Onko vanhempien ero yleensä kova paikka teinille?

Meidän poika hakkasi isänsä, kun kävi ilmi että hänellä oli ollut suhde työkaverin kanssa ja oli ero tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Meidän poika hakkasi isänsä, kun kävi ilmi että hänellä oli ollut suhde työkaverin kanssa ja oli ero tulossa.

Hakkasin äitini samasta syystä enkä ole sen jälkeen ämmällä vieraillut.

No jopas teillä vauhdikasta.

Meillä ei onneksi kolmansia osapuolia tässä sopassa niin ei pitäisi kenenkään hakatuksi joutua. ap

Itselleni teininä vanhempian yhdessä pysyminen oli pahempi paikka kuin mitä ero olisi ollut. Piti näes säilyttää kulissit ja olla yhdessä "lasten takia", mistä johtuen kodin ilmapiiri oli todella huono ja kireä. Valitettavasti opin myös avioliiton mallin, missä toissa väheksytään, nälvitään ja loukataan. 

Meillä ei suostu olemaan isän uuden naisen kanssa. Siis tää nainen oli "syy" eroon.

Isä syyttää asiasta minua, vaikka teini on itse tehnyt päätöksen olla tutustumatta naiseen.

Meillä kaksi teiniä, kyllä se tietenkin alkuunsa kolahti. Mutta pidettiin molemmat linja ettei kumpikaan haukkunut toista vanhempaa ja lasten elämä yritettiin muuten pitää mahdollisimmant tasaisena (vanhan kodin huoneet entisellään, uuteen toiseen kotiin omat huoneet ja tavarat). Meillä periaatteessa vuoroviikot, mutta niitä muokataan ja lapset pyörivät sujuvasti molemmissa paikoissa kun kodit lähellä toisiaan. Ja välit on säilyny molempiin vanhempiin. Kun isän kanssa jompi kumpi kiistelee tulee minun luo hakemaan lohtua ja toisinpäin. Yritetään pitää kuitenkin yhtenäinen linja perusjutuissa etteivät vedätä (Isä/Äiti lupas...).  Vaikka se ero tulee vanhemmille niin ei lasten tarvitse toista vanhempaa menettää. Ja tuossa aiemmin sanottiinkin ettei kehno liitto totisesti ole hyvä parisuhdemalli lapsille, lasten asioistakin on huomattavasti helpompi sopia kun erotti vanhemmuuden parisuhdeongelmista.

Teinien kanssa teen työtä, ja aikamoinen kriisi on monelle. Jotkut selviävät ulospäin helpomman oloisesti, toisille tulee vuosienkin ongelmat. Karmeinta tietysti on, jos yhteys toiseen vanhempaan etääntyy. Mutta kyllä nuo uskottomuusjututkin ovat kovia.

Mutta muistakaa, että jokaisen murkun sisällä asuu pieni tyttö/poika, joka vielä haluaa olla tärkeä sekä äidille että isälle.

Tyttäremme tappoi itsensä. Kolmisen kuukautta eron jälkeen. Ei jättänyt edes kirjettä jälkeensä.

Olin lukion ekalla vanhempien erotessa. Sitä eroa oli tehty 10 vuotta (riitelyjä, uhkailuja erosta jne), mutta kun se lopulta toteutui, oli se shokki. Tulin kielikurssilta ja sain palattuani tietää lentokentällä, että eroavat. Ei mitään varoitusta. Mentiin äidin kanssa suoraan varakämppään tutulle siksi aikaa, että isä ehtii hommata uuden kodin. Me jäimme äidin kanssa lopulta vanhaan kotiin. En osannut edes itkeä, mutta sulkeuduin ja itsenäistyin vauhdilla. Lukiokin alkoi mennä huonommin vaikka toki kirjoitin ja olen nyt FM (josta äitini ottaa myös kunnian, koska hän on minua siihen niin kannustanut).

