cipralex lapselle

Itse olin lapsena jo masentunut ja surullinen. Masennus on aina reaktio liian vaikeisiin kokemuksiin ja olosuhteisiin. Herkempi lapsi voi reagoida hyvinkin voimakkaasti emotionaalisesti tilanteisiin joihin toinen lapsi ei reagoi. Monesti aikuiset eivät huomaa mikä tietyssä tilanteessa on voinut olla lapselle ahdistavaa. Oman masennukseni taustalla oli turvaton kasvuympäristö, etäinen suhde äitiin, yksinäisyys ym. monen asian yhteissumma. Äiti oli paikalla, muttei henkisesti kyennyt luomaan tunnesidettä minuun ja tukemaan asioissa. Seurauksena huono itsetunto, joka vaikutti koulunkäyntiin, kaverisuhteisiin ja suhteeseen omaan itseeni, näiden kaikkien vaikutusten seurauksena tuli masennus. Masennus voi peittyä lääkkeillä, mutta itse en suosittelisi lääkkeitä lapselle, vaan panostusta lapsen kanssa olemiseen, jotta hän voi kertoa tunteistaan ja kokea lohdutusta ja turvaa.

Masennukseen on niin kovin monia syitä, on niitäkin ihmisiä, joilla kyse ei ole vain psyykkisistä asioista, jolloin terapia riittisi parhaassa tapauksessa avuksi, vaan kyse on aivojen biologis-kemiallisesta tilasta. Silloin kos muut keinot on todella jo kokeiltu, eikä lapsi niistä saa apua, niin eikö ole viisaampaa kokeilla lääkehoito myös osana muuta hoitoa. Sen ei tarvitse kestää ikuisesti, ja toisaalta ap:n tapauksessa lapsella tuntuu olevan hyvä vaste lääkehoidolle, silloinhan vaikuttaisi että lääkkeestä on hyötyä. Ei tuon ikäisellä psyykelääkkeisiin lähdetä kevyin perustein, ei tässä kannata syyttelemään lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Lähde: http://akukopakkala.fi/piilotettu-kansansairaus-ssri-riippuvuus/

Olen 27-vuotias nainen ja olen syönyt mielialalääkettä (Citalopram) 18-vuotiaasta asti.

Aloitin syksyllä 2005 opinnot vieraalla paikkakunnalla, eikä minulla ollut uudella paikkakunnalla juurikaan sosiaalista tukea. Lääkäri määräsi masennuslääkityksen. Hän kertoi, että lääke on tehokas myös ahdistuneisuuteen, se on hyvin siedetty, eikä siihen voinut jäädä riippuvaiseksi; sen pystyisi lopettamaan, milloin haluaa. Sivuvaikutuksista minua ei varoitettu.

Alun sivuvaikutukset tulivat yllättäen. Tuskaisuus ja pelot lisääntyivät, en kyennyt nukkumaan, olin motorisesti levoton ja minulle tuli itsemurha-ajatuksia. Onneksi aloitusoireet menivät ohi muutamassa viikossa ja oloni helpottui pahimmasta

Lähes kymmenen vuoden käytön jälkeen päätin nyt lopettaa lääkityksen. Menin uusimaan reseptiä ennestään tuntemattomalle lääkärille, ja hän kysyi, olinko harkinnut lääkityksen lopettamista. Olin voinut useita vuosia varsin hyvin, ja elämäntilanteeni oli vakaa. Olin valmistunut yliopistosta, selvinnyt työelämässä ja suunnittelimme mieheni kanssa naimisiin menoa ja perheen perustamista. Lopetin lääkettä lääkärin ohjetta hitaammin 5mg:n välein alun perin 40 milligrammasta. En kokenut oireita, joten viimeiset pudotukset tein muutaman viikon välein. Minua ei varoitettu vieroitusoireista, enkä osannut odottaa erityisiä ongelmia.

Lääkkeen lopettaminen aiheutti jo samana päivänä annoksen unohtamisista tuttuja oireita; sähköiskutuntemuksia päässä, vatsavaivoja ja rytmihäiriöitä. Viikon päästä aloin kokea yllättäen voimakasta kutinaa ihon alla ja kosketusyliherkkyyttä. Ajoittain iho tuntui jopa palaneelta. Jalkoihini tuli lihasnykinää ja kramppeja. Koin myös univaikeuksia, tuskaisuutta, liikkumispakkoa ja voimakkaita itsemurha-ajatuksia. Olin täysin ymmälläni. Lääkkeen pakkausselosteessa kuvattiin lääkkeen ”lopetusoireita”, joista suuri osa täsmäsi omiini. Sain internetistä tietää, että monilla muilla oli ollut samanlaisia oireita pian lääkkeen lopetuksen jälkeen.

