Miksi lääkärit yrittävät tuputtaa kaikille mielialalääkkeitä?

Vierailija kirjoitti:

j

Vierailija kirjoitti:

Lääkkeitä määrätään koska tutkimukset ovat osoittaneet hyötyjen olevan suurempia kuin haittojen. Sivuvaikutuksia voi olla ihan kaikilla lääkkeillä, ei pelkästään mielialalääkkeillä.

Kohonnut itsemurhariski liittyy lääkityksen aloitukseen. Ei kaikki lääkkeitä syövät halua itseään tappaa.

Monella masentuneella lääkkeet auttavat selviämään arjesta ja ovat tehokas osa hoitoa.

En ymmärrä, miksi lääkkeitä demonisoidaan niin kovasti. Olen itse lähipiirissäni nähnyt, kuinka lääkkeet ovat oikeasti auttaneet ihmistä jaksamaan ja selviämään eteenpäin.

Se, että itsellä lääkkeet eivät toimineet, ei tarkoita että näin olisi kaikkien kohdalla. On vaarallista yleistää, että lääkkeistä olisi vain haittaa.

Voi kulta, tässä maailmassa ei ole tehty ainoaakaan objektiivista tutkimusta, josta ilmenisi mistä masennus johtuu (serotoniini pelkkä hypoteesi) tai miten sitä hoidetaan. Mielialalääkkeiden placebovaikutus sen sijaan on selvää. Haittavaikutuksia niillä on niin perkeleesti ja nyt ne lampaimmatkin lääkärit alkavat pikkuhiljaa heräämään siihen, että olikohan tää nyt sittenkään niin hyvä juttu..

Yksisarvis-enkelihoitaja se täällä levittää propagandaansa.

Naurettavia ja ennakkoluuloisia kommentteja täällä. Itse olen entinen mielialalääkevastustaja, joka sitten vihdoin kokeili niitä erittäin vaikeiden kokemusten jälkeen. Ja ovat todellakin auttaneet. Itsemurha ei enää käy mielessä kuten ennen, jaksan tehdä stressaavaa asiantuntijatyötä, hoitaa lapsiani ja suoriutua arjesta.

Ilman lääkitystä olisin syrjäytynyt sängyn pohjalle tai tehnyt jotain vielä pahempaa. Mieliala on yksinkertaisesti prempi ja lääkkeet vievät itseni kaltaiselta herkältä ihmiseltä sen tunteilla yliregoinnin pois. Olen nykyisin parempi äiti kuin se joka oli ärtynyt, ahdistunut ja epätoivoinen.

Vierailija kirjoitti:

Minua taas harmittaa periaatteellinen lääkevastaisuus. Minä olen sivusta seurannut läheisiä ja tuttavia, jotka ovat silminnähden voineet paremmin masennuslääkityksen saatuaan, ja sitten jostain syystä ovat lopettaneet lääkityksensä. Jotkut sanovat, ettei lääkkeistä ollut apua. Outoa, koska minä läheisenä huomasin, että niistä oli heille hyvinkin suurta apua. He olivat energisempiä ja myönteisempiä (=vähemmän rasittavia) kun söivät lääkkeitä. Ehkä he halusivat vain uskotella itselleen, että lääkkeistä ei ollut apua, tai sitten heillä on joku tarve osoittaa olevansa terveitä, ja ajatella, etteivät he tarvitse mitään kemikaaleja.

Monet naiset lopettavat lääkkeiden syömisen koska paino nousee. Voi kysyä, mikä on tärkeäämpää: mielenterveys vai paino?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua taas harmittaa periaatteellinen lääkevastaisuus. Minä olen sivusta seurannut läheisiä ja tuttavia, jotka ovat silminnähden voineet paremmin masennuslääkityksen saatuaan, ja sitten jostain syystä ovat lopettaneet lääkityksensä. Jotkut sanovat, ettei lääkkeistä ollut apua. Outoa, koska minä läheisenä huomasin, että niistä oli heille hyvinkin suurta apua. He olivat energisempiä ja myönteisempiä (=vähemmän rasittavia) kun söivät lääkkeitä. Ehkä he halusivat vain uskotella itselleen, että lääkkeistä ei ollut apua, tai sitten heillä on joku tarve osoittaa olevansa terveitä, ja ajatella, etteivät he tarvitse mitään kemikaaleja.

