Onko vanhempien ero yleensä kova paikka teinille?

Eroaminen on iso juttu. Eikö toi rakasta enää mun isää/äitiä. Minä rakastan kumpaakin. Itse jouduin muuttamaan kotoa pois 14 vuotiaana kun äiti sanoi että isä ei jaksa elättää mua... lähdin piikomaan eli hoitamaan toisen taloutta ja lapsia kunnes tulin täysi-ikäiseksi että pääsin tehtaaseen töihin. Siinä ohessa kouluttauduin ja sain hyvän työn toimistossa atk-pääkäyttäjänä. Pokkasin mieheni järjestötalon tanssisalin oven pielestä runsas 40 vuotta sitten. Rakastan häntä. Olemme aina yhdessä. Enää ei ole kuin kuolema joka vie toisen ennen kuin oma vuoro tulee. Rakkautta kaikille toivotan. Meillä on se hyvä puoli tässä onnistuneessa liitossa että mun kuu on mieheni auringon kanssa yhtymässä.

Olkaa itse aikuisia ja erotkaa ilman mitään riitaa, toisen haukkumista, teinille varsinkin on tärkeää nähdä, että ero voi olla yhteinen päätös, ei kriisi, silloin eron hyväksyy helpommin (ja oppii toimimaan näin myös omissa suhteissa), teinin pitäisi itse saada vaikuttaa kumman luona asuu ja miten usein vierailee toisen vanhemman luona.

Sairastuin masennukseen

Mun kaksi ystävää on eronneet vuoden sisällä. Lapset 14-19. Molemmat ovat hyvissä/asiallisissa väleissä exäänsä. Muuten on mennyt ok, mutta nuoremmilta lapsilta on tullut kommenttia tyyliin, meille ei sitten muuta mitään uusia isiä ja niiden lapsia. Mikä on ihan ymmärrettävää, kun lähipiirissä ovat vastaavaa nähneet.

Varmasti riippuu teinistä ja lähtötilanteesta? Jos on kotona pidetty kulissit yllä hyvin niin lapselle voi tulla hyvin puskan takaa ero! Toisaalta tiedän perheitä joissa lapset ovat odottaneet ja toivoneet että äiti tajuaisi jo pakata lapset mukaan ja painella lujaa, näissä perheissä onkin sitten ollut isällä päihde tai väkivaltaongelmia tms. Tällöinhän ero on usein helpotus. Tuttava erosi kun mies lähti ja muutti siltä istumalta uuden naisen luokse. Pienemmät lapset nyt eivät osanneet uutta naista vieroksua mutta teini ei ottanut asiaa kovin hyvin. Ei aio uuteen naiseen tutustua, syyttää naista perheensä rikkomisesta. Tämä taas on johtanut siihen että välit isän kanssa viilenneet kun ei tahdo isää tavata jos uusi nainen on paikalla.

Oli meidän 16 vuotiaalle pojalle. Vaikka itse kysyi kuukausia ennen eroa, että miksi ette eroa. Ei riidelty, mutta ei puhuttu ja tunnelma ahdistava. Nuoremmat pojat suhtautui paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Miehen nuorempi lapsi joutui lastensuojelun asiakkaaksi erilaisten käytöshäiriöiden vuoksi vuosia ennen kuin vanhemmat erosivat. Elämä oli ollut kuulema riitaa täynnä ja kireä ilmapiiri kaiken aikaa. Eron jälkeen asiakkuus jatkui, mutta kuinka ollakaan, koulunkäynti alkoi maistua ja vihainen käytös hävisi. Lastensuojelun asiakkuuskin on nyt loppunut, koska ei ole mitään ongelmia. Näin vierestä katsoen voisin sanoa, että vanhempien ero selvästi teki hyvää.

Tuo tilanteen paraneminen on vain välivaihe. Jossain vaiheessa lapsen on käsiteltävä ero ja yritettävä sopeutua reissureppuelämään. Yleensä se onnistuu aika huonosti. Joskus paremmin, lähes aina huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Olkaa itse aikuisia ja erotkaa ilman mitään riitaa, toisen haukkumista, teinille varsinkin on tärkeää nähdä, että ero voi olla yhteinen päätös, ei kriisi, silloin eron hyväksyy helpommin

No mitä jos se ero ei ole vanhempien yhteinen päätös, vaan esim. mies haluaa yksin erota ja mennä salarakkaan luo? Täytyykö äidin siinä tuskassa hampaat irvessä siis valehdella lapselleen ja esittää vuosikausia, ettei tunnu missään ja että hän ei sitä halunnut?

En usko että ero on koskaan helppo juttu lapsille oli kyseessä sitten teini tai nuoremmat lapset. Se voi satuttaa omalla tavallaan jopa jo aikuisia lapsia.

Tietysti mitään ei voi yleistää koska se todellakin riippuu tilanteesta. Monesti ajatellaan että kyllä sitä sopeutuu jne. Itsellä kaksi kaveria joidenka vanhemmat erosivat. Toinen oli silloin teini ja toinen vasta 8 tai 9 v eron tapahtuessa. Molemmissa sama juttu: isä/äiti petti toisen kanssa ja nyt on nämä uudet suhteet edelleen.

