Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmissuhteiden syventäminen ja ylläpitäminen on niin helkkarin vaikeaa? avautuminen yksinäisyydestä ja kysymys
12.02.2016 |
Pakko tulla avautumaan tänne, sillä olen välillä niin turhautunut ja ärsyyntynyt. Ja surullinen ennen kaikkea. Nytkin itkettää ja olo on ihan neuvoton. Tiedän, että aihetta on käsitelty varmaan ties miten monessa ketjussa aiemminkin, mutta kai tänne vielä yksi avautuminen ja ajatusten pyytäminen mahtuu.
Olen hieman alle kolmekymppinen nainen, mielestäni kaikin tavoin aika tavallinen ja mielestäni ihan kuin kuka tahansa muukin. Ongelmani on, että olen melkeinpä koko aikuisikäni ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen - paino tuolla enemmällä. On ollut tapailujuttuja ja olen yrittänyt syventää tuttavuuksia kavereiksi, ja myös yrittänyt ylläpitää suhteita edes jollain tavalla vanhoihin kavereihin. Siitä huolimatta olen yksin, jotenkin aivan eristyksissä. En oikein missään porukoissa. Tuttavuudet eivät syvene ystävyyksiksi. Jos pyrin kaveriyhteydenpitoon, niin joko kieltäydytään kohteliaasti tai sitten asia jää kokonaan mun harteille, lopulta haipuu.
En ole elänyt missään vaiheessa tavanomaista elämää. Lapsuuteni oli rankka, eikä mulla ollut yhtäkään luotettavaa aikuista tai ketään luotettavaa ihmistä ylipäätään, sillä ulkopuolelle kaikki näytti hyvältä ja vanhempani pelottelivat minut erittäin pahasti pitämään kaiken tärkeän omana tietonani. Yläasteella minulla oli kavereita, mutta nekin kaverisuhteet taisivat olla aika pintapuolisia. Mulla oli rooli, jota vedin kamalan tiukasti, ja sen roolin alla olin ihan rikki. Lukiossa mulle tuli jonkinlainen kaveriporukka, mutta siinäkin oli todella pahoja ongelmia. Lukion loppuun mennessä porukka oli hajonnut hirveään draamaan ja kaikki siitä lähtivät sitten omille teilleen. Elämä kolhi melko pahasti lukion jälkeen ja masennus, ahdistus ja uupumus tekivät aika hankaliksi aloittaa normaaliaikuiselämä. Aloitin korkeakouluopinnot mutta en sitten vain jotenkin löytänyt sieltä porukoita, kun ahdistuneisuuden takia tuntui niin vaikealta mennä mukaan sosiaalisiin juttuihin. No, se oli tietysti "moka", olisi pitänyt kiertää kaikki ryyppäjäiset ja juoda itseni sosiaaliseksi, mutta en voi sitä enää muuttaa.
Nyt olen yrittänyt mennä itselle sopivan oloisiin kuvioihin mukaan. Jotenkin kuin ihmeen kaupalla onnistuin houkuttelemaan sieltä läheiseksi ystäväkseni erittäin epävakaan ja manipuloivan ihmisen. En olisi ikinä uskonut, että tuollaiset tyypit toimivat ihan normaalisti sosiaalisissa piireissä ja kaikki on pintapuolisesti hyvin, ja että tuollaisella ihmisellä voi olla niin laaja mukavien ja tasapainoisten ihmisten verkosto ympärillään. Tämä ihminen suuttui minulle ja aloitti hienovaraisen, mutta sitäkin tehokkaamman mustamaalauskampanjan. Ehkä joku muu menisi jääräpäisesti vain noihin kuvioihin mukaan periaatteella että tutustumisen arvoiset ihmiset ottavat itse selvää eivätkä usko pahoja puheita, mutta mulla ahdistus nousi koko jutusta niin kovaksi, että tuntuu mahdottomalta. Olen yrittänytkin, mutta koen, että suhtautuminen minuun on erittäin nuivaa, ja olen ahdistunut enemmän. Olen yrittänyt pitää yhteyttä yhteisiin kavereihin, mutta suhteet heihin loppuivat heidän toimestaan tämän mustamaalauskampanjan jälkeen. Yhteen onnistuin pitämään sen verran kaveruutta yllä, että häneltä sain kuulla koko kampanjasta, mutta hänkin otti sen totena ja lopulta välit kuihtuivat. Tiedän, että mun pitäisi vielä kunnostaa omaa päätä, että en enää olisi kärpäspaperia hulluille. Sitä tässä koko ajan yritetään.
Pyrin myös tutustumaan ihmisiin netissä ja kaikissa mahdollisissa livetilanteissa. Silti tuntuu, että suhteet eivät ikinä oikein pääse syvenemään. Mun on edelleen todella vaikeaa "olla oma itseni" ihmisten seurassa. Tahtomattani kontrolloin käytöstäni, sanomisiani, olen todella kireä ja uuvunkin tosi nopeasti. Tai toi on vaan arvaus, huomaan vain välillä olevani kireä. Olen vain yrittänyt arvailla syitä tälle yksinäisyydelle, ettei tarvitsisi alkaa ajatella että olisin jotenkin perustavanlaatuisesti inhottava ihminen ja siksi ihmissuhteisiin kelpaamaton. On nekin ajatukset käyty synkkinä hetkinä läpi, mutta ei - minä olen hyvä ihminen siinä missä kuka tahansa.
