyllä vaikuta. Yksinkertaiselta itsensä korottamiselta lähinnä. Onko elämä kilpailu jossa kaikkien kuuluu olla tietynlaisia ja saavuttaa tietyt asiat?

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsettomat ja yksin elävät ikinä aikuistu sillä tavalla kuin vanhempana ja jo pitkässä parisuhteessakin kehittyy kypsemmäksi ihmiseksi. Ollaan itsekkäitä eikä voida yhtään joustaa omissa toivomuksissa joten yksinpä sitä sitten jää odottelemaan jotain unelmien prinssiä tai prinsessaa. Mun näkökulmasta sinkut on vajavaisia ressukoita kun eivät ole edes kunnon parisuhteeseen päässeet.

Olen kyllä samaa mieltä, mutta en pidä itseäni parempana ihmisenä kuin he ovat. Minulle nuo ovat saavutuksia, mutta muilla on muut asiat merkittäviä tai tärkeitä.

Suurin osa ihimisistä pitää itseään parempina kuin muut. Aika moni älyää olla kyllä sanomatta sitä ääneen. 

Mä rakastan itseäni niin paljon että en ole valmis joidenkin lasten takia uhraamaan omia unelmia ja tavoitteita. Elän vain kerran, ja otan siitä kaiken ilon irti.

T. Itsekäs sinkkupaska

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihimisistä pitää itseään parempina kuin muut. Aika moni älyää olla kyllä sanomatta sitä ääneen. 

korjaan: pitävät itseään muita parempina.

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Lapsia tehneen on pitkälti pakko antaa osa ruoasta lapsilleen ja hommata niille lämmin nukkumapaikka. Muuten naapurit katsovat pahasti ja poliisillakin voi tulla asiaa käymään. Ei siinä sen kummemmasta epäitsekkyydestä ole kysymys, mutta pakon edessähän sinäkin muuta väität. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Kokisin minussa olleen vikaa jos olisin valinnut sinkkuuden, enkä kasvaa sen verran, että hyväksyn itselleni vanhemman miehen. Kun aloituksessa puhuttiin kasvusta, jota ei tapahdu, kun pitäytyy jossain korkeissa rimoissa. Ei rimaa laskemalla aina hakkaajaa saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen sen oikeaksi ratkaisuksi, että lähdin ennen papin amenta, kun mies osoittautui sen verran vaikeaksi tapaukseksi, että elämä oli raskasta ja olisi tuntunut pahalta saattaa siihen liittoon lapsia. Olen ollut ylpeä itsestäni, että olen siitä huolimatta pärjännyt oikein hyvin elämässäni ja saavuttanut yksinkin hyvän elintason ja onnellisen elämän - onnellisemman kuin luonnehäiriöisen, henkisesti väkivaltaisen yksilön vankina. 

Mutta et pystynyt löytämään tervettä kumppania. Mitäs vikaa sussa siis on?

Menin tuosta sen verran rikki, että rima on tosi korkealla. Lisäksi kolmekymppisenä muut ovat jo ehtineet pariutua ja ne helmet jatkavat edelleen ykköskierrosta.

Kummallista sepitystä. Mun mies oli 42v kun me tavattiin. Ei ollut koskaan asunut edes avoliitossa kenenkään kanssa. Ja siis on huolehtivainen, hyväsydäminen, välittävä ja oikeudenmukainen mies. Mä tosin olin 21v kun me tavattiin. Ensin ajattelin, ettei mun mies voi olla noin vanha, mutta sitten hyväksyin tämän epäkohdan eikä ole tarttenut katua. Jos olisin ollut kovin valikoiva ja kuvitellut kelpaavani kelle vaan (rima korkealla), niin yksin eläisin.

Miten tuo liittyy mihinkään?

Kokisin minussa olleen vikaa jos olisin valinnut sinkkuuden, enkä kasvaa sen verran, että hyväksyn itselleni vanhemman miehen. Kun aloituksessa puhuttiin kasvusta, jota ei tapahdu, kun pitäytyy jossain korkeissa rimoissa. Ei rimaa laskemalla aina hakkaajaa saa.

Eli vain parisuhde on oikea tapa elää? Eikö se ole kehittyneempää, että ihminen pystyy olemaan yksin ja huolehtimaan itsensä ja myös parisuhteessa ilman että on pakko takertua johonkin?