Monet naiset lopettavat lääkkeiden syömisen koska paino nousee. Voi kysyä, mikä on tärkeäämpää: mielenterveys vai paino?

Eivät kaikki masislääkkeet painoa nosta. Liika syöminen nostaa.

Minä olen kärsinyt paniikkihäiriöstä, ja olen äärettömän onnellinen, että on olemassa toimivia lääkkeitä. Lääkäreille olen kiitollinen, ja he tekevät hyvää työtä.

Yksikään lääkkeidenvastustaja ei saa millään hatuista vedetyilllä nollatutkimuksillaan ja plasebohuuhaajutuillaan minua uskomaan itseään, sillä mielialalääkkeet pelastivat minun henkeni. Enkä ole ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Yksikään lääkkeidenvastustaja ei saa millään hatuista vedetyilllä nollatutkimuksillaan ja plasebohuuhaajutuillaan minua uskomaan itseään, sillä mielialalääkkeet pelastivat minun henkeni. Enkä ole ainoa.

Minä ajattelen, että lääkkeiden vastustajat siinä vain itse menettävät ja kärsivät, kun vastustavat lääkkeitä, eivätkä halua parantua. Heillä voisi olla paljon helpompaa, jos noudattaisivat lääkärin ohjeita.

Lääkkeistä voi tulla sivuvaikutuksia, mutta ne menevät yleensä ohi hoidon edetessä. Jos yksi lääke ei toimi, kokeillaan yleensä muita lääkkeitä.

Jos paniikkioireita/kohtauksia ei ole usein, niin silloin bentsot ovat todennäköisesti parempi vaihtoehto. Niitä vaan harvoin enää nykyään määrätään väärinkäyttömahdollisuuden takia. Jostain olen lukenut että rentoutumisemenetelmien opettelukin voi auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksikään lääkkeidenvastustaja ei saa millään hatuista vedetyilllä nollatutkimuksillaan ja plasebohuuhaajutuillaan minua uskomaan itseään, sillä mielialalääkkeet pelastivat minun henkeni. Enkä ole ainoa.

Minä ajattelen, että lääkkeiden vastustajat siinä vain itse menettävät ja kärsivät, kun vastustavat lääkkeitä, eivätkä halua parantua. Heillä voisi olla paljon helpompaa, jos noudattaisivat lääkärin ohjeita.

Lääkkeistä voi tulla sivuvaikutuksia, mutta ne menevät yleensä ohi hoidon edetessä. Jos yksi lääke ei toimi, kokeillaan yleensä muita lääkkeitä.

Ei ne paranna, ne hoitaa oiretta, ei syytä.

Kuka vitut oikeesti tarvii mitään terapiaa? Paineet purkautuu parhaiten seksillä. Esim minä isken aina naisen baarista ja kun se sammuu niin räkäsen perseeseen ja painan munan sisälle. Sillä lähtee paha olo.

Vierailija kirjoitti:

Kuka vitut oikeesti tarvii mitään terapiaa? Paineet purkautuu parhaiten seksillä. Esim minä isken aina naisen baarista ja kun se sammuu niin räkäsen perseeseen ja painan munan sisälle. Sillä lähtee paha olo.

Minkäs ikäisenä sinut raiskattiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksikään lääkkeidenvastustaja ei saa millään hatuista vedetyilllä nollatutkimuksillaan ja plasebohuuhaajutuillaan minua uskomaan itseään, sillä mielialalääkkeet pelastivat minun henkeni. Enkä ole ainoa.