Muutaman viikon päästä oireeni alkoivat pahentua, johtaen lopulta psykiatriseen sairaalahoitoon. Olin niin tuskainen, että pelkäsin todella tekeväni itsemurhan. Minulla oli kiduttava tarve päästä ”ulos nahoistani”, eikä liikkuminen helpottanut oloani. Minulla alkoi olla myös masennuksen oireita.

Olen keskustellut aiheesta nyt viiden psykiatrin ja yhden yleislääkärin kanssa. Yleislääkäri tunnisti fyysiset oireet ”lopetusoireiksi”. Hän oli hoitanut potilaita, jotka olivat käyttäneet lääkettä 1-2 vuotta ja oireet olivat jatkuneet pisimmillään kaksi kuukautta. Oireideni jatkuessa lääkäri kuitenkin hämmentyi, ja kertoi, etteivät ”lopetusoireet” voineet jatkua kuukausia ja että kyseessä oli varmaankin jokin muu sairaus. Psykiatrit päättelivät, että kyseessä on alkuperäisen sairauden uusiminen lääkkeen ”suojaavan” vaikutuksen loputtua. Lähtökohtana oli, että lääkitys pitää nostaa takaisin hoitotasolle. Minun ja läheisteni kuvausta tilanteesta ei haluttu uskoa. Viidestä psykiatrista vain yksi oli halukas edes aidosti kuulemaan näkemyksemme.

Oireeni ovat nyt jatkuneet yli 6 kuukautta aaltomaisesti vaihdellen. Fyysisten oireiden lisäksi kärsin ajoittaisesta ahdistuneisuudesta ja minulla on myös vaikean masennuksen oireita. Olen edelleen työkyvytön. Minulle lääkkeen vaikutuksista on ollut paljon enemmän haittaa kuin oireista, joihin se alun perin määrättiin. Lääkkeen käytöstä seurannut riippuvuus ja vieroitusoireet romahduttivat toimintakykyni ja haaveeni. Uskon kuitenkin toipuvani ajan kanssa.”

Toivottavasti toivut. Ihan kamalaa. Vaikka noiden lääkkeiden määräämistä vähennetään tulevaisuudessa niin eihän kukaan julkisesti koskaan tule myöntämään, että nyt tehtiin kaverit moka. Sama psykiatrien kanssa, harva tulee myöntämään mitkä riskit oli plasebosta. Koko alalta menisi uskottavuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ihan oikeasti te lääkkeisiin sokeasti luottavat. Lukekaa ihan oikeasti aiheesta lisää ja ajatelkaa utse. Nyt valmistuvat psykologit ja lääkörit ovat torpanneet noi lääkkeet ja muutos on onneksi tulossa. Mutta että antaa jotain tuollasta lapselle??!! Oikeesti ihan kamalaksi mennyt tämä maailma. Raha pyörittää tässäkin ja pienen lapsen kustannuksella.

Vanhemmat ovat yhtä vastuuttomia. Halutaan lapsi pois silmistä, yhteiskunnan "hoitoon", ottamatta itse mitää vastuuta päätöksistä. Toisaalta, jos kerran pillereihin uskoo, voi uskon varassa parantua siinä missä Jeesuksen (plaseboa, jota SSRI:stä on yli puolet). Harmi vain ne sivuvaikutukset...

Samaa mieltä! Jos 10-vuotias oireilee, niin antaisinn mielummin "oireilla" kuin että määräisin jotain noin vahvaa lääkettä, jota ei edes suositella alaikäisille. En edes voi ymmärtää että 10-vuotias voisi olla masentunut? Jos tämä ei liity vanhempiin ja perheolosuhteisiin niin mihin sitten? Vastuuton päätös aikuiselta laittaa lapsi lääkekuurille, joka voi olla koko elämän kestoinen riippuvuus! Varmasti löytyisi muitakin vaihtoehtoja. Ja aihetta kannattaisi todella tutkia, ja miettiä omilla aivoilla, eikä uskoa vain psykologeja ja psykiatreja, jotka on koulutettu määräämään lääkkeitä, mutta ei parantamaan sairauden alkuperäinen syy. Väitätkö muka ap että lapsesi on käynyt terapiassa ja mikään ei ole auttanut? Mielummin vuosikausia kestävä terapia kuin lääkekoukku! Mihin tämä yhteiskunta on menossa?

