Mikä on suurin murheesi tällä hetkellä?

Pelko siitä, että jään ikuisesti lapsettomaksi. Lasta on yritetty kaksi vuotta, ja nyt odottelemme pääsyä tutkimuksiin. Luvassa on vielä ainakin 9 kuukauden odotus, ennen kuin pääsee varsinaisiin hoitoihin. Tämä odottelu ja epätietoisuus tuntuu niin rankalta.

Voi kamala, minkälaisissa tilanteissa ihmiset elävät ja selviävät päivästä toiseen. Ihan hävettää kertoa, että oma suurin murheeni on luvaton ihastuminen mieheen, jota en näe enää koskaan. Se tekee kipeää, itkettää ja valvottaa, mutta ei ole mitään vakavaan sairauteen tai omaisen menetykseen verrattuna.

Pelottaa niin vitusti toi USAn 'harjotusten' alkaminen ja että minkälainen sota tästä nyt syntyy. Ja miten se leviää tänne Helsinkiin. Pääsenkö mun Etelä-Amerikassa asuvan miehen kanssa naimisiin kesäkuussa (siis onko täällä täysi sota päällä) ja voidaanko me olla täällä vai pitääkö mun lähteä sinne. Jos lähden, se tarkottaa sitä että mä luovun mun urahaaveista, koska sieltä en tule saamaan töitä ikinä. Antaako mun ylpeys periksi että jään miehen elätettäväksi. Mitä jos me joskus erotaan, mähän jään sillon täysin puille paljaille. Kamalan hankalia asioita.

Terveysongelmat. Ahdistaa joka päivä.

On raskaita murheita monella kannettavana. Samoja täälläkin, sairaudet, lasten tilanteet, työttömyys.. sitä aina kuvittelee, että suurimmalla osalla on kaikki tärkeät asiat hyvin, mutta ei varmaan kuitenkaan ole. Ajattelen teitä kaikkia ja toivon, että meille kaikille vielä koittaisi paremmat ajat. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen ei-toivotusti raskaana. En ole keskeyttämässä tätä, mutta en mitenkään osaa olla asiasta iloinen ja onnellinen, ahdistaa vaan.

Toivon, että ajatukset muuttuvat ajan myötä, mutta toistaiseksi ei tunnu siltä yhtään.

Jollet halua keskeytystä, raskautesi ei oikeasti ole "ei toivottu" ja ennustan että lapsesi tulee tuottamaan sinulle  paljon iloa elämässä.Kenties hän tulee olemaan jopa ainut syy elää.Ns. "ei toivotuilla" on taipumus menestyä elämässä, johtuneeko siitä, että vaativat siten itseltään alitajuisesti "oikeutusta" olemassaololleen.Tietty se "menestys" vaatii, että äiti iloitsee ja osoittaa rakkautta lastaan kohtaan.Jos lapsi joutuu kokemaan, ettei ole ollut toivottu, seuraukset ovat päinvastaiset.Veikkaan, että kun saat lapsesi rinnallesi syntymän jälkeen onni ja ilo humahtavat ylitsesi huiman aallon lailla.Elämäni ylivoimasti onnellisin hetki oli lapseni syntymä, vaikka olin totaalisen yksin.Onneksi olen pystynyt huolehtimaan lapsestani siten, että hän pystyy kokemaan onnea, iloa ja rakkautta.Se on kuitenkin tärkeintä.Kaikki muu on extraa.

Periaatteessa kaikki on kohtuullisen hyvin, mutta oma mieli on itsensä pahin vihollinen. Riesana on yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunteita, pieniä terveyskremppoja ja talous on tiukalla. Yksittäisenä ongelmana en varmaan pitäisi minään, ts. olisi tarmoa proaktiivisesti tarttua toimeen ja ratkoa itse. Mutta pienistä puroista syntyy isompi virta.

Isän nopeasti etenevä alzheimerin tauti on murhe.

Sit tämmöinen yleinen että mihin tää maailma on menossa. Millaiseen maailmaan täällä jää nää lapset ja lapsenlapset elämään, kun on ilmastonmuutosta, kansainvaelluksia, anarkiaa, terrorismia, kiihkomielisiä ja tyhmiä ja onnettomia, vaarallisia ihmisiä maailma täynnänsä. Yritän jaksaa muistuttaa itseäni myös kaikesta hyvästä ja valoisasta maailmassa, mutta uutisia seuratessa positiivisten asioiden muistaminen on vaikeaa.

Parisuhde. Meillä on ollut liikaa ongelmia, joita ei kuitenkaan ole täysin saatu selvitettyä. Vanhat ongelmat ja riidat siis koko ajan vaikuttavat taustalla, ja ainakin minusta tuntuu ettei tästä suhteesta voi tulla enää hyvää.

Lievä masennus. Vaikea tarttua kaikkiin niihin rästissä oleviin hommiin, jotka odottavat. Vaikea erota, vaikka välillä tuntuu että se olis paras vaihtoehto.

Ylipaino ja tunnesyöminen. Ylimääärisiä kiloja on hiipunut salakavalasti masentuneisuuden myötä, ja nyt painan lähes saman verran mitä painoin viimeisilläni raskaana. Oma olemukseni ja kiloni järkyttävät ja ällöttävät minua, mutta silti syön vaan lisää pahaan olooni.

Ihmissuhteet. Minulla on paljon ns. kavereita, mutta ei oikeastaan lähes yhtään ystävää, jolle voisi oikeasti kertoa asioita ja jonka kanssa tehdä kaikenlaista vapaa-ajalla.

Parisuhde. Ollaan nuoria aikuisia ja miehen kanssa soudetaan ja huovataan vaan. kerran erottiin ja muutettiin erilleen, nyt taas yhdessä ja lopputulos edelleen sama - ei tästä tunnu tulevan mitään. Olemme ihmisinä niin erilaisia ja meillä on paljon vaikeuksia, mutta rakkautta silti riittää ja tuntuu hankalalta päästää irti, uskon että vielä tämä onnistuu jos kumpikin yrittää kaikkensa ja.... ehkä täytyisi vaan hyväksyä tosiasiat. Raskasta on ja kumpikaan ei oikein osata tehdä päätöksiä. Pelkään yksin jäämistä hullun lailla.

Pohjavesiemme myynti. Älkää antako tämän tapahtua tai sitten pian maksamme vedestä ihan helv...kutisti!! Nestle saanut jo Kokoomuslaisia tämän idean taakse. Jotenkin muistuu mieleen eräs tapaus nimeltään Caruna. http://www.adressit.com/oikeuspohjaveteen

1. Äidin sairastuminen. Muistisairautta (alzheimerin tautia tai vaskulaarista) epäillään, mutta tarkkaa diagnoosia ei ole haluttu antaa, ennen kuin tilannetta vuosi seurattu. Äiti on alle 70 ja minä alle 30. Pelottaa, että noin Johan vähän kerrallaan äitini menetän.

2. Työttömyyden pelko. Määräaikaista sopimustani ei enää kesän jälkeen jatketa kustannussyistä. Hirvittää, saanko uutta paikkaa. Jo tammikuussa aloitin työnhaun.

Vanhempani heikentyvä terveys. Olemme läheisiä. Huoli rahasta, mitä tapahtuu jos vanhempi ei enää pärjää kotona yksin.