Facebookissa näen vanhojen kavereiden menevän eteenpäin elämissään, koko ajan tulee uusia kavereita, kuvia railakkaista illanvietoista maailman rakkaimpien ystävien kanssa. Verkostoidutaan, luodaan elämää, saadaan hienoja työpaikkoja, satuhäitä ja unelmahäämatkoja huippuseurassa. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta tuntuu myös tosi pahalta, kun tuntuu, että vaikka miten tekisin parhaani, olisin ahkera ja niin hyvä ihminen kun voin, en saavuta edes pientä murenta siitä, mitä tahtoisin. Tuntuu niin pahalta. Tuntuu, että parinkympin tienoilla olisi pitänyt jo päästä siihen "putkeen", luoda kaveriverkostoja, saada työkokemusta, opiskella itselle mielekästä alaa. Tiedän, että ei kannata surkutella menneitä ja varmasti nytkin on paljon tehtävissä. En vain tiedä että mitä. Tuntuu, että olen tippunut jonnekin luuseriuden ja syrjäytymisen kuiluun, ja että ihmiset haistavet sen ja kiertävät kaukaa ennen kuin edes ehtivät tutustua minuun kunnolla. Teen päivästä toiseen parhaani, ja se ei vaan riitä mihinkään.
Tällainen avautuminen. Ihan hullua, pelkään nytkin, että minut voisi jotenkin tunnistaa tuosta. Yleensä pysyttäydyn positiivisena enkä anna itseni alkaa surkutella ja vatvoa, vaan sen sijaan teen jotain harhauttaakseni itseäni: urheilen hieman, katson hieman kivaa elokuvaa tai lähetän viestin mielenkiintoisen oloiselle tyypille nettitreffipalvelussa. Kuitenkin tätä on jatkunut jo useamman vuoden akutiin masennusvaiheen jälkeenkin. Luulin, että asiat olisivat korjaantuneet jo tähän mennessä.
Suhtaudun mielestäni elämään ja ihmisiin myönteisesti. Olen todella ei-tuomitseva ihminen. Ihmissuhteissa pyrin vastavuoroisuuteen. En tiedä, ehkä yritän jo liikaakin, mutta en osaa mitään muutakaan tapaa olla ei-läheisten ihmisten kanssa.
Ehkä jonkun sosiaalisesti "normaalin" voi olla vaikeaa samaistua tähän. Olisi kuitenkin kivaa kuulla, miten te oikein luotte ja ylläpidätte niitä hyviä ihmissuhteita ja muutenkin hyvää elämää? Miten ihmissuhdetaitoja voisi oppia, kun se ihmissuhteiden luominenkaan ei ota onnistuakseen? Jossain aiemmassa ketjussa kysyttiin, tunteeko ketään, kenellä olisi ollut rankka lapsuus. Siinä jotkut kirjoittivat, että heillä on ollut, mutta nyt elämässä menee hyvin. Varsinkin teiltä olisi kiva kuulla, miten se on onnistunut. Loksahtavatko palaset paikalleen kun vaan elää mahdollisimman normaalisti ja pyrkii olemaan aktiivinen (tämä toimintamalli ei siis ole mulla vielä toiminut) vai miten te olette oikein olette siinä onnistuneet? Ja kiitos teille hyväntahtoisille, jotka tulisitte nyt sanomaan, että aloita jokin harrastus. Niitähän riittää. Moikkaustuttuja harrastuksista on. Kavereita ei.
Tämä oli kai ennenkaikkea avautuminen, mutta olisi silti hienoa kuulla kaikenlaisia ajatuksia ja saada aikaan keskustelua ihan ylipäänsä sosiaalisista kuvioista ja elämästä. Kiitos, jos joku kehtasi lukea pitkän avautumiseni.
Kommentit (23)
Ystävyyssuhteiden luomiseen tarvitaan muutakin kuin ihmisten seuraan lyöttäytymistä. Sinulla on vielä aikaa toteuttaa itseäsi. Se onkin minun mielestäni tärkeintä. Oletko hyvää seuraa? Valitettavasti ulkonäölläkin on merkitystä ihmisten suhtautumisessa sinuun. Harjoittele sosiaalisia taitojasi, älä yritä ripustautua liian nopeasti. Älä ole liian tuomitseva itseäsi kohtaan. Mutta yritä kasvaa ja oppia ihmisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apn teksti oli kuin itseni kirjoittama! Nyt syksyllä aloitin yliopistossa ja päätin että SAAN opiskeluaikana kavereita ja teen heidän kanssaan kaikkea mukavaa.
No, tein hirveän työn syksyllä ja kiersin ryyppäjäisiä tyyliin 3krt/vko ja tulos - sain paaljon tuttavia ja koko ajan yliopistolla joku huutelee "moi!" mutta ketään en nää vapaa-ajalla vaikka nämä tuttuni näkevät toisiaan myös vapaa-ajalla ja ovat siis jo jotenkin "syventyneet" kaverisuhteissaan. En tiedä miksi ja varsinkin MITEN?