Minä ajattelen, että lääkkeiden vastustajat siinä vain itse menettävät ja kärsivät, kun vastustavat lääkkeitä, eivätkä halua parantua. Heillä voisi olla paljon helpompaa, jos noudattaisivat lääkärin ohjeita.

Lääkkeistä voi tulla sivuvaikutuksia, mutta ne menevät yleensä ohi hoidon edetessä. Jos yksi lääke ei toimi, kokeillaan yleensä muita lääkkeitä.

Ei ne paranna, ne hoitaa oiretta, ei syytä.

Ja sinun yhden rivin vastauksesi on uskottava syystä, että...?

Vierailija kirjoitti:

Kuka vitut oikeesti tarvii mitään terapiaa? Paineet purkautuu parhaiten seksillä. Esim minä isken aina naisen baarista ja kun se sammuu niin räkäsen perseeseen ja painan munan sisälle. Sillä lähtee paha olo.

Sulle vahva lääkitys valehteluongelmaan. Ehkä niin vahva, että lopetat itsellesi valehtelun myös ja uskaltaudut kaapista joku päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on siinä että kaikentasoiset ongelmat käsitellään samalla liukuhihnaperiaatteella. Kun nuori aikuinen menee lääkäriin psyyken ongelmien kanssa pitäisi tehdä kunnon arviointi heti eikä 10 vuoden päästä kun syrjäytymiskierre on jo päässyt hyvään vauhtiin. Olen ihan varma siitä että tällä lailla säästettäisiin rutkasti yhteiskunnan resursseja.

Esimerkki elävästä elämästä: nuorehko ihminen on burnoutin partaalla, menee lääkäriin, saa mielialalääkkeet ja ajan sosiaalityöntekijälle. Koska ei tuo lääkärin mielestä kai vakavalta vaikuta tai ei ole resursseja, vaikka potilas itse tietää että kyllä on vakavaa ja tarvitsisi terapiaa. Sosiaalityöntekijän kanssa jutustelu on yhtä tyhjän kanssa eikä lääkkeetkään auta, mutta henkilö ajattelee että ei kai nämä mun ongelmat mitään olekaan kun oikeaa apua ei anneta. Seuraavan burnoutin kohdalla henkilö menee jo lääkäriin sillä asenteella että nyt terapiaa tänne ja heti, en pärjää!!! Lääkärissä kolmen vartin vastaanottoajasta kuluu vain puoli tuntia kun lääkäri kirjoittaa SSRI-reseptin ja potilas tulee vastaaonotolta pöllämystyneenä että mitä juuri tapahtui. Tämänkin jälkeen lääkäriä kiinnostaa vain lääkkeen annostus, ei mikään muu. Lääke ei auta, potilas luovuttaa ja katoaa takavasemmalle ja työelämä alkaa mennä päin persettä tosissaan. Kolmannella kerralla kun potilas menee lääkäriin, melko lailla työelämästä syrjäytyneenä ja 15 vuotta ensimmäisen romahduksen jälkeen, hän saa terapiaa. Kalliilla hankittu työikäisen ihmisen koulutus on mennyt lähes täysin hukkaan.

Eli kukaan ei huomaa burn outia. Kuulostaa keksityltä. Jos on niin epätoivoinen, voi mennä myös yksityiselle.

No burnout oli tässä ehkä huono sana, jonkinlainen hermoromahdus voisi olla parempi. Ja keikka nro kaksi josta tultiin ulos SSRI-resepti kädessä nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa oli nimenomaan yksityiselle. Ja sellaiselle lääkärille, joka on myöhemmin kerännyt mainetta. Hänen kiinnostus vointiin oli lääkityksen ulkopuolella pyöreä nolla lääkityksen ainakin tuohon aikaan. Kolmannella kierroksella samassa lääkäritalossa kun mainittiin että viimeksi oltiin tuolla lääkärillä, senkertainen lääkäri ihmetteli että mitä sä viellä täällä kuljet jos olet käynyt lääkärillä X edellisellä kierroksella. Ehkä lääkäri X oli sittemmin nähnyt valon resepteineen, mutta paljonpa se siinä vaiheessa enää lohdutti.