Vierailija kirjoitti:

Hei ihan oikeasti te lääkkeisiin sokeasti luottavat. Lukekaa ihan oikeasti aiheesta lisää ja ajatelkaa utse. Nyt valmistuvat psykologit ja lääkörit ovat torpanneet noi lääkkeet ja muutos on onneksi tulossa. Mutta että antaa jotain tuollasta lapselle??!! Oikeesti ihan kamalaksi mennyt tämä maailma. Raha pyörittää tässäkin ja pienen lapsen kustannuksella.

Näin on, raha on kaiken takana. Jokainen voisi omilla aivoilla ajatella miten nämä kuviot menevät kulissien takana, ja mitä hyötyä siitä on että sadattuhannet suomalaiset syövät kalliita masennuslääkkeitä. Ja loppujen lopuksi saavat niillä itsensä pahempaan kuntoon kuin alun perin.

Kyse on kuitenkin serotoniinista, ei mistään rauhoittavista, keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä.

Masennuskin voi olla vain sairaus, kemiallinen lähtökohta -> terapia ei yksin auta.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on kuitenkin serotoniinista, ei mistään rauhoittavista, keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä.

Masennuskin voi olla vain sairaus, kemiallinen lähtökohta -> terapia ei yksin auta.

Tämä on väärin päin: serotoniinin vajaus JOHTUU masennuksesta, eikä masennus johdu serotoniinin vajeesta. Masennuksen peruskysymykset ovat edelleen avoimet ja aivokemian hypoteesi on ajat sitten kumottu, mutta moni siihen vielä (valitettavasti) sokeasti uskoo.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on kuitenkin serotoniinista, ei mistään rauhoittavista, keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä.

Masennuskin voi olla vain sairaus, kemiallinen lähtökohta -> terapia ei yksin auta.

Tämä ei pidä paikkaansa. Masennus EI JOHDU serotoniinin puutteesta, mutta serotoniinin vähyys voi johtua masennuksesta. Serotoniinihypoteesi on ajat sitten haudattu.

Vierailija kirjoitti:

Arkea on muutettu, kotona ja koulussa.

Miten vitaalit on tutkittu? Nykyisin on todella paljon mm. kilpirauhasvaivoja, jotka nekin voivat oireilla masennuksena. Toisaalta esimerkiksi alkava diabetes voi oireilla samalla tavoin.

Ei ei ei, älä pilaa kehittymättömiä elimiä :( Lääkkeet rasittaa maksaa ja munuaisia aika rankasti. Aivokemiatkaan ei ole vielä kohdillaan niin nuorella, ei kannata lääkkellä niitä sekoittaa lisää. Suosittelisin sitkeästi jatkamaan terapiaa, kokeilkaa eri terapiamuotoja. Tai ainakin vaihtamaan lääke johonkin turvallisempaan ja miedompaan.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Useimmat tähän kommentoineet eivät näköjään ymmärrä, miten valtavan sairas kymmenvuotiaskin voi psyykkisesti olla. Niin psyykkisellä kuin somaattisellakin puolella on tilanteita, joissa rankatkin, ehkä jopa pysyvät, sivuvaikutukset ovat parempi kuin itse tauti. Jos AP:n lapselle on moista lääkettä määrätty ja apua on saatu jo aiemminkin lukuisilta tahoilta, niin antakaa sitä lääkettä. Lapsi mahdollisesti kärsii lääkkeestä, mutta ihan sataprosenttisen varmasti lapsi kärsii tilanteessa, jossa tuollaisen lääkkeen määräämistä suunnitellaan. 

Minusta on ihan älytöntä, että ajatellaan lääkkeen poistavan masennusta. Masennus on reaktio huonoihin ja ikäviin olosuhteisiin. Miksei niitä voi muuttaa? Jos ottaa vain lääkettä ja tyytyy siihen, niin lopulta vain tottuu niihin huonoihin elinoloihin. Lapselle erityisesti se on vaarallista, koska se on ennuste koko hänen tulevasta elämästään. Samalla tavalla hän jatkaa, kun ei muuta osaa.