Minä menisin myös heti heidän mukaansa jos pyydettäisiin, mutta jotenkin kaikki unohtavat varmaan pyytää. Enkä tiedä miten tuppautua mukaan. :/ Tosi ikävä tilanne kun syksyllä jo innostuin, että vihdoin saan niitä kavereita mutta ei.
Jos ei tykkää ryyppäjäisitä, niin ei niistä silloin kavereita kannata etsiä. Korkeakouluissa on tosin yleensä kaikenlaisia toimikuntia yms, joihin kannattaa hakeutua. Olen samanikäinen kuin sinä ja ollut samanlaisessa tilanteessa joskus 19-vuotiaana. Tämä saattaa kuulostaa karulta, mutta ymmärsin vian olevan minussa. En ollut hauskaa seuraa juurikin sen takia, että oli se rankka tausta, joten oli vaikea kanavoida iloa elämään ja tekemiseen. Uudet tuttavat harvoin haluavat hengata masentavassa seurassa. Kyllästyin vetämään kaikki-on-hyvin- roolia, mutten sitten osannut olla mitään sellaista, mikä olisi aidosti muita kiinnostanut.
Suosittelen, että mietit jonkun sosiaalisen harrastuksen aloittamista, vaikket sitä neuvoa halunnutkaan. Sellaista, missä joutuu/pääsee puhumaan ihmisten kanssa, eikä keskitytä vain peliin. Kaverisuhteiden muodostumisessa kestää aikansa, mutta kyllä niitä tulee. Veikkaan, että nykyiset ongelmasi johtuvat enemmän siitä, että tosiaan etsit itseäsi ja, kuten itsekin sanoit: on vaikeaa olla oma itsensä ihmisten seurassa. Olet kireä ja kontrolloitu, ja se on sitten syy yksinäisyydelle.
Facebookista nyt ei kannata välittää. EI kukaan sinne mitään aitoa laita. Pintaliitoa vain.
Jos olet ei-tuomitseva, niin ehkä olisi hyvä etsiä jotain sellaista seuraa? Vaikkapa jotain SETA yms, joissa voi kyllä hyvin olla hetero tai mikä vaan tai mitä vain keskusteluryhmiä. Jos haluat edetä uralla tai saada lisää kavereita, niin opiskelijajärjestöt ovat erittäin hyviä paikkoja, jos siis vielä opiskelet. Jos et, niin esim. just joku sosiaalinen harrastus, joka kiinnostaisi. Ihmissuhdetaidot ovat opittavissa, mutta niihin vain pitää panostaa. Yksi parhaimmista keinoista on matkustaminen. SIellä oppii tuntemaan itsensä. Kun tietää, mitä haluaa, osaa myös kanavoida sen kaikkiin ihmissuhteisiin. Lähdet 2 kuukaudeksi johonkin Thaimaaseen reppureissaamaan.
Voin olla väärässäkin, mutta minulle tekstistä tuli lähinnä suuri kontrolloinnin tarve niin omista kuin ystävienkin tavoista. Se ei minusta kuulu ystävyyteen. Ystävien kanssa olisi osattava nauttia mieluummin tästä hetkestä ja siitä millainen se on. Ystävyys syvenee jos on syventyäkseen, loppuu jos on loppuakseen, kehittyy johonkin suuntaan tai pystyy muuttumattomana.
Olen ollut koulukiusattu ja ystävyys suhteet silloin lähinnä pintapuolisia. Vaihdoin kauas toisen paikkakunnan ammattikouluun, ettei kiusaaminen enään jatkuisi. Siellä oli se etu, että oli normaalia ihmisten olevan tullut ympäri suomea. Toisin kuin pienellä paikkakunnalla, jossa itse asun ei ollut edes kerennyt tulla ryhmittymiä joihin olisi ollut hankala päästä.
Pikkuhiljaa siellä automaattisesti tuli minulle ne samanhenkiset kaverit eli rauhallisimmat koko ryhmästä. Meitä yhdisti samat milenkiinnot, harrastukset sekä koulukiusaus mennneisyys. ( kaikkia )
Nyt kun koulut on ohi niin osaan pietetään enemmän yhteyttä ( koska netti ) ja osaan vähemmän ( koska olen laiska puhelimen käyttäjä ). Kuitenkin ollan edelleen kaikki kavereita keskenään.
Nykyinen ongelmani on se, kun jouduin palaamaan tänne pikkukylien asuinmaailmaan tuntuu kuin olisin jäänyt porukasta. Aivan sama mihin suuntaan menen sama tulos. Kaikilla on se oma pikku ympyrä/porukka johon on mahdotonta päästä. Olen aloittanut harrastuksen ja eikä se ystävyys suhde etene puolituttua pidemmälle. Kun luulen saavani ystäviä niin ilmeisesti eivät ole valmiita tutustumaan sen tarkemmin vaan tekevät minusta n. viikossa johtopäätöksen ja toteavat että liekö olen liian outo tyyppi lähempää tuttavuutta varten. Olisin iloinen jos edes harrastuskavereita saisi, mutta ei. En tiedä puhunko liikaa, liian vähän vai liian typeriä juttuja.
