Miksi ihmissuhteiden syventäminen ja ylläpitäminen on niin helkkarin vaikeaa? avautuminen yksinäisyydestä ja kysymys

Pakko tulla avautumaan tänne, sillä olen välillä niin turhautunut ja ärsyyntynyt. Ja surullinen ennen kaikkea. Nytkin itkettää ja olo on ihan neuvoton. Tiedän, että aihetta on käsitelty varmaan ties miten monessa ketjussa aiemminkin, mutta kai tänne vielä yksi avautuminen ja ajatusten pyytäminen mahtuu.

Olen hieman alle kolmekymppinen nainen, mielestäni kaikin tavoin aika tavallinen ja mielestäni ihan kuin kuka tahansa muukin. Ongelmani on, että olen melkeinpä koko aikuisikäni ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen - paino tuolla enemmällä. On ollut tapailujuttuja ja olen yrittänyt syventää tuttavuuksia kavereiksi, ja myös yrittänyt ylläpitää suhteita edes jollain tavalla vanhoihin kavereihin. Siitä huolimatta olen yksin, jotenkin aivan eristyksissä. En oikein missään porukoissa. Tuttavuudet eivät syvene ystävyyksiksi. Jos pyrin kaveriyhteydenpitoon, niin joko kieltäydytään kohteliaasti tai sitten asia jää kokonaan mun harteille, lopulta haipuu.

En ole elänyt missään vaiheessa tavanomaista elämää. Lapsuuteni oli rankka, eikä mulla ollut yhtäkään luotettavaa aikuista tai ketään luotettavaa ihmistä ylipäätään, sillä ulkopuolelle kaikki näytti hyvältä ja vanhempani pelottelivat minut erittäin pahasti pitämään kaiken tärkeän omana tietonani. Yläasteella minulla oli kavereita, mutta nekin kaverisuhteet taisivat olla aika pintapuolisia. Mulla oli rooli, jota vedin kamalan tiukasti, ja sen roolin alla olin ihan rikki. Lukiossa mulle tuli jonkinlainen kaveriporukka, mutta siinäkin oli todella pahoja ongelmia. Lukion loppuun mennessä porukka oli hajonnut hirveään draamaan ja kaikki siitä lähtivät sitten omille teilleen. Elämä kolhi melko pahasti lukion jälkeen ja masennus, ahdistus ja uupumus tekivät aika hankaliksi aloittaa normaaliaikuiselämä. Aloitin korkeakouluopinnot mutta en sitten vain jotenkin löytänyt sieltä porukoita, kun ahdistuneisuuden takia tuntui niin vaikealta mennä mukaan sosiaalisiin juttuihin. No, se oli tietysti "moka", olisi pitänyt kiertää kaikki ryyppäjäiset ja juoda itseni sosiaaliseksi, mutta en voi sitä enää muuttaa.

Nyt olen yrittänyt mennä itselle sopivan oloisiin kuvioihin mukaan. Jotenkin kuin ihmeen kaupalla onnistuin houkuttelemaan sieltä läheiseksi ystäväkseni erittäin epävakaan ja manipuloivan ihmisen. En olisi ikinä uskonut, että tuollaiset tyypit toimivat ihan normaalisti sosiaalisissa piireissä ja kaikki on pintapuolisesti hyvin, ja että tuollaisella ihmisellä voi olla niin laaja mukavien ja tasapainoisten ihmisten verkosto ympärillään. Tämä ihminen suuttui minulle ja aloitti hienovaraisen, mutta sitäkin tehokkaamman mustamaalauskampanjan. Ehkä joku muu menisi jääräpäisesti vain noihin kuvioihin mukaan periaatteella että tutustumisen arvoiset ihmiset ottavat itse selvää eivätkä usko pahoja puheita, mutta mulla ahdistus nousi koko jutusta niin kovaksi, että tuntuu mahdottomalta. Olen yrittänytkin, mutta koen, että suhtautuminen minuun on erittäin nuivaa, ja olen ahdistunut enemmän. Olen yrittänyt pitää yhteyttä yhteisiin kavereihin, mutta suhteet heihin loppuivat heidän toimestaan tämän mustamaalauskampanjan jälkeen. Yhteen onnistuin pitämään sen verran kaveruutta yllä, että häneltä sain kuulla koko kampanjasta, mutta hänkin otti sen totena ja lopulta välit kuihtuivat. Tiedän, että mun pitäisi vielä kunnostaa omaa päätä, että en enää olisi kärpäspaperia hulluille. Sitä tässä koko ajan yritetään.

