Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut eivät salli toisille negatiivisia tunteita?
11.02.2016 |
Mutta itse saavat niitä kyllä näyttää.
Myöskään omia mielipiteitä ei saisi olla.
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli tuntuu (on aina tuntunut) että, jos en vastaa hänen kulloistaankin mieli-alaa, olen ärsyttävä.
Ja mieluiten minun täytyisi olla harmaa hiiri, jolla ei ole omaa tahtoa, mielipiteitä ja josta olisi mahdollisimman vähän vaivaa. Eli olisi kuin näkymätön seinäkukkanen, vaikka on paikalla.
Mutta ei kai kukaan tuollaiseen taivu ja miksi vain minun täytyisi, kun muut saavat olla omia itsejään?A.p
Oikeutuksen tunnelukko varmasti hänellä.
Ja siitä olen eri mieltä, että hän ei olisi muillekin tuollainen. Tuolla tavalla kontrolloivat ihmiset ovat miltei aina liki kaikkia kohtaan samanlaisia; sitä ei välttämättä itse kykene havainnoimaan.
Hei tää on mielenkiintoinen! Tein kerran oikeutuksen tunnelukko-testin ja mieleeni tuli äitini melkein joka kohdasta! Se on totta! Noin käyttäytyvät ihmiset, joilla on oikeutuksen tunnelukko. Itse sain juuri siitä tunnelukosta todella matalat pisteet, vaikka mulla on varmaan kaikki muut tunnelukot äitini arvostelusta johtuen.
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, äitini on tuollainen mua kohtaan. En tiedä miksi. Hän vähättelee silloinkin, vaikka ongelmat olisivat tosi vakavia ja moittii tunteiden näyttämistä, jos sellaiseen erehdyn hänen nähden.
Myös jos olen innoissani jostain uudesta, hän muistaa kertoa kuinka vaikeaa se on (ilmeisesti juuri minulle on hänestä vaikeaa asiat, joihin muut pystyvät). Äiti kutsuu välillä käymään, en mene usein. En tiedä ymmärtääkö hän, miksi. Olen joskus koettanut asiasta puhua, mutta kaikki sellainen on hänestä turhasta valittamista, vanhojen muistelua jne, joten en jaksa enää yrittää puhua ja tulla torjutuksi. Käyn harvoin ja pidän jutut pinnallisina.
Luulen, että pohjalla on se, että jos hän kannustaisi minua ja edesauttaisi, että pääsisin kunnolla elämässä eteenpäin, hän joutuisi hyväksymään huonon suhteemme ja sen, että pärjäämisestäni hyvin pieni osa on hänen tukensa ansiota, kun se on läpi elämän ollut riittämätöntä. Alitajuisesti hän ehkä toivoo, että jäisin puolitaitoiseksi, lapsimaiseksi aikuiseksi, niin pysyisin hänen lähellään ja hänellä olisi mahdollisuus ikäänkuin korjata aikuisuudessa, että ei ollut aina kovin hyvä äiti kun olin lapsi. Todellisuudessahan tuo käytös vain etäännyttää minua entisestään.
Hei täähän on just kuin mun äiti.
t. Palstalla äitihulluksi leimautunut
Parempi hyvät välit, vaikka harvoin tavaten kuin usein riidellen tai mieltä pahoittaen.
Tähän lopputulokseen olen tullut.
A.p