Koska tunnen oloni epämukavaksi, enkä tervetulleeksi käytökseni muuttuu kömpelöksi, ehkä joidenkinmielestä töykeäksi ( tuntuu että nykyajan ihmiset ovat liian herkkiä, pienikin virhe niin leimataan ). Itse olisin halukas tutustumaan ihmisiin kaveriena/ ihmisinä, mutta jotenkin sitä vain pilaa sen hetken kun vihdoin olisi mahdollisuus. En siis ole ainakaan tietoisesti tai tahallani ihmisiä erkaannuttanut. Rehellisesti sanoen tunnen itseni ihan ufoksi muiden ihmisten lähellä. Kun tuntuu että suurin osa ( etenkin samaa sukupuolta olevat ) katsoo minua jotenkin tuimasti ja halveksivasti, enkä tiedä mitä pahaa mie oon sitte tehny. Jotkut sitten myös käyttäytyy sen mukaisesti minua kohtaan ihan alusta asti. Kai minussa sitten vain joku ärsyttää ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät kiinnosta muita. Oma tilanteeni yksinäisyyden suhteen ei ole kauhea huono, kun on mies ja perhe ja muutama lähisukulainen. Koen olevani tavallinen hyväkäytöksinen ihminen, työpaikalla, harrasteporukoissa kuuntelen, jos joku tarvitsee kuuntelijaa, pölöttelen, jos joku haluaa rupatteluseuraa, pidän yllä hauskoja juttuja, jos pöytäseurueessa ollaan hilpeällä tuulella. Mutta sellaista omaa ystävää minulla ei ole, sellaista jonka kanssa kaksistaan tehtäisiin jotain. Luulin saaneeni eräästä äidistä läheisen ystävän, mutta olinkin vain pahanolon likakaivo, yritin vuorostani jotain omia asioita hänelle kertoa, mutta ei hän kuunnellut (tämä siis usean vuoden aikana, jolloin hänelläkin asiat välillä hyvin). Olen pyytänyt muita mukaan kulttuuririentoihin, shoppailemaan ym ja vastaanottaja on ilahtunut kutsusta, mutta kuitenkin vastaus on ei, ei nyt. Yhtään vastavuoroista pyyntöä ei ole tullut. En ilmeisesti ole kiinnostava ihmisenä, persoonallinen enkä edustava. Tiedän, että työkaverit ovat keskenään fb-kavereita, minulle ei ole tullut yhtään kutsua. Jos yksikin olisi tullut, kehtaisin itse pyytää muita.
Toisaalta nautin hurjasti ja saan paljon näistä hyvänpäivän tuttujen tapaamisista. Aina on kiva fiilis, kun käydään duuniporukan kanssa ulkona, tai olen yhdistysporukan kanssa liikkeellä, tapaan liikuntaporukkaa tai kohtaan naapureita. Minulle nämä ihmisten kohtaamiset ovat aitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no suomessahan on vähän vaikea solmia sosiaalisia kontakteja...kouluissa se ehkä onnistuu parhaiten.jotkut myös saattavat pelätä esim.erilaisuutta tai avoimuutta.
Ap, meitä on muitakin :), tsemppiä elämääsi. Ehkä tämä tieto auttaa sinua, sinun viestisi auttoi minua. Kiitos avautumisestasi. t. samis täältä maailmalta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ymmärrän sinua, koska minulla on sama ongelma. En osaa syventää tuttavuutta. Enkä edes tutustu helposti.
Olen samanlainen ihmisten kanssa, kuin numero 7 kirjoitti. Osaan ylläpitää keskustelua, osaan olla hauska, osaan kuunnella, olen empaattinen.
Muutimme viisi vuotta sitten tälle asuinalueelle, ja olen kyllä saanut astua mukavuusalueeni ulkopuolelle monet kerrat, mutta se on poikinut monta tuttua ja kaveria täältä alueelta. Olen saanut seuraa kun olen kysynyt; elokuviin, konserttiin, syömään... mutta vastavuoroisesti minua ei ole pyydetty minnekään. Olen sellainen, ettei kenelläkään ole minun kanssani sitä yhtä, yhdistävää tekijää. Esimerkiksi kahdella naisella on ulkomaalainen puoliso - tadaa, siinä riittää puhumista. Monilla on yhteinen ala, minulla ei ole alaa ollenkaan. Ja toisilla vain klikkaa. Silloin tällöin minua pyydetään seuraksi puistoon, lasteni kanssa. Mutta olisipa ihanaa jos pyydettäisiin vaikka katsomaan jotakin keikkaa!
Joskus luulen, että olen ystävystymässä jonkun kanssa, mutta se kaatuu aina siihen että minä teen virheen. Tai aina ja aina, kaksi kertaa olen tätä luullut. Nyt on menossa kolmas kerta kun enemmän nähnyt yhtä ihmistä, mutta pelkään niin paljon omaa virheliikettä etten oikein uskalla mitään. Olen kuitenkin myös sellainen, joka on saanut ihmiset loukkaantumaan ja häipymään, ja nämä tilanteet on tulleet itselle yllätyksinä, sillä en ole tarkoittanut satuttaa enkä loukata ketään. Olen tuntenut näiden ihmisten (ja esim. omien vanhempien) kanssa, että minulle ei sallita negatiivisia tunteita ollenkaan. En ole koskaan kokenut sellaista, että olen kärttyinen (ja tällöin vetäydyn omiin oloihini, en siis mene minnekään riitaa haastamaan) ja että se olisi lempeästi sallittu minulle.
