Hei sinä, joka olit teininä "vaikea"!

Vierailija kirjoitti:

Reagoin vain perhe-elämässämme ja kasvastuksessamme oleviin epäkohtiin. Vanhemmillani oli vanhemmuus hukassa, eivät osanneet kasvattaa tai rakastaa. Minua oli kohdeltu lapsesta asti kaltoin monin tavoin, nuorena sitten yritin pitää puoliani enkä suostunut alistumaan enää huonoon kohteluun. Näin olin sitten äitini mielestä "vaikea ja hankala ihminen". Edelleenkin näin kolmekymppisenä välit vanhempiin huonot.

Sama täällä. Olin oman onneni nojassa koko lapsuuden, ja minulla ei ollut vanhemmille mitään arvoa, he eivät olleet ikinä ollenkaan kiinnostuneita minun persoonastani ja voinnostani. Murrosiässä etsin rajoja, eikä niitä käytännössä ollut ollenkaan. Eivät siis löytyneet... Onneksi oli tuuria ja järkeä sen verran päässä, että en tehnyt mitään peruuttamatonta enkä esim. tullut raiskatuksi tai paleltunut hankeen kun hilluin ympärikännissä kaikki viikonloput kaupungilla. Kaikilla niillä joilla oli samanlainen teini-ikä, oli samalla lailla laiminlyövät ja/tai päihdeongelmaiset ja/tai muuten huonot kotiolot. 

En ole nykyään vanhempieni kanssa tekemisissä.

En kauheasti kiukutellut vanhemmille, jotka olivat eronneet. He keskittyivät toistensa kiusaamiseen ja puukottamiseen. Meidän lasten haukkumiseen ja alaspainamiseen. Olin mahdollisimman paljon pois kotoa todella ikävän ja painostavan ilmapiirin takia. Huolta ei pidetty eikä ruokaa jääkapissa koskaan ollut. Ja kun muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle 16 vuotiaana, äidin sanat soivat korvissa: "sä et tuu ikinä pärjäämään, sun ei kannata opiskella, mene suoraan töihin, vaikka siivoamaan". (<--tuollaista samantyyppistä mollaamista sain koko kotona ajan asuessa kuulla)  .. No, Parikin ammattia opiskelin, omillani siitä päivästä asti olen ollut, taakseni en katsonut, apua en koskaan pyytänyt, eikä sitä minulle tarjottu. Opintolainasta puolet olis äiti halunnut minulta aina viedä, mutten suostunut, kun hän ei minua elättänyt tai tukenutkaan, elarit minusta kyllä sai.

Jaa, että mitäkö ajattelen.. siihen nähden mitä paskaa kotona oli, olin ainakin "helppo" lapsi vanhemmille. ja luojan kiitos en suistunut huonoille teille ja opiskelin ammatit. Lapsuuskotia en muistele hyvällä, enkä ajattele omia vanhempianikaan hyvällä. Naristeja ja omaan napaan tuijottavia ihmisiä molemmat, syyttelevät aina muita omista sotkuistaan, vuosiin en ole kumpaakaan  ollut tekemisissä, mutta silti koittavat vuorotellen, tasaisin väliajoin haastaa riitaa (eli haukkumakirjeitä tulee jossa paljon mollaamista ja yksinpuhelua, en vastaa niihin) omat tyttäreni 3 ja 5v eivät ole kumpaakan nähneet, eivätkä edes tiedä heistä mitään. Oman mielenterveyteni takia pysyn omillani, enkä päästä heitä tai heidän myrkkyään enää elämääni, en kuuntele enää yhtään kertaa ainakaan heiltä kuinka surkea epäonnistunut ihminen olen, ja miten kaiken teen väärin, enkä osaa mitään.  terkuin 40v perus ok pärjännyt mamma.

Taisin olla vaikea teini.

Huusin ja heitin tavaroita ja tein mahdollisimman paljon kiusaa kun vitutti, pistin esimerkiksi huoneeni oven lukkoon, musiikin täysille (esim Rage Against the Machine) ja lähdin itse ikkunasta ulos.

Ryyppäsin melkein joka viikonloppu ja poltin.