Pyrin myös tutustumaan ihmisiin netissä ja kaikissa mahdollisissa livetilanteissa. Silti tuntuu, että suhteet eivät ikinä oikein pääse syvenemään. Mun on edelleen todella vaikeaa "olla oma itseni" ihmisten seurassa. Tahtomattani kontrolloin käytöstäni, sanomisiani, olen todella kireä ja uuvunkin tosi nopeasti. Tai toi on vaan arvaus, huomaan vain välillä olevani kireä. Olen vain yrittänyt arvailla syitä tälle yksinäisyydelle, ettei tarvitsisi alkaa ajatella että olisin jotenkin perustavanlaatuisesti inhottava ihminen ja siksi ihmissuhteisiin kelpaamaton. On nekin ajatukset käyty synkkinä hetkinä läpi, mutta ei - minä olen hyvä ihminen siinä missä kuka tahansa.

Facebookissa näen vanhojen kavereiden menevän eteenpäin elämissään, koko ajan tulee uusia kavereita, kuvia railakkaista illanvietoista maailman rakkaimpien ystävien kanssa. Verkostoidutaan, luodaan elämää, saadaan hienoja työpaikkoja, satuhäitä ja unelmahäämatkoja huippuseurassa. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta tuntuu myös tosi pahalta, kun tuntuu, että vaikka miten tekisin parhaani, olisin ahkera ja niin hyvä ihminen kun voin, en saavuta edes pientä murenta siitä, mitä tahtoisin. Tuntuu niin pahalta. Tuntuu, että parinkympin tienoilla olisi pitänyt jo päästä siihen "putkeen", luoda kaveriverkostoja, saada työkokemusta, opiskella itselle mielekästä alaa. Tiedän, että ei kannata surkutella menneitä ja varmasti nytkin on paljon tehtävissä. En vain tiedä että mitä. Tuntuu, että olen tippunut jonnekin luuseriuden ja syrjäytymisen kuiluun, ja että ihmiset haistavet sen ja kiertävät kaukaa ennen kuin edes ehtivät tutustua minuun kunnolla. Teen päivästä toiseen parhaani, ja se ei vaan riitä mihinkään.

Tällainen avautuminen. Ihan hullua, pelkään nytkin, että minut voisi jotenkin tunnistaa tuosta. Yleensä pysyttäydyn positiivisena enkä anna itseni alkaa surkutella ja vatvoa, vaan sen sijaan teen jotain harhauttaakseni itseäni: urheilen hieman, katson hieman kivaa elokuvaa tai lähetän viestin mielenkiintoisen oloiselle tyypille nettitreffipalvelussa. Kuitenkin tätä on jatkunut jo useamman vuoden akutiin masennusvaiheen jälkeenkin. Luulin, että asiat olisivat korjaantuneet jo tähän mennessä.

Suhtaudun mielestäni elämään ja ihmisiin myönteisesti. Olen todella ei-tuomitseva ihminen. Ihmissuhteissa pyrin vastavuoroisuuteen. En tiedä, ehkä yritän jo liikaakin, mutta en osaa mitään muutakaan tapaa olla ei-läheisten ihmisten kanssa.

Ehkä jonkun sosiaalisesti "normaalin" voi olla vaikeaa samaistua tähän. Olisi kuitenkin kivaa kuulla, miten te oikein luotte ja ylläpidätte niitä hyviä ihmissuhteita ja muutenkin hyvää elämää? Miten ihmissuhdetaitoja voisi oppia, kun se ihmissuhteiden luominenkaan ei ota onnistuakseen? Jossain aiemmassa ketjussa kysyttiin, tunteeko ketään, kenellä olisi ollut rankka lapsuus. Siinä jotkut kirjoittivat, että heillä on ollut, mutta nyt elämässä menee hyvin. Varsinkin teiltä olisi kiva kuulla, miten se on onnistunut. Loksahtavatko palaset paikalleen kun vaan elää mahdollisimman normaalisti ja pyrkii olemaan aktiivinen (tämä toimintamalli ei siis ole mulla vielä toiminut) vai miten te olette oikein olette siinä onnistuneet? Ja kiitos teille hyväntahtoisille, jotka tulisitte nyt sanomaan, että aloita jokin harrastus. Niitähän riittää. Moikkaustuttuja harrastuksista on. Kavereita ei.

Tämä oli kai ennenkaikkea avautuminen, mutta olisi silti hienoa kuulla kaikenlaisia ajatuksia ja saada aikaan keskustelua ihan ylipäänsä sosiaalisista kuvioista ja elämästä. Kiitos, jos joku kehtasi lukea pitkän avautumiseni.