Peruskoulussa minulla oli kaveriporukka, ainakin melkein, mutta vuosien saatossa sain huomata etten ollut tärkeä heille vaikka kuinka olisin yrittänyt, tai ollut yrittämättä. En vain jotenkin osaa. Minulla myös taustalla lapsuus, jossa ei ollut yhtään luotettavaa aikuista eikä ketään neuvomassa, miten ihmisten kanssa ollaan. Lapsenakaan en ollut pidetty, en varsinkaan aikuisten taholta. Usein mietin syitä tähän, mutta en osaa tarkastella tilannetta ulkopuolisena. Mitään positiivista palautetta en ole itsestäni juurikaan saanut, joten käsitteen muodostaminen on hankalaa. Aina vain silti yritän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihan mahtavaa, että tänne on tullut näin paljon näin hienoja vastauksia :) nyt vasta ehdin tulla kirjoittelemaan (harmi vaan että vasta nyt tuon typerän aikarajan takia). on mielenkiintoista ja kivaa lukea toisten ajatuksia ja kokemuksia. kiitos teille ihanille ihmisille :)
Vierailija kirjoitti:
Jos ei tykkää ryyppäjäisitä, niin ei niistä silloin kavereita kannata etsiä. Korkeakouluissa on tosin yleensä kaikenlaisia toimikuntia yms, joihin kannattaa hakeutua. Olen samanikäinen kuin sinä ja ollut samanlaisessa tilanteessa joskus 19-vuotiaana. Tämä saattaa kuulostaa karulta, mutta ymmärsin vian olevan minussa. En ollut hauskaa seuraa juurikin sen takia, että oli se rankka tausta, joten oli vaikea kanavoida iloa elämään ja tekemiseen. Uudet tuttavat harvoin haluavat hengata masentavassa seurassa. Kyllästyin vetämään kaikki-on-hyvin- roolia, mutten sitten osannut olla mitään sellaista, mikä olisi aidosti muita kiinnostanut.
Suosittelen, että mietit jonkun sosiaalisen harrastuksen aloittamista, vaikket sitä neuvoa halunnutkaan. Sellaista, missä joutuu/pääsee puhumaan ihmisten kanssa, eikä keskitytä vain peliin. Kaverisuhteiden muodostumisessa kestää aikansa, mutta kyllä niitä tulee. Veikkaan, että nykyiset ongelmasi johtuvat enemmän siitä, että tosiaan etsit itseäsi ja, kuten itsekin sanoit: on vaikeaa olla oma itsensä ihmisten seurassa. Olet kireä ja kontrolloitu, ja se on sitten syy yksinäisyydelle.
Facebookista nyt ei kannata välittää. EI kukaan sinne mitään aitoa laita. Pintaliitoa vain.
Jos olet ei-tuomitseva, niin ehkä olisi hyvä etsiä jotain sellaista seuraa? Vaikkapa jotain SETA yms, joissa voi kyllä hyvin olla hetero tai mikä vaan tai mitä vain keskusteluryhmiä. Jos haluat edetä uralla tai saada lisää kavereita, niin opiskelijajärjestöt ovat erittäin hyviä paikkoja, jos siis vielä opiskelet. Jos et, niin esim. just joku sosiaalinen harrastus, joka kiinnostaisi. Ihmissuhdetaidot ovat opittavissa, mutta niihin vain pitää panostaa. Yksi parhaimmista keinoista on matkustaminen. SIellä oppii tuntemaan itsensä. Kun tietää, mitä haluaa, osaa myös kanavoida sen kaikkiin ihmissuhteisiin. Lähdet 2 kuukaudeksi johonkin Thaimaaseen reppureissaamaan.
mielestäni on hieman karua ajatella, että tällaisessa asiassa ihmisessä voisi olla jokin "vika". ehkä sitten, jos olisi jokin luonnehäiriöinen kakkiainen, joka kohtelee muita inhottavasti, sitten voisin jo sanoa että on vikaa ja sen voi osoittaa olevan ko. henkilössä. mutta en mä nyt näe tuollaista mainitsemaasi asiaa vikana. tietysti jos on päällä oleva masennus, se tekee seurasta raskasvetoista ja vaikeuttaa ihmisiin tutustumista. mielenkiintoista kyllä, mulla on muutamia tuttuja, jotka ainakin omien kertomustensa mukaan ovat todella vaikeasti masentuneita (ja siis käyvät ihan terapiassa jne.). silti heillä on valtavat ystävä- ja kaveripiirit ja todella hyvät sosiaaliset verkostot. tiedän myös, että heillä on todella hyvät välit perheisiinsä ja vanhempiinsa ja hyvä lapsuus. itse näkisin tämän siis aika vahvasti sosiaalistumisen kysymyksenä. ankeaa on lukea tutkimuksia, joissa järestään sanotaan, että traumalapsuudesta selviytymisen avaintekijä näyttäisi olevan se, onko ollut edes yksi turvallinen kiintymyssuhde... no, ei se mikään ennustus ole, jota ei voisi muuttaa. sen olen päättänyt. onneksi olen melko joustava ja oppivainen.
