En ymmärrä ihmisiä jotka voivat vain kävellä ohi tervehtimättä.

Koska suomalaiset ovat juntteja ja epäileväisiä. Kaikki on epäilyttävää, lipevää jne.

Joskus kannattaisi vaan antaa palaa ja tervehtiä, jutella bussissa..

Elämä voi olla ohi huomenna, ehkä kuolet ennen kuin painat pääsi tyynyyn.

Kaupan kassaakin tervehditään nykyisin mutisemalla: "Muovipussi."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ihan selvästi kyllä tunnistavat vaikka ovatkin vain puolituttuja.

Millä tavoin se on selvää, että tunnistavat?

Minulla ainakin on ihan onnettoman huono näkömuisti. Joskus en tunnistanut omaa isääni, kun ei oltu vähään aikaan nähty. Pitäisikö sitä sitten joku puolituttukin tuntea?

Enkä mä omaa miestäni, lastani enkä lopulta edes itseäni peilistä. Ei siinä mitään ihmeteltävää ole, olin ollut vain mökillä yksin ryyppäämässä muutaman kuukauden. Ihan tavallista Suomess ettei perhe ole koko ajan toistensa niskassa. Ihme porukkaa täällä kun oma isäkin oletetaan heti tunnistavan että hei tuo se on, tuossa minun isä! Juu ei.

Olen kasvosokea ja inhoan tuota yli kaiken! Kun en vain tunnista! En jaksa tätä ylimielisen ämmän leimaa. Vaan minkäs teet. En ole mm. tunnistanut omaa äitiänikään kaupassa, että puolituttujen ja kaverien olisi ihan turha olla loukkaantumatta...

Vierailija kirjoitti:

Vaikea tervehtiä kun toisella katse maassa.

Jos toisella on katse maassa, ei kai voi aloittajan tapaan olettaa, että tunnistavat vastaantulijan? Vai pitääkö muistaa paitsi toisen naama, sekin millaiset kengät sillä tänään oli?

Minulla on kasvosokeus ja vaikea Asperger. (Ja joojoo, en ole se palstalla riehuva sekopääassi.) En tunnista ihmisiä, en edes parasta ystävääni. Lisäksi olen ulkona kodistani niin kovan aistikuormituksen alaisena, etten jaksa olla sen lisäksi vielä sosiaalinenkin. En vain pysty, kaikki huomio menee aistiärsykkeisiin, kaikki tuntuu kaoottiselta. Sen lisäksi pitäisi pystyä vielä huomaamaan sosiaaliset tilanteet ja käyttäytyä oikein. Ei onnistu. Ymmärtäkää jo, että kaikki asiat eivät ole kaikille yhtä helppoja.

Nosto

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti sinäkään et tervehdi koska kai ne silloin vastaisivat?

En ole ap, mutta meidän työpaikalla (oppilaitos!) eivät kaikki vastaa edes, vaikka tervehtisi. Olen lopettanut kyllä sellaisten tyyppien tervehtimisen.

Vierailija kirjoitti:

Tästä syystä en tunne vieläkään naapureitani, vaikka olen asunut täällä jo kohta kaksi vuotta. Vaikka kuinka yrität ottaa katsekontaktia rappukäytävässä tai alaovella, tyypit tuijottaa kengänkärkiään ja kiirehtii nopeasti ohi. Toiset välttelee kokonaan kohtaamista rappukäytävässä. Esimerkiksi eilen, kun lähdin ulos asunnostani, kuulin naapurini avaavan oven samaan aikaan ja jäävän odottamaan, että olen poistunut rappukäytävästä, jotta voi itse astella rauhassa ulos. WTF?! En edes tiedä, miltä yläkerran naapurini näyttää.

Ja kuulkaas olen itsekin tosi ujo, mutta minulle on lapsesta pitäen opetettu tervehtimään naapureita. Olen siis yrittänyt aina edes mumista jotain moin kaltaista nähdessäni näitä kengänkärkiään tuijottelevia ihmiskammoisia otuksia, joita naapureiksikin kutsutaan. Olisi kiva, jos joskus voisi ihan silmiin katsoen tervehtiä, eikä tarvitsisi ajatella, että minussa on varmaan jotain pahasti vialla, kun eivät ihmiset edes silmiin uskalla katsoa.