Ainoastaan siinä tapauksessa, että mitään olosuhteita ei missään nimessä ole mitenkään mahdollista muuttaa, ajattelen masennuslääkkeen olevan paikallaan, jotta kykenee edes jotenkuten menemään päivät läpi. Ja senkin voisi koittaa purkaa heti kuin mahdollista.

Aikuisen masennus on sillä tavalla eri asia, että hänellä ei useinkaan saata olla sellaista apua ja hoivaa saatavilla, joka kannattelisi päivästä toiseen. Siksi lääke on hyvä apu. Mutta lapselle? Missä hänen vanhempansa on? Aina voi tehdä enemmän. Tehdä asioita lapsen kanssa, liikkua, syödä hyvin, hoivata, rakastaa, etsiä ystäviä, etsiä harrastuksia, jotka antavat sisältöä elämään.

Miedompi ja turvallisempi lääke? 5mg annos.

Ei kilpirauhasongelmaa, ei diabetestä. Ne tutkittiin ensin.

Terapiajakso menossa, taustalla on olemassa tapahtumia, jotka vaikuttavat.

Mutta mihin voi uskoa, jos ei lastenlääkäriin?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miedompi ja turvallisempi lääke? 5mg annos.

Ei kilpirauhasongelmaa, ei diabetestä. Ne tutkittiin ensin.

Terapiajakso menossa, taustalla on olemassa tapahtumia, jotka vaikuttavat.

Mutta mihin voi uskoa, jos ei lastenlääkäriin?

Ap

Vaihda lääkäriä. Sairas lääkäri, joka määrää ssri-lääkkeitä 10-vuotiaalle.

Vierailija kirjoitti:

Harkitse kahteen kertaan. Alle 25-vuotiaan aivot eivät ole vielä kehittyneet. Masennuslääkkeet vievät häneltä loppuelämäksi mahdollisuuden saada sairauskuluvakuutusta ja voi vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan. Lääkkeet myös vaikuttavat soluihin siten, että muutokset voivat näkyä hänen lapsissaan (epigenetiikka). Eli käyttävää mieluummin vaikka ECT-hoitoa, joka toimii todella hyvin verrattuna lääkkeisiin, jos kerran muut keinot on mielestänne käytetty. Ehkä voisitte kuitenkin sitä keinovalikoimaa hieman avartaa ensin? Esimerkiksi tutustumalla viimeisimpiin tutkimuksiin gluteenin osuudesta masennuksen syntyyn (vaikka olisi huuhaata, niin ei haittaa vaikka testaatte).

Mitä helvettiä, lapselle sähköhoitoa? Ei missään nimessä. Mitä väliä jollain vakuutuksella on, jos lapsi menettää lähimuistinsa?

Ja tiedäthän ap ,että masennuslääke ns. dumppaa oireita, jotta masennuskausi ei olisi niin rankkaa, ja jotta pystyy selviämään arjesta. Eli masennuslääkkeitä tarvitseva ei kykene käsittelemään asioita jotka ovat mielessä. Mutta jossain vaiheessa elämää ne kyllä putkahtavat esiin, tavalla tai toisella. Mitä luulet, miltä lapsestasi tuntuu kun hän joku päivä "herää" tähän todellisuuteen että hänet on lääkitty noin pienestä lähtien? Mitä luulet , miten hänen käytöksensä  muuttuu kun käsittelemättömät asiat tulevat pintaan? Kannattaa myös miettiä millaisena suhteenne pysyvät myöhemmin, kun lapsi on täysikäinen. Aikuinen voi päättää itse, jos kokee tarvitsevansa masennuslääkettä. Mutta lapsi ei siihen kykene, sinä teet sen päätöksen hänen puolestaan. Oletko todella miettinyt asian loppuun asti? Jos lapsi ei selviä arjesta, on aikuisen tehtävä auttaa siinä, ei niin päin että lääke auttaa häntä jaksamaan arkea. On useita erilaisia vaihtoehtoterapiaoita ,esim. NLP-terapiaa jne, joiden avulla voi käsitellä omia tunteitaan. Mutta se, että lääkitsee itsensä olemaan tuntematta mitään, ei voi tehdä hyvää yhtään kenellekään, paitsi sellaiselle joka on jo luovuttanut, eikä jaksa/halua hoitaa itseään kuntoon. Aikuinen voi olla tässä jamassa, mutta minun on mahdoton uskoa että lapsi olisi siinä tilanteessa että ei jaksa/kykene tekemään mitään ilman lääkettä. Sitten kun vielä kuuntelee tarinoita, miten vaikeaa on lopettaa lääkkeiden käyttö ja millaiset vierotusoireet ovat, luulisin että et sitä halua nähdä oman lapsesi kanssa. Oikeasti, MIETI VIELÄ.