tuo sosiaalisen harrastuksen aloittaminen on oikeastaan ihan hyvä neuvo. tuo omituinen mustamaalaustapaus vaan sattui itselleni mieluisimmassa harrastusporukassa, ja sinne paluu tuntuu tosiaan hirveän vaikealta. en ole toistaiseksi keksinyt tai löytänyt sellaista itseä inspiroivaa juttua, missä voisi olla omilla ehdoilla (en esimerkiksi voi oikein sitoutua mihinkään luottamustehtäviin). mutta pitää yrittää miettiä, jos jotain kivaa löytyisi. aika ja energia ovat kortilla, siksi haluaisinkin sellaista rentoa kaverihengailua enkä esim. kuluttavaa järjestötoimintaa. toi on totta, että kaverisuhteiden muodostumisessa kestää. mun tapauksessa vielä hirveän kauan. olen kateellinen ihmisille, jotka ystävystyvät ihan lennosta. näin aikuisena sellaista pitkän jatkumon paikkaa ei ole löytynyt.
juu, toivoni on siinä, että ihmissuhdetaidot (olen itse asiassa vääntänyt tästä aiemmassa terapiassani ties miten paljon, kun terapeutti oli kivenkovaan sitä mieltä, että sosiaaliset taitoni ovat hyvät ja että yksinäisyyskiin vaan ratkeaa ihan itsekseen) ovat opittavissa. olen panostanut siihen oppimiseen. tielleni on vaan sattunut läheisemmiksi noita ikävämpiä tapauksia, jotka ottavat ja repivät ja valmiiksi hieman rikkinäisen. tuntuu välillä, että oppiminen on melkein ylivoimaista ja välillä jo mietin, onko multa oikeasti mennyt joku sosiaalisuuden vaihe ohi joten mun on mahdotonta oppia sitä nyt. vähän niinkuin koko elämänsä sokeana olleen on mahdotonta ymmärtää värin käsitettä, niin mun olisi mahdoton käsittää jotain hyville ihmissuhteille olennaista... ää. välillä meinaa usko loppua.
heh, tuntuu mahdottomalta saada rahat kokoon reppureissua varten mutta jos sieltä löytää itsensä niin olen vaikka pari kuukautta asunnottomana tai jotain jotta saan matkakassan kokoon! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joskus luulen, että olen ystävystymässä jonkun kanssa, mutta se kaatuu aina siihen että minä teen virheen. Tai aina ja aina, kaksi kertaa olen tätä luullut. Nyt on menossa kolmas kerta kun enemmän nähnyt yhtä ihmistä, mutta pelkään niin paljon omaa virheliikettä etten oikein uskalla mitään. Olen kuitenkin myös sellainen, joka on saanut ihmiset loukkaantumaan ja häipymään, ja nämä tilanteet on tulleet itselle yllätyksinä, sillä en ole tarkoittanut satuttaa enkä loukata ketään. Olen tuntenut näiden ihmisten (ja esim. omien vanhempien) kanssa, että minulle ei sallita negatiivisia tunteita ollenkaan. En ole koskaan kokenut sellaista, että olen kärttyinen (ja tällöin vetäydyn omiin oloihini, en siis mene minnekään riitaa haastamaan) ja että se olisi lempeästi sallittu minulle.
musta tuntuu itseasiassa ihan samalta. tai siis koen, että tietyissä porukoissa on kauhean tiukka sosiaalinen kontrolli, millaisia tunteita saa olla, miten niitä saa ilmaista jne. vaikka se ei mitenkään kohdistuisi kehenkään. tai tuntuu, että on tietty sosiaalinen normisto jota on pakko noudattaa ja siitä poikkeaminen otetaan heti aivan älyttömillä tavoilla itseensä. hankalaa selittää, ja kuulostaa oudolta, koska yleensä tuollaista pidetään varmaan yksilön, ei kokonaisen ryhmän asiana. mutta tuollainen, että pienestäkin virheestä rangaistaan, on kyllä ahdistavaa. millä tavalla nuo alkavat ystävystymiset ovat kaatuneet? että onko kyse ollut ihan siitä, että välit ovat tosiaan menneet poikki? joskus sitä alkaa ylitulkita itsekin jos vaikka pelkää torjuntaa. kannattaa koittaa puhua asioita läpi näiden orastavien tuttavuuksienkin kanssa. -ap (kirjoitin kans viestin 14)
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät kiinnosta muita. Oma tilanteeni yksinäisyyden suhteen ei ole kauhea huono, kun on mies ja perhe ja muutama lähisukulainen. Koen olevani tavallinen hyväkäytöksinen ihminen, työpaikalla, harrasteporukoissa kuuntelen, jos joku tarvitsee kuuntelijaa, pölöttelen, jos joku haluaa rupatteluseuraa, pidän yllä hauskoja juttuja, jos pöytäseurueessa ollaan hilpeällä tuulella. Mutta sellaista omaa ystävää minulla ei ole, sellaista jonka kanssa kaksistaan tehtäisiin jotain. Luulin saaneeni eräästä äidistä läheisen ystävän, mutta olinkin vain pahanolon likakaivo, yritin vuorostani jotain omia asioita hänelle kertoa, mutta ei hän kuunnellut (tämä siis usean vuoden aikana, jolloin hänelläkin asiat välillä hyvin). Olen pyytänyt muita mukaan kulttuuririentoihin, shoppailemaan ym ja vastaanottaja on ilahtunut kutsusta, mutta kuitenkin vastaus on ei, ei nyt. Yhtään vastavuoroista pyyntöä ei ole tullut. En ilmeisesti ole kiinnostava ihmisenä, persoonallinen enkä edustava. Tiedän, että työkaverit ovat keskenään fb-kavereita, minulle ei ole tullut yhtään kutsua. Jos yksikin olisi tullut, kehtaisin itse pyytää muita.