Oli äärimmäisen pahaa olla, taustalla koulukiusaaminen ja hyväksikäyttö.

Äitini on luonteeltaan samanlainen kuin minä, tapeltiim usein kun hänellä meni hermot mun oikutteluihin.

16-vuotiaana yritin ekan kerran itsaria, naapuri tuli vain huonoon aikaan käymään (ei pitinyt edes olla kotona silloin, mutta oli päättänyt kuitenkin tulla koulusta kotiin sinä viikonloppuna), huomasi että jotain oli vialla joten vatsantyhjennyksen ja elvytyksen jälkeen jouduin osastolle.

En oikein rauhoittunut senkään jälkeen, ryyppäsin edelleen paljon ja varastin kaupoista kaikenlaista sälää.

Ihme ja kumma en ikinä jäänyt kiinni mistään ja rikosrekisterini on puhdas vaikka mm. ajoin autoa kännissä alaikäisenä.

Olin vissiin 23v. kun sain diagnoosin kaksisuuntainen.

Nyt 33v, pärjään ilman lääkkeitä, on koulutus, perhe ja vakityö.

Taisin vain olla "oikeasti häiriintynyt."

Olin aika helppo. Jos olisin antanut äidille sitä mitä ansaitsee (eli lähtenyt kostamaan niitä viikon mykkäkouluja, henkistä insestiä ja muuta mitä koin lapsena), olisin voinut olla aika paljon ilkeämpi. Itse asiassa syytin itseäni siitä, etten osannut arvostaa äitiäni ja siksi lähdin passiivis-aggressiivisena riitelemään hänen kanssaan. Annoin äidin päästä ihon alle. Oikeasti olisi vain pitänyt lopettaa kommunikointi sen kanssa tai jotain ja olla kuuntelematta valituksia.

Olin esiteininä aika kamala, ehkä jossain 11-13 vuotiaana ja kyllä hävettää noi ajat. Oli 3 vuotta nuorempi veli jonka kanssa otettiin rajustikkin yhteen. Veikkaan että toi ikäero oli jotenkin ratkaseva, kun ittee ei enää jaksanut kiinnostaa veljen kanssa touhuilu vaan alko kiinnostaa enemmän isompien tyttöjen maailma. Ja äiti joutui välikätenä aika koville. Jälkeenpäin on oma käytös hävettänyt tosi tosi paljon, mutta rauhotuin mun mielestä siinä yläasteen aikana kyllä muutenkin, ainakaan en muista että enää siinä iässä olis tullut mitään draamoja kotipuolessa ainakaan niin paljoa.

Äiti taas tuossa joitain vuosia sitten kertoi ystävänsä lapsista jotka oli siinä vaiheessa teinejä ja jotain miten hankalia lapsia ovat ja ääneen siinä mietti että on se kyllä mukavaa kun te olitte aina niin helppoja ja ja mukavia lapsia, koskaan tarvinnut olla huolissaan ja aina meni niin hyvin :D

Ehkä se aika kultaa muistot vai miten se sanonta menee :D

En ollut oikeasti vaikea, vaan kärsivä teini. Minulla todettiin vasta aikuisena vaikea Aspergerin oireyhtymä, pakko-oireinen häiriö, masennus ja traumaperäinen stressihäiriö. Kotona vaikeuksiani ei millään tavalla tuettu, vaan joka ikinen päivä pakotettiin tekemään asioita, joita en pysty tekemään. Haukuttiin ja syyllistettiin, pilkattiin ja verrattiin tuttavaperheiden täydellisiin lapsiin. Olin koko suvun sylkykuppi. Helppoahan se oli varmasti vain leimata tahallaan hankalaksi teinikakaraksi. Voi kun minua olisi joskus edes hetken kuunneltu.

Olin vaikea teini, alkoi jo joskus 10- vuotiaana tupakanpoltolla. 13- vuotiaana jo ryyppäsin aika paljon. Luojan kiitos en mihinkään huumeporukoihin sotkeutunut. Varastelin ja tappelin kännissä. Sitä jatkui pitkälle aikuisikään. Olen aina ollut levoton ja teini-iässä se jotenkin purkautui. Huono itsetunto ja isättömyys ajoi jo 16- vuotiaana irtosuhteisiin. Onneksi ei tullut tauteja tai en tullut raskaaksi.