Sama täällä. 11-vuotta asunut samassa talossa ja edelleenkään osa asukkaista ei sano mitään. Luikkivat pakoon, ettei vaan tarvitse esim. samaan hissiin tulla. Yhtiökokouksissa istutaan mykkänä, ei uskalleta suuta avata. Osa todella mukavia, mutta suurin osa epäsosiaalisia arkajalkoja,jotka kotona seinien sisällä sitten meuhkaavat poissa näkyviltä. Itse olen sosiaalinen,hoitaja ammatiltani, ehkä olen liian sosiaalinen, täytyy opetella samanlaiseksi mörrimöykyksi.

Joo, terveeltä ihmiseltä olettaisi kuulevansa vastatervehdyksen, jos moikkaat.

Mutta tiedätkös ap, että kaikki eivät pidä TUNTEMISENA sitä, että olet joskus törmännyt heihin työpaikan käytävillä. Toisten mielestä kaikkia työpaikalla vastaantulevia pitää tervehtiä. Tästä voipi tehdä sen johtopäätöksen, että ihmisillä on erilaiset tulkinnat tuntemisesta. Minä pääsääntöisesti tervehdin vain niitä työtovereita, jotka tunnen nimeltä ja joiden kanssa olen jutellut. Olen isossa firmassa töissä 25. vuotta, joten ulkonäöltä tunnistan melkein kaikki, mutta en TUNNE heitä silti oikeasti.

Sitten on vielä kategoria kasvosokeat. Minulla on asperger-lapsi, joka on todella sisäänpäinsulkeutunut. Eikä oikeasti tunnista ihmisiä, tuttujakaan välttämättä. Ja kun häntä vähän oudompi tervehtii, hän ei vastaa. Kyllä, olen sanonut tsiljoona kertaa, että tervehdykseen kuuluu vastata, mutta tuo lienee tulosta siitä, että häntä on kiusattu koulussa huutelemalla jatkuvasti nimeä ja moikkaamalla - siis kiusaamismielessä. Kiitos vaan, normipetterit. Väitän, että epänormaaleja tuossa ovat ne "normaalit" lapset, joiden mielestä sosiaalisesti kömpelöä erityislasta on kiva kiusata (tuo huutelu on lievimmästä päästä kiusaamisen muotoja).

Eikös tässä ollut kyse siitä, että vaikka tunnistaa kauempaa, niin lähemmäs päästyään kääntää katseen pois.

En todellakaan moikkaile ketään töissä, niitähän näkee joka päivä, mitä järkeä moikkailla alvariinsa. Mitään tuttuja ja puolituttuja en moikkaile kun en heitä kunnolla edes tunne ja kavereita moikkaan jos ei olla vähään aikaan nähty. Ärsyttää turha moikkailu.

"There are no strangers here; Only friends you haven't yet met." - William Butler Yeats

Mulla on kasvosokeus ja siitä johtuen pyrin olemaan ystävällinen kaikille joita kohtaan. Työpaikalla, harrastuksissa jne., kotitalon pihalla ja sisätiloissa tervehdin kaikkia, todennäköisesti olen nähnyt heidät vuosien varrella monta kertaa vaikken heidän kasvojaan tunnistakaan. Kotona opitut tavat ja vuodet ulkomailla ovat opettaneet, että ennemmin annan itsestäni liikaa kuin liian vähän (ja ihan sama jos jonkun mielestä tämä Pollyanna asenne on ärsyttävä, tällainen oon enkä muutu).

En muista että kasvojen tunnistaminen olisi ollut minulle lapsena vaikeaa mutta nyt ihan kauheaa. Olen opettaja ja minulla on noin 150 oppilasta. Useimmiten saan pari uutta luokkaa vuodessa, mutta tämä vuonna vaihtui melkein kaikki luokat. Nimien ja varsinkin kasvojen opettelu on aivan tuskaa, varsinkin kun näen joka oppilasta vain pari tuntia viikossa. Saatan alussa pitkään sotkea aivan erinäköisiä oppilaita keskenään... Kamala homma ja noloa.

Pienellä paikkakunnalla tervehdin miltei jokaista joka kaupassa minua katsoo. Mietin paniikissa onko jonkun oppilaan vanhempi, olenko ollut jossain palaverissa, onko lapseni hoito kaverin vanhempi, kirjastotäti vai joku ihan tuntematon. Kamalampia tilanteet kun joku tulee tosi tuttavallisesti kysymään mitä kuuluu ja ilmeisesti olen paljonkin jutellut aikoinaan ym. Pahoja myös tilanteet mites mun lapsi on koulussa jne kun ei ole aavistustakaan kuka puhuja on.