Toisaalta nautin hurjasti ja saan paljon näistä hyvänpäivän tuttujen tapaamisista. Aina on kiva fiilis, kun käydään duuniporukan kanssa ulkona, tai olen yhdistysporukan kanssa liikkeellä, tapaan liikuntaporukkaa tai kohtaan naapureita. Minulle nämä ihmisten kohtaamiset ovat aitoja.
jos ihmiset, joilta olet kysynyt, ovat vaikuttaneet ilahtuneilta, niin kannattaa vaan olla sitkeä. tiedän, että tuntuu hankalalta jos kokee että vastavuoroisuus puuttuu. olen kuitenkin esim. monilla työpaikoilla huomannut, että siellä on sellaisia klikkejä, joihin kestää aikansa päästä. suomalaiset ovat vähän juroja eivätkä oikein ota aina ota uusia tyyppejä mukaan. mun mielestä ei missään nimessä kannata vetää mitään johtopäätöksiä, ettet olisi kiinnostava jne. ihan hevonkukkupuheita! :D ei ole mitään standardi kiinnostavaa. -ap
Huomautuksena, jopa pahimmilla narsisteilla on tuttavia, kavereita ja "ystäviä". Teille infona, koska ajattelette, että pitäisi olla joku syvällinen vika jos ei kelpaa.
Olen itse taistellut samojen ongelmien kanssa ja todennut, että sekoitus on ikävästi omia piirteitäni JA ympäristön huonoa tuuria. Esim. yläasteella ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hengailla seurassa, jossa minua kohdeltiin huonosti ja tämä rooli on jäänyt hieman ns. päälle. Yliopistossa en saanut ystäviä, koska henkilökohtaisessa elämässä oli taas suuria vaikeuksia ja energiaa ei riittänyt sosialisoimiseen siinä vaiheessa.
Jotenkin nyt kun on ollut pitkiä aikoja yksin (satunnaisia kavereita ja juttukumppaneita) oma persoonallisuuteni on vahvistunut vain entisestään introvertimpaan suuntaan. Jotenkin itse olen alkanut tästä kauhistumaan. Esimerkiksi monen vuoden yksin luennoilla käymisen jälkeen tuntui vaivaannuttavalta istua toisen juttukumppanin vieressä siellä. Kai seuraan olisi mahdollista tottua?
Harrastuksia on jo monia, mutta olen miettinyt mikä voisi olla sellainen hyvä, jossa voisi säännöllisesti tutustua ja jutella toisten ihmisten kanssa? Ehdotuksia? Kaikki muu käy paitsi joukkuelajit (olen surkea niissä).
Sydäntä riipaisevaa lukea näitä. Kenenkään ei pitäisi olla yksinäinen. Olen ollut minäkin, ja viettänyt juuri samanlaista nuoruutta kun kuvaatte. Yläasteella oli oma kaveriporukka, ja vielä lukiossa osa siitä. Yhdessä oltiin enimmäkseen koulussa, ei sen ulkopuolella. Tapahtui ikäviä asioita ja sulkeuduin. Opiskeluporukoissa en saanut ystäviä, ja jäin ulkopuolelle ryhmistä. harrastuksissa kävi samoin. Nyt yli nelikymppisenä asiat ovat aivan toisin, ja sosiaalista elämää on enemmän mihin ehtisin. Olen saanut hyviä kavereita töistä sekä harrastuksista, ja tutustun helposti ihmisiin. Minulla on kaksi sydänystävää. Mikä muuttui? Olin ujo, sulkeutunut, ja pelkäsin päästää ihmisiä lähelle. Kolmenkympin korvilla löysin itseluottamuksen. Olen edelleen ujo, mutta nykyisin avoin ja kiinnostunut ihmisistä yrittämättä liikaa. Autan mielelläni aina kun voin, ihan pienissä jutuissa, ja olen oppinut että lämmin hymy ja ilo tuo lähelle kunhan on aito.
Kuten tuossa joku mainitsi niin sosiaaliset harrastukset, esim vapaaehtoistoiminta ihmisten tai eläinten parissa. Entä muiden yksinäisten parissa? Erilaiset käsityö- tai askartelupiirit, jos sellainen on oma juttu, kokkailu ja leipominen, ja tietysti liikunta vaikkakin tuon olen kokenut hankalimmaksi. Itseä kiinnostavista harrasteissa löytyy samanmielisiä tuttuja helposti myös esim netissä, jolloin välimatka ei estä ystävystymistä. Matkustaminen.