Yh-äitini oli alkoholisti joka jätti minut viikonloppuöisin yksin ja lähti ryyppäämään. Hän oli myös hyvin masentunut. Sain selkääni joka kerta kun kiukuttelin. Tähän lisätään isä joka olisi halunnut etten syntyisi eikä halunnut tavata koskaan niin ei ihmekään että menin vähän sekaisin ala-asteella.

Olen jo kohta nelikymppinen, minulla on oma perhe mutta välit äitiin ja isään ovat viileät. Vaikka äiti lopettikin juomisen, silti en pidä häntä kovin läheisenä.

Lisäksi olin koulussa äärimmäisen fiksu mutta olin alisuorittaja. Ei vaan kiinnostanut vaikka hyviä numeroita tuli minimaalisella vaivalla. Lukio jäi kesken. Asia mikä harmittaa vielä keski-ikäisenäkin.

Jos olisin saanut mahdollisuuden jossain toisessa ympäristössä, kuka tietää mikä minusta olisi tullut? Nyt olen ihan perustyytyväinen elämääni ja tiedostan etten voi huonoilla vanhemmilla perusteilla sitä sikailua teini-iässä ja sitä että opiskelut jäi kesken.

Mulla oli hyvät vanhemmat ja kiva perhe, emme eläneet köyhyydessä jne. Eli siltä osin en osaa selittää kammottavaa teini-ikääni, varsinkin kun johonkin 6. luokalle saakka olin hikari, en sellainen hiljainen nörttimäinen hikari, mutta tosi hyvä koulussa kuitenkin. Seiskaluokalla sitten vaan jotain tapahtui, en tiedä saiko hormonit vallan vai mitä mutta kaikki kielletty alkoi kiinnostaa ja ylipäänsä vaan jotenkin vihasin kaikkea, vanhempiani, opettajia jne.si Se viha oli välillä todella voimakasta, muistan sen tunteen vieläkin vaikken osaa selittää mistä se johtui tai kumpusi. Sitä kesti pari vuotta, olin ihan oikeasti todella kusipäinen mun äitiä kohtaan, terrorisoin opettajia koulussa, tiputin nopeassa ajassa keskiarvoni yli ysistä seiskaan. Lukioon mennessä tilanne oli jo parempi ja rauhoituin, mutta vasta joskus yli kolmekymppisenä suhteeni äitiini palasi taas hyväksi. Joku siinä äidissä jatkoi nyppimistä niin että jos olimme pitkiä aikoja yhdessä (vaikka matkoilla) niin riitaa tuli varmasti.

Meidän perheen lapsista olin ainoa joka kapinoi, olen kuopus ja sekä minä että sisarukset pärjäsimme hyvin koulussa ja käyttäydyimme hyvin (minäkin siihen seiskaluokkaan saakka).

Olin hirveä teini - aivan sekaisin! Säälin vanhempiani hirveästi. Toki, oli heissäkin vikaa, mutta parhaansa ihan varmasti yrittivät kuitenkin. Oma todellisuudentaju oli ihan hukassa silloin. Vanhemmat veivät terapiaan yms, mutta omiin ongelmiini auttoi vain aika. Nykyään olen ihan tasapainoinen, onnellisesti naimisissa oleva äiti. Sain maisterin paperit ulos pari vuotta sitten ja nyt olen oikein mielekkäässä työssä. Joudun ehkä kuitenkin vieläkin kiinnittämään muita enemmän huomiota henkiseen hyvinvointiini, mutta tunnistan vaarapaikat nopeasti. Kukaan ei varmasti silloin joskus ajatellut, että kasvaisin kuitenkin ihan tavalliseksi veronmaksajaksi.

Olin kamala teini. Vika oli minussa, ei vanhemmissani. Tai ehkä olisin kaivannut kunnon kurin.

Ryyppäsin, poltin ja hilluin kaupungilla ja koulu meni huonosti.