Olen tosi sosiaalinen ja esim lapseni hoitopaikan vanhempien kanssa puhun aina päiväkodin eteisessä jne. Mutta kun samat tulee vastaan muualla niin en kertakaikkiaan tunne. Arvatkaa ihmetteleekö ihmiset miksi en puhu heille kaupungilla mitään. Lapseni menee syksyllä kouluun ja nyt parina aamuna olen tietoisesti yrittänyt oikein opetella vanhempien ja muksujen kasvoja lapseni ryhmässä. Olen ihan varma että lapseni tulevista luokka kavereista tunnistan syksyllä vain muutaman kaikkein parhaan kaverin, jota nähdään myös vapaa-ajalla. Siis vaikka koko luokka olisi entisiä hoitopaikan kavereita.

Mut opettajana tuntee kaikki näiden vanhemmat jo etukäteen pienellä paikkakunnalla. Arvatkaa onko noloa kun syksyllä huomaavat etten tunne heidän lapsensa nimeä vaikka viety lapsia yhdessä hoitoon monta vuotta. Just viikko sitten en uskaltanut puhua lapseni päiväkoti kaverin äidille mitään kun hain lastani yhtaikaa kerhosta. Olin 95 % varma että on kaverin äiti mutta hän ei puhunut minulle ensin joten en uskaltanut jutella kuin ihan pari sanaa. Lapseni sanoi sitten autossa että kaverikin oli kerhossa. Piti selittää seuraavana päivänä.

Monet ovat arkoja eivätkä saa avattua suutaan tai muuten tervehdittyä. Tai ääni voi olla niin hiljainen, ettei tervehdystä kuule.

Vierailija kirjoitti:

Ja ihan selvästi kyllä tunnistavat vaikka ovatkin vain puolituttuja.

Siis töissä tulee ihmisiä vastaan ja ohittaessa kääntävät katseen maahan.

Joltain teinipojalta nyt vielä ymmärtäisin mutta nämä ovat jo 30 -40 v ihmisiä!

Taidan viettää liikaa aikaa aaveella, kun muistelisin, että vuoden aikana tämäkin aloitus on ollut täällä melkein samassa muodossa ainakin kymmenen kertaa. Piti oikein katsoa, että ei kai tämä vain ole tänään aloitettu, kun näitä on aloitettu niin monta.

Ja kymmenennen kerran vastaan, että ei tarvitse ymmärtää. Mutta itsekin ihmettelen, miten kuljen niin ajatuksissani, etten huomaa ketään. Useasti minulle sanotaan, että tulin kadulla vastaan ja minua jopa tervehdittiin, mutta en vastannut. No jostain syystä olen kai niin ajatuksissani aina, etten huomaa vastaantulijoita. Onneksi tutut ovat jo oppineet siihen, että huikkaavat, jos haluavat huomioni.

Joo, on se noloa, kun töissä huoneessa seisoo muutaman ihmiset porukka. Sitten sanot heille hyvää huomenta, eikä yksikään vastaa..

Vierailija kirjoitti:

Monet ovat arkoja eivätkä saa avattua suutaan tai muuten tervehdittyä. Tai ääni voi olla niin hiljainen, ettei tervehdystä kuule.

Tuo ei ole mikään syy, paitsi tekosyy. Minäkin olen tosi ujo enkä osaa mitään small talkia tms. Silti tervehdin naapureita ja työkavereita yms. Jos ei halua puhua, niin ihan nyökkäyskin riittää. Jotenkin voisi edes toisen tervehdykseen vastata.

Täällä myös yksi kasvosokea. Ja se on oikeasti ärsyttävä "vaiva". Ihmisten kasvot/ulkonäkö vain eivät kertakaikkiaan jää mieleen.

Yritän olla kohtelias ja tervehtiä aina tuttuja. Naapureota tervehdin aina pihassa (tai siis tervehdin kaikkia, jotka meidän pihassa liikkuvat, koska saattavat olla naapureita). Kaupassa kuitenkin jää todennäköisesti tervehtimättä, koska en tunnista. Voin kyllä katsoa päälle, mutta en silti tunnista.

Ja myös mulla on jäänyt oma veli ja äiti tunnistamatta, kun ovat tulleet vastaan.

Enkä myöskään tunnista muitten ihmisten autoja yms.

On ollut todella paljon kiusallisia tilanteita, kun joku on alkanut rupattelemaan tuttavallisesti ja mulla ei ole mitään hajua siitä, kuka henkilö on.