Sosiaalisuutta voi harjoitella kuka vaan, vaikka toisilla on siihen paremmat valmiudet. Itse mm. luin aiheesta ymmärtääkseni paremmin. Opi tuntemaan ja hyväksymään itsesi, joka on avain itseluottamukseen. Ole avoin, ja positiivinen. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Kuulostat ihmiseltä johon olisi kiva tutustua.
Vierailija kirjoitti:
Sydäntä riipaisevaa lukea näitä. Kenenkään ei pitäisi olla yksinäinen. Olen ollut minäkin, ja viettänyt juuri samanlaista nuoruutta kun kuvaatte. Yläasteella oli oma kaveriporukka, ja vielä lukiossa osa siitä. Yhdessä oltiin enimmäkseen koulussa, ei sen ulkopuolella. Tapahtui ikäviä asioita ja sulkeuduin. Opiskeluporukoissa en saanut ystäviä, ja jäin ulkopuolelle ryhmistä. harrastuksissa kävi samoin. Nyt yli nelikymppisenä asiat ovat aivan toisin, ja sosiaalista elämää on enemmän mihin ehtisin. Olen saanut hyviä kavereita töistä sekä harrastuksista, ja tutustun helposti ihmisiin. Minulla on kaksi sydänystävää. Mikä muuttui? Olin ujo, sulkeutunut, ja pelkäsin päästää ihmisiä lähelle. Kolmenkympin korvilla löysin itseluottamuksen. Olen edelleen ujo, mutta nykyisin avoin ja kiinnostunut ihmisistä yrittämättä liikaa. Autan mielelläni aina kun voin, ihan pienissä jutuissa, ja olen oppinut että lämmin hymy ja ilo tuo lähelle kunhan on aito.
Kuten tuossa joku mainitsi niin sosiaaliset harrastukset, esim vapaaehtoistoiminta ihmisten tai eläinten parissa. Entä muiden yksinäisten parissa? Erilaiset käsityö- tai askartelupiirit, jos sellainen on oma juttu, kokkailu ja leipominen, ja tietysti liikunta vaikkakin tuon olen kokenut hankalimmaksi. Itseä kiinnostavista harrasteissa löytyy samanmielisiä tuttuja helposti myös esim netissä, jolloin välimatka ei estä ystävystymistä. Matkustaminen.
Sosiaalisuutta voi harjoitella kuka vaan, vaikka toisilla on siihen paremmat valmiudet. Itse mm. luin aiheesta ymmärtääkseni paremmin. Opi tuntemaan ja hyväksymään itsesi, joka on avain itseluottamukseen. Ole avoin, ja positiivinen. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Kuulostat ihmiseltä johon olisi kiva tutustua.
kiitos ihanasta vastauksesta, on todella rohkaisevaa lukea tällaisiakin tekstejä ja elämäntarinoita :) olen tullut siihen tulokseen, että olen TODELLA sulkeutunut vaikka pystynkin ihan normaalisti keskustelemaan niitä näitä, jopa kertoilemaan itsestänikin. on vaikea kuvata tätä. olen vain niin peloissani, että heti jos oma "oikea" persoonani tulee ilmi, heti jos rentoudun, joudun hyökkäyksen kohteeksi. enää en edes kärsi sosiaalisesta ahdistuksesta. en vain yksinkertaisesti osaa rentoutua ihmisten kanssa. tuntuu, että opin vain toiseen suuntaan, kun jatkuvasti tunnen sellaista pientä torjuntaa, tai siis että ei sitten kiinnostakaan. mikä ehkä johtuu siitä, että olen niin hiton takakireä. mistä näitä tietää.
olen parhaan taitoni mukaan positiivinen ja avoin.
kiitos vielä vastauksestasi :)
Vierailija kirjoitti:
Voin olla väärässäkin, mutta minulle tekstistä tuli lähinnä suuri kontrolloinnin tarve niin omista kuin ystävienkin tavoista. Se ei minusta kuulu ystävyyteen. Ystävien kanssa olisi osattava nauttia mieluummin tästä hetkestä ja siitä millainen se on. Ystävyys syvenee jos on syventyäkseen, loppuu jos on loppuakseen, kehittyy johonkin suuntaan tai pystyy muuttumattomana.
ööh, okei. en oikein osaa edes sanoa muuta :D ja toisaalta tuo on jo niin erikoinen viesti, että pakko vastata. millä tavalla tuosta viestistä tuli kontrollintarve varsinkaan ystävien tapoja kohtaan? en käsitä :D vaikka TAHTOMATTANI kontrolloin omaa käytöstäni, annan muiden olla juuri mitä ovat kunhan eivät vahingoita muita. mutta mielenkiintoinen tulkinta kyllä. -ap
Sun täytyy uskoa, että saat hyviä ystäviä niin saat. Mutta jos uskot ettet koskaan usko saavasi hyviä ystäviä niin et löydä. Lue vetovoimanlaista. Ota yhteyttä vanhoihin tuttaviisi. Minä ainakin ilahtuisin jos joku vanha tuttava ottaisi yhteyttä.