Oikeastaan ennen tyrkytettiin SSRI-lääkkeitä, mutta nykyisin psykoosilääkkeitä. Niiden pitäisi parantaa vaiva kuin vaiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on siinä että kaikentasoiset ongelmat käsitellään samalla liukuhihnaperiaatteella. Kun nuori aikuinen menee lääkäriin psyyken ongelmien kanssa pitäisi tehdä kunnon arviointi heti eikä 10 vuoden päästä kun syrjäytymiskierre on jo päässyt hyvään vauhtiin. Olen ihan varma siitä että tällä lailla säästettäisiin rutkasti yhteiskunnan resursseja.

Esimerkki elävästä elämästä: nuorehko ihminen on burnoutin partaalla, menee lääkäriin, saa mielialalääkkeet ja ajan sosiaalityöntekijälle. Koska ei tuo lääkärin mielestä kai vakavalta vaikuta tai ei ole resursseja, vaikka potilas itse tietää että kyllä on vakavaa ja tarvitsisi terapiaa. Sosiaalityöntekijän kanssa jutustelu on yhtä tyhjän kanssa eikä lääkkeetkään auta, mutta henkilö ajattelee että ei kai nämä mun ongelmat mitään olekaan kun oikeaa apua ei anneta. Seuraavan burnoutin kohdalla henkilö menee jo lääkäriin sillä asenteella että nyt terapiaa tänne ja heti, en pärjää!!! Lääkärissä kolmen vartin vastaanottoajasta kuluu vain puoli tuntia kun lääkäri kirjoittaa SSRI-reseptin ja potilas tulee vastaaonotolta pöllämystyneenä että mitä juuri tapahtui. Tämänkin jälkeen lääkäriä kiinnostaa vain lääkkeen annostus, ei mikään muu. Lääke ei auta, potilas luovuttaa ja katoaa takavasemmalle ja työelämä alkaa mennä päin persettä tosissaan. Kolmannella kerralla kun potilas menee lääkäriin, melko lailla työelämästä syrjäytyneenä ja 15 vuotta ensimmäisen romahduksen jälkeen, hän saa terapiaa. Kalliilla hankittu työikäisen ihmisen koulutus on mennyt lähes täysin hukkaan.

Tämä voisi olla minun tarinani pienin muutoksin. Nyt 35-vuotiaana pääsin vihdoin terapiaan, josko se elämä tästä pikkuhiljaa alkaisi.

Itselläni on toisenlainen kokemus.Pari vuotta sitten kävin terveyskeskuslääkärillä ahdistuksen ja unettomuuden takia.Ihana virolainen mieslääkäri suositteli menemään psyk.sairaanhoitajan juttusille ja ajatteli varmaan vaikean tilanteeni takia,että joutuisin myös psykiatrille.Tuolloin hän sanoi ,että älä rupea syömään masennuslääkkeitä,niistä tulee kuin narkomaaniksi.Sanoin että en ole ajatellutkaan.Selvisin onneksi noista vaikeista ajoista ilman mitään psyykelääkitystä.Suuret kiitokset tuolle ihanan empaattiselle lääkärille,joka osasi antaa tilanteessani hyviä neuvoja-niitä noudattamalla selviydyin erittäin vaikeasta elämäntilanteesta.

Lobotomialeikkaus auttaa paniikkihäiriöön ja sähköhoito toimii myös. Valitse jompi kumpi niin paranet.

Ota kunnon känni ja lähde baariin niin paniikki jää kotiin. Valitset mieleisesti miehen ja harrasta seksiä koko yö. Aamulla olet parantunut paniikkihäiriöstä.

Subutexilla lähtee paniikki alta aikayksikön...