Koin raskaaksi äidin kanssa asumisen, koska hän oli uskovainen ja minä en. Hän oli kova arvostelemaan ja vaatimaan ja vertaamaan muihin. Kehui omia sääriään ja nenäänsä jne (minulla ne olivat huonommat isän puolelta perityt). Isä oli juopottelustaan huolimatta ennen tasapainottanut siinä välillä ja olin elämänkatsomuksellisesti samoilla linjoilla isäni kanssa. Isäni luo en olisi voinut muuttaa, sen tajusin itsekin. Kävin hänen luonaan säntillisesti kahden viikon välein, jolloin hän skarppasi vaikka saattoi krapuloissaan ollakin. Koin senkin raskaaksi, koska teininä ne kaverit on tosi tärkeitä ja olin joka toinen viikonloppu pois kaverien touhuista, jouduin siis itsekin hiukan ulkopuoliseksi kaveriporukassa. Olin aina se, joka on usein poissa. Lisäksi isällä naiset vaihtuivat enkä olisi halunnut heitä edes ohimennen tavata vaan viettää aikaa vain isäni kanssa. Käyttäydyin varmasti huonosti heitä kohtaan. Äitini taas oli marttyyri, mutta toi lukion kolmannella suoraan jouluksi uuden miesystävänsä meille, josta ei ollut maininnut halaistua sanaa sitä ennen.

Joten kyllä teini voi kokea raskaasti vanhempien eron ja sen toisen luona ramppaamisen. En kuitenkaan halunnut hylätä isääni, joka tavallaan piti minua järjissään äitini uskontoa vastaan ja joka oli minulle toki rakas. Olin kiltti velvollisuuden tuntoinen tyttö, minun kuului mennä isän luo, joten menin. Ainoa mistä en suostunut joustamaan oli se, että en suostunut olemana viestin viejä esim. raha-asioissa vaan vaadin vanhempiani hoitamaan raha-asiat keskenään (esim. kuka maksaa matkakuluni isän luo).

Muutin pois kotoa heti lukion jälkeen enkä ole kotiin sen jälkeen palannut. Isä kuoli muutama vuosi siitä. Äitini on edelleen hankala ihminen uskontonsa kera. Olen saanut tavallaan uuden perheen mieheni vanhemmista, jotka ovat ottaneet minut tosi hyvin vastaan ja lapsemme ovat läheisempiä heidän kanssaan kuin äitini. Kyllä tuo eroprosessi arvet jätti vaikka teini olinkin.

Kriisihän tuo on teineille. Koulu menee sekaisin. Ongelmia tulossa

Varsin huonoin aika erota, kun lapset teinejä.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni teininä vanhempian yhdessä pysyminen oli pahempi paikka kuin mitä ero olisi ollut. Piti näes säilyttää kulissit ja olla yhdessä "lasten takia", mistä johtuen kodin ilmapiiri oli todella huono ja kireä. Valitettavasti opin myös avioliiton mallin, missä toissa väheksytään, nälvitään ja loukataan. 

T. Äitipuoli

Parhaan ystäväni vanhemmat erosivat, kun olimme 13. Sisarukset olivat 16, ja 8. 16-vuotias lähti aivan käsistä, reagoi sellaisella kapinointi-karkailu-dokailu meiningillä. 8 vuotias oli hämmentynyt, mutta oppi käyttämään syyllistämistä ja kiristämistä, lypsi vanhemmiltaan kaiken mahdollisen materian. Oma ystäväni meni aivan lukkoon. Sulkeutui ja masentui. Oli kasilla sairaalakoulussa ja jätti mm. riparin väliin. Lähti opiskelemaan 2. asteelle vasta kun muut olivat lukion 3. luokalla. Oli lähinnä kotona, ei halunnut tulla meidän kanssa minnekään. Varmaan pahinta oli, että lapset olivat eläneet onnellisen lapsuuden ja vanhempien ero tuli täysin shokkina. Vasta paljon myöhemmin selvisi, että isällä olikin toinen nainen olöut pitkään. Äiti ei oikein erosta selvinnyt, oli pitkään sairaslomalla, yritti palata töihin ja jäi lopulta sairaseläkkeelle:( isän onni vei siinä 4 muun onnen, mutta kuvaa tätä aikaa, jolloin jokaisella on oikeus omaan onneen eikä vanhoilla lupauksilla ole merkitystä:(

Teinithän ottaa tuommoiset todella rankasta. Pahempaa se on kuin nuorempien kanssa usein.