Vierailija kirjoitti:

Miedompi ja turvallisempi lääke? 5mg annos.

Ei kilpirauhasongelmaa, ei diabetestä. Ne tutkittiin ensin.

Terapiajakso menossa, taustalla on olemassa tapahtumia, jotka vaikuttavat.

Mutta mihin voi uskoa, jos ei lastenlääkäriin?

Ap

Voisit vaikka luottaa itseesi. Lue Aku Kopakkalan juttuja noista lääkkeistä. Elämään kuuluu vaikeitakin jaksoja ja masennusta voi olla, ei kaikkea tarvitse poistaa ja koittaa elää jollakin positiivisen tasapainon linjalla. Jos on surullisia ja vaikeita asioita, niin ne on hyvä oppia käsittelemään. Lapsestasi kasvaa vahva ja voimakas, kun hän löytää kanssasi keinot, kuinka selvitä niistä. Lääke on pikatie, mutta samalla tuhon tie.

Tämä aloitus vihastuttaa minua siinä määrin, että tekisin ap:sta lastensuojeluilmon saman tien, jos voisin. Varsinkin jos tuo "mitä väliä, jos lapsi menettää lähimuistinsa" kommentti oli ap:lta. Jos ei kykene hoitamaan lasta kuntoon muulla tavoilla kuin syöttämään erittäin arveluttavia lääkkeitä lapselle, miksi ei voisi harkita esimerkiksi sijaisperhettä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harkitse kahteen kertaan. Alle 25-vuotiaan aivot eivät ole vielä kehittyneet. Masennuslääkkeet vievät häneltä loppuelämäksi mahdollisuuden saada sairauskuluvakuutusta ja voi vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan. Lääkkeet myös vaikuttavat soluihin siten, että muutokset voivat näkyä hänen lapsissaan (epigenetiikka). Eli käyttävää mieluummin vaikka ECT-hoitoa, joka toimii todella hyvin verrattuna lääkkeisiin, jos kerran muut keinot on mielestänne käytetty. Ehkä voisitte kuitenkin sitä keinovalikoimaa hieman avartaa ensin? Esimerkiksi tutustumalla viimeisimpiin tutkimuksiin gluteenin osuudesta masennuksen syntyyn (vaikka olisi huuhaata, niin ei haittaa vaikka testaatte).

Mitä helvettiä, lapselle sähköhoitoa? Ei missään nimessä. Mitä väliä jollain vakuutuksella on, jos lapsi menettää lähimuistinsa?

Mitä väliä sairauskuluvakuutuksella on? Aika paljonkin väliä, jos lapsesi sairastuu jotenkin muuten vakavasti. Mutta teidän perhe ei ilmeisesti suunnittele ottavansa vakuutuksia, lapsen parhaaksi?

Lukeekohan kukaan mun viestejä? Lapsi pystyy nyt käsittelemään asioita, kun itku ei lamaannuta. Kaikki tunteet ovat edelleen olemassa, mutta lukkiintunut tilanne on saatu auki. Kaikki elämän osa-alueet olivat jumissa. Nyt pystymme käyttämään kaiken vapaa-ajan yhdessäoloon. Lapsi kokee pystyvänsä olemaan edes vähän niin kuin muut lapset, vaikka erilainen onkin.

Ap

Niin, tietenkin tämä pienikin annostus on tarkoitus purkaa pois.

Vierailija kirjoitti:

Tämä aloitus vihastuttaa minua siinä määrin, että tekisin ap:sta lastensuojeluilmon saman tien, jos voisin. Varsinkin jos tuo "mitä väliä, jos lapsi menettää lähimuistinsa" kommentti oli ap:lta. Jos ei kykene hoitamaan lasta kuntoon muulla tavoilla kuin syöttämään erittäin arveluttavia lääkkeitä lapselle, miksi ei voisi harkita esimerkiksi sijaisperhettä?

Sitähän ne lastensuojelussa monesti tekee että lapselle vaan lääkitykset päälle ja "parempaan" talteen.

Harvemmin ne huostatut lapset mitään oikeeta terapiaa saavat. Eletään vaan ja syödään lääkkeitä.