Olin ns hyvän perheen lapsi. Asuttiin hyvällä alueella omakotitalossa. Myös äitiin oli todella läheiset välit ja kerroinkin hänelle paljon asioita. Isäni oli jyrkkä ja kapinoin erityisesti häntä vastaan. En ymmärtänyt sitä miksen saanut elää niin kuin halusin. Siis ryypätä ja polttaa.

Nykyään en juo enkä polta ja häpeän käytöstäni. Olen itse kolmen lapsen äiti ja mietin saanko kokea saman angstin kuin vanhempani..

Minulla on aikuisiällä diagnosoitu adhd joten sekin selittää käytöstäni murrosiässä.

Nykyään ei varmaan kukaan uskoisi millainen teinihirviö olin! Ehkä tarvitsin tuota että kasvoin tasapainoiseksi aikuiseksi.

Teinini on maailman ihanin teini, ja hän käyttäytyy kuin enkeli. Minä toisaalta käyttäydyn häntä kohtaan reilummin kuin vanhempani aikoinaan, ja kuuntelen myös hänen näkemyksiään. Hänellä ei ole tarvetta kapinoida asiattomasti, kun hänen viestinsä tulee kuulluksi.

Minä ajattelen teini-itsestäni, että käyttäydyin ajoittain rumasti, mutta toisaalta kodin ilmapiiri oli aika nujertava, eikä vaihtoehtoja juurikaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reagoin perheeni epäkohtiin. Kysymys ei ollut ihan mistään pikkuasioista, vaan suurista ongelmista. Teininä luulin, että olin itse viallinen.

Uskon nykyään että jos lapsen tarpeisiin, sekä ns. yleisiin normaaleihin tarpeisiin (kaikkien ihmisten tarpeisiin) ja lapsen henkilökohtaisiin, esimerkiksi temparamentin aiheuttamiin tarpeisiin vastataan oikealla tavalla, lapsi tulee pärjäämään hyvin. Tämä ei tietenkään ole aina mitään helppoa.

ja sitten tulet huomaamaan ettet voikkaan vaikuttaa kaikkeen. pieni lapsi on vanhempiensa kanssa ja vanhempien vaikutus on suuri mutta sitten hän menee kouluun ja viettää suurimman osan ajasta muiden kanssa. millainen luonne, kaverisuhteet, itsetunto, geenit, muiden suhtautuminen... hänelle voi tulla ongelmia. vaikeissa olosuhteissa kasvavat pärjää monesti ihan hyvin ja suomessa jossa asiat on tosi hyvin ja vanhemmat valistuneita ja neuvola palvelut hyviä on nuorilla paljon ongelmia. suomalainen tautiperimä on helppous synkkyyteen

Miksi pitää glorifioida huonoja kasvuolosuhteita?

Kapinoin huonojen perheolojen takia ja itsenäistyäkseni. Kiehun sisältäni vieläkin joka kerta kun äitini ottaa puheeksi miten "hankala teini" olin. No, olisi itse tarjonnut minulle turvallisen, rakastavan kodin ja kohtuulliset rajat joiden puitteissa itsenäistyä. 

Mä olin ns vaikea teini.

Lähinnä se johtui siitä että olin ainokainen 8 km jälkeen ja äitini ei oikein uskaltanut päästää irti. Tein kaiken sitten vaikeimman kautta ja 14v:nä olin mm 2kk "kateissa". Asuin kavereiden luona ja soitin vain pari kertaa kotiin ko aikana. Kotiin tultuani sain viimeisen selkäsaunani eikä asiasta enää puhuttu. Olin valehdellut olevani lapsenlikkana yhden perheen luona mutta olin jäänyt jo ekan viikon aikana kiinni siitä etten ollutkaan siellä! Eikä äiti paljastanut sitä sanallakaan ennen kuin tulin kotiin.

No, tuon jälkeen sain enemmän vapauksia ja elämä tasoittui. Omille lapsilleni en ole tätä koskaan kertonut.... he ovat olleet enkeleitä minuun verrattuna!

Minulla oli hyvät perheolot ja olin silti ihan kamala. Join ja karkailin .. Äidin kanssa ollaan kyllä puhuttu, hän sanoi kuinka kamalaa se oli se huoli. Kyllä hävetti .. enää ei jaksa miettii.