Miksi muuten on pakko erota, jos lapset on teinejä? Siis tarkoitan, ettei se tietenkään aina ole oma valinta, jos toinen vaan lähtee tai tapahtuu jotain yllättävää, mutta suurin osa eroista on kuitenkin suhteellisen sivistyneiden ihmisten eroja. Oisko se ihan mahdotonta odottaa muutama vuosi ja antaa lasten aikuistua ensin? Ja turha huutaa, että teinit kärsii huonosta tunnelmasta kotona. Mistä se tunnelma tulee? Siitä, että hoetaan itselle, että "on kamalaa ja puoliso on tunteeton narsisti ja voin pahoin ja... ja...". Aika paljon noissa on sitä ihan itsesuggestiotakin, kun halutaan voida pahoin. Sitten hirveästi kärvistellään siinä tunteessa ja selitetään, kuinka tekee pahaa rikkoa lapsilta koti jne. Oikeasti, aikuiset ihmiset. Asenne kohdalleen ja eläkää itsellenne sitten, kun lapset aikuistuu. Saahan sitä nauttia elämästä, mutta kyllä aikuisen pitäisi jaksaa vähän tsempata, kun kyse ei kuitenkaan ole elinkautisesta.

Eikä tarvi tähän tulla kertomaan alkoholistista ja väkivallasta yms. Omassakin tuttavapiirissä ihan jokainen ero on vaan ollut fiilisero. Monissa tapauksissa suuri virhe, jota ei koskaan myönnetä. Erityisesti naiset kunnostautuu tuossa...

Lapsena ja teininä toivoin, että vanhempani eroaisivat. Miksikö? Koska jatkuva riitely, väkivalta, huutaminen ja ahdistava ilmapiiri oli henkisesti tosi raskasta. Ero olisi ollut helpotus. Ovat muuten edelleenkin yhdessä.

On. Teinillä on kaaos päänsä sisällä jo omassa kehitysvaiheessaan. Ympäristön vakaus, pysyvyys ja henkinen turvallisuus auttavat nuorta pääsemään eteenpäin kasvussaan. Nuoren ei pitäisi nyt joutua murehtimaan vanhempiensa suhdetta.

Vaikka meillä vanhemmat riitelivät paljon niin pahin mitä teininä pelkäsin oli vanhempien eroaminen. Olisi varmaan vienyt pohjan elämältä.

Lapset olivat 12 ja 15 vuotta, kun erosin. Erityisesti vanhemmalle se oli todella kova paikka, ja tarvittiin ammattiapuakin, josta oli myös paljon hyötyä.

Sain yksinhuoltajuuden ja sovittiin normaalit tapaamiset, jotka eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet.

Voi apua... Onpa kamalia kokemuksia... Meillä isän muutto parin vkon päästä Lapset 8 ja13v ja erosta kertominen nyt tänään... Ollaan katkeria ja surullisia mutta yhteistuumin tämä päätetty ja ystävinä -ja vanhempina - erotaan. Isän poikamiesboksi nyt alkuunsa on yksiö, olemme sopineet että isä tulee meille vanhaan kotiin siis lasten seuraksi iltavuorojeni ajaksi, niinkuin ennenkin.. Toivomme että tämä on hyvä ratkaisu. Toki lapset saa avaimet isän kämpille ja saavat yökyläillä siellä. Isä pysyy tiiviisti lasten elämässä mukana vaikka asuu muualla. Saa nähdä toimiiko....

Miehen nuorempi lapsi joutui lastensuojelun asiakkaaksi erilaisten käytöshäiriöiden vuoksi vuosia ennen kuin vanhemmat erosivat. Elämä oli ollut kuulema riitaa täynnä ja kireä ilmapiiri kaiken aikaa. Eron jälkeen asiakkuus jatkui, mutta kuinka ollakaan, koulunkäynti alkoi maistua ja vihainen käytös hävisi. Lastensuojelun asiakkuuskin on nyt loppunut, koska ei ole mitään ongelmia. Näin vierestä katsoen voisin sanoa, että vanhempien ero selvästi teki hyvää.