Teinistä tuli kapinoiva ja vaikea, teki kaiken niin päin kuin ei pitäisi huomionhaun takia. Rauhoittui lukioon mennessä kun tilanteeseen oli pakko vain sopeutua ja juosta vuoroviikoin vanhemmilla kuin heittopussi ja katsella toisessa perheessä uutta puolisoa niin kuin ei mitään.

Toinen oli pitkään vanhemmalle vihainen jo pienestä. Ensin oli surullinen tilanteesta, koska perhe hajosi. Sen jälkeen pitkään vihainen. Nykyisin on hyväksynyt asian koska oli jälleen vain pakko sopeutua olemaan heittopussina. Vanhemmat tappelee edelleen mm. siitä missä järjestetään rippijuhlat yms.

Tottakai lopulta lapsi ajattelee että parempi näin niin vanhemmat ovat onnellisia. Tämä teini ei koskaan sen jälkeen sanonut kodiksi kummankaan vanhemman asuntoa. Ne olivat vain äidin koti ja isän koti. Hirveät kulissit olivat edelleen paitsi tällä kertaa lasten suusta: nyt vanhemmat on onnellisia, ei mua haittaa elää matkalaukkuelämää, ei mua haittaa että on isän koti ja äidin koti. Jostain kumman syystä molemmat, erityisesti teini vietti meillä paljon aikaa missä oli ”normaali” perherutiini.

En rupea tuomitsemaan eroperheitä, jokaisella on syynsä. En kuitenkaan puolusta yhtään sitä että lapset ei muka kärsisi ja olisi aina vaan parempi erota. Ei lapsi uskalla todellisia tunteita välttämättä edes sanoa, koska ei halua loukata vanhempiaan ja heidän onneaan rikkoa. Ei se mene niin että kun vanhemmat voi hyvin niin lapsi voi hyvin. Itse en ainakaan tykkäisi vaihtaa asuinpaikkaa viikon välein eikä sitä jaksanut kaverinikaan oikeasti. Raskasta se oli heille vaikka eivät koskaan suoraan sitä myöntäneet.

Vierailija kirjoitti:

En usko että ero on koskaan helppo juttu lapsille oli kyseessä sitten teini tai nuoremmat lapset. Se voi satuttaa omalla tavallaan jopa jo aikuisia lapsia.

Tietysti mitään ei voi yleistää koska se todellakin riippuu tilanteesta. Monesti ajatellaan että kyllä sitä sopeutuu jne. Itsellä kaksi kaveria joidenka vanhemmat erosivat. Toinen oli silloin teini ja toinen vasta 8 tai 9 v eron tapahtuessa. Molemmissa sama juttu: isä/äiti petti toisen kanssa ja nyt on nämä uudet suhteet edelleen.

Teinistä tuli kapinoiva ja vaikea, teki kaiken niin päin kuin ei pitäisi huomionhaun takia. Rauhoittui lukioon mennessä kun tilanteeseen oli pakko vain sopeutua ja juosta vuoroviikoin vanhemmilla kuin heittopussi ja katsella toisessa perheessä uutta puolisoa niin kuin ei mitään.

Toinen oli pitkään vanhemmalle vihainen jo pienestä. Ensin oli surullinen tilanteesta, koska perhe hajosi. Sen jälkeen pitkään vihainen. Nykyisin on hyväksynyt asian koska oli jälleen vain pakko sopeutua olemaan heittopussina. Vanhemmat tappelee edelleen mm. siitä missä järjestetään rippijuhlat yms.

Tottakai lopulta lapsi ajattelee että parempi näin niin vanhemmat ovat onnellisia. Tämä teini ei koskaan sen jälkeen sanonut kodiksi kummankaan vanhemman asuntoa. Ne olivat vain äidin koti ja isän koti. Hirveät kulissit olivat edelleen paitsi tällä kertaa lasten suusta: nyt vanhemmat on onnellisia, ei mua haittaa elää matkalaukkuelämää, ei mua haittaa että on isän koti ja äidin koti. Jostain kumman syystä molemmat, erityisesti teini vietti meillä paljon aikaa missä oli ”normaali” perherutiini.

En rupea tuomitsemaan eroperheitä, jokaisella on syynsä. En kuitenkaan puolusta yhtään sitä että lapset ei muka kärsisi ja olisi aina vaan parempi erota. Ei lapsi uskalla todellisia tunteita välttämättä edes sanoa, koska ei halua loukata vanhempiaan ja heidän onneaan rikkoa. Ei se mene niin että kun vanhemmat voi hyvin niin lapsi voi hyvin. Itse en ainakaan tykkäisi vaihtaa asuinpaikkaa viikon välein eikä sitä jaksanut kaverinikaan oikeasti. Raskasta se oli heille vaikka eivät koskaan suoraan sitä myöntäneet.

Ei ajattele. Jotkut teinit ei hyväksy esim. pettämistä koskaan ja katkaisee välit pettävään vanhempaan. Yli 12-vuotiasta kun ei voi enää riepotella oman mielen mukaan ympäriinsä.

Vanhempani erosivat vuonna -81, kun olin 13-vuotias. Se ei ollut millään lailla dramaattinen tai mullistava asia, eikä oma elämäni muuttunut mitenkään. Kai tuo lienee aika harvinaista, mutta niin se vaan silloin meni.