Minulla oli mielenterveysongelmia ja kun ne tulivat ilmi, sain ymmärryksen sijasta huutoa ja haukkuja siitä, että olen itsekäs ääliö. Ei huvittanut sen jälkeen enää kamalasti avautua mistään ja kotona oleminen ahdisti. En edes käyttänyt päihteitä ja pääsin yläasteelta 8,5 keskiarvolla, mutta olin silti liian huono koulussa, huitelin liikaa kaupungilla, en noudattanut kotiintuloaikoja enkä halunnut kertoa, keiden kanssa liikuin. Vanhempia huoletti enemmän sukulaisten ja muiden mielipiteet kuin se, miten minä voin. Lähdin lukioon toiselle paikkakunnalle ja nykyään opiskelen yliopistossa ja pärjään muutenkin hyvin ja välit vanhempiin ovat parantuneet, mutta olen aika vihainen siitä, etten saanut apua teini-ikäisenä ja joudun edelleen kärsimään ahdistuksesta, arvottomuuden tunteesta ja huonosta itsetunnosta. 

Nosto

Mulla alkoi "teinikä" kunnolla vasta 16 vuotiaana toki jo siinä ysillä loppui se "kiltti" lapsi, kun kuulin äitini sanovan suvulle, miten olen niin helppo. Tavallaan koin sen niin, että siinä on jotain outoa ja väärää ja olen tylsä tämän takia. Ehkä siis se paha 16-18 vaihe tuli siitä, että olin aina ollut kiltti ja tottelin kaikessa ja tunsin, että elämäni on tylsää. Kokeilin sitä hauskempaa elämään eri tavoin ja ehkä liian täysillä. Alkoholi, seksisuhteet ja muu käytös. Samalla mietin itsemurhaa joka viikko ja olin masentunut. En siis kovin hyvin voinut. En halua miettiä sen aikaista elämää kovin paljon, hävettää. Ei ollut vanhempieni vika vaan ympäristön. Olin yläasteella vähän kiusattu ja paras ystävänikin haukkui aina rivien välistä. Seksuhteilla halusin näyttää, että kelpaan ja alkoholilla poistin sitä ujoa ja tylsää ihmistä ja turrutin ahdistusta.

Nykyään en juo oikeastaan koskaan ja ihnissuhteissa olen huono. En luota itseeni ja koen, etten ole tutustumisen arvoinen. Tätä lisää myös se, että jos satutaan entisen parhaan kaverin kanssa samaan paikkaan, hän kertoo menneisyyteni kovaan ääneen kaikille, värittäen tarinaa. 10 vuotta aikaa ja olen eri ihminen, mutta kaverini elää jossain menneisyydessä jossa minä olen teinipissis, joka juo itsensä pöydän alle ja ottaa suihinkin siinä samalla (joo en ole tehnyt niin, mutta "kaverini" voisi hyvin niin muille kertoa) .Siinä hyvä ensivaikutelma jo valmiiksi muille ja sen jälkeen haluan vielä vähemmän muiden seuraan.

Vierailija kirjoitti:

Sinä, joka kiukuttelit paljon, kuulit vanhemmiltasi että sinulla on vaikea murrosikä, ja lähdit ehkä jo nuorena pois kotoa. Mitä ajattelet teini-itsestäsi tänä päivänä?

Olitko oikeasti vaikea, vai reagoitko vain kotona olevaan epäkohtaan?

Ajatteletko, että vanhempasi ylireagoivat?

Vai olitko oikeasti häiriintynyt?

Olin vaikea. Kotona oli kaikki ihan hyvin, tosin kiukuttelin niitä pieniäkin epäkohtia, jotka nyt tuntuvat ihan normaalilta elämältä.

Vanhemmat ottivat kaiken ihan hyvin. Itse teinin äitinä pitää oikein muistella, miten se menikään..=) 

En ollut häiriintynyt, eikä vanhempanikaan olleet idiootteja. Näin jälkikäteen voisin sanoa, että vanhempani olivat suurimmaksi osaksi oikeassa, mutta antoivat minun rauhassa olla väärässä. Tein omat virheeni, ja tein niitä paljon.