Mies ei suostu pariterapiaan ennen kuin minä olen muuttunut :(

Vierailija kirjoitti:

M39 kirjoitti:

Huutaminen on vallan hakemista. Yleensä huutaminen kertoo siitä, et on joutunu alakynteen. Yksi henkisen väkivallan keino.

Niin siis se nimenomaan voi olla reaktio henkisen väkivallan kohteena olemiseen. 

Mikä vaan voi olla reaktio henkisen väkivalla kohteena olemiseen. Väkivalta vaan ei lopu väkivallalla.

Meillä on jossain määrin samankaltainen tilanne. Siis mies todellakin kiristää pariterapiaan lähtemisellä. Eikä se ole edes ainut asia, millä kiristää (seksi, raha-asiat, jopa lasten huoltajuus). Tosin meistä hän on se ajoittainen huutaja, eikä se jää siihen, vaan myös paiskoo tavaroita mäsäksi ja se huutaminen on sellaista hillitsemätöntä, kuin uhmaikäisen huutoa, mutta pelottavaa, kun tuommoinen satakiloinen on suunniltaan. Ja sanoo huutokohtaustensa aikana ilkeitä asioita, joita ei pyydä anteeksi, mutta jostain syystä luulee pyytäneensä. Minä taas en ole hänen mielestään "valmis" pariterapiaan, koska minulla on hänen mukaansa liikaa "katkeruutta", joka pitää käsitellä pois. Käytännössä tämä näkyy siten, että vaikka koettaisin kuinka rauhallisesti aloittaa keskustelun asioista, jotka minua vaivaavat, on se aina väärällä äänensävyllä tai ilme on väärä, ei hänen mukaansa tarpeeksi rakentavaa, liian negatiivista. Olen koettanut kalastella vinkkejä, mitä asioita minun tarvitsisi itsessäni kehittää, mutta eipä niitäkään heru. Olen aloittanut käymään yksilöterapiassa ja kelaan ääneen näitä juttuja terapeutille, kun en viitsi sukulaisille avautua.

Eniten minua hämmästyttää, oikeastaan tyrmistyttää tuo asenne, että pariterapia on ilman muuta vain yksi asia lisää, jolla voi kiristää. Luulisi, että sen voisi ottaa jonkinlaisena kädenojennuksena, itsehän hän voisi vaikuttaa terapiapaikan ja ammatti-ihmisen valintaan ja varmasti suostuisin. Mutta kun ei.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on jossain määrin samankaltainen tilanne. Siis mies todellakin kiristää pariterapiaan lähtemisellä. Eikä se ole edes ainut asia, millä kiristää (seksi, raha-asiat, jopa lasten huoltajuus). Tosin meistä hän on se ajoittainen huutaja, eikä se jää siihen, vaan myös paiskoo tavaroita mäsäksi ja se huutaminen on sellaista hillitsemätöntä, kuin uhmaikäisen huutoa, mutta pelottavaa, kun tuommoinen satakiloinen on suunniltaan. Ja sanoo huutokohtaustensa aikana ilkeitä asioita, joita ei pyydä anteeksi, mutta jostain syystä luulee pyytäneensä. Minä taas en ole hänen mielestään "valmis" pariterapiaan, koska minulla on hänen mukaansa liikaa "katkeruutta", joka pitää käsitellä pois. Käytännössä tämä näkyy siten, että vaikka koettaisin kuinka rauhallisesti aloittaa keskustelun asioista, jotka minua vaivaavat, on se aina väärällä äänensävyllä tai ilme on väärä, ei hänen mukaansa tarpeeksi rakentavaa, liian negatiivista. Olen koettanut kalastella vinkkejä, mitä asioita minun tarvitsisi itsessäni kehittää, mutta eipä niitäkään heru. Olen aloittanut käymään yksilöterapiassa ja kelaan ääneen näitä juttuja terapeutille, kun en viitsi sukulaisille avautua.

Eniten minua hämmästyttää, oikeastaan tyrmistyttää tuo asenne, että pariterapia on ilman muuta vain yksi asia lisää, jolla voi kiristää. Luulisi, että sen voisi ottaa jonkinlaisena kädenojennuksena, itsehän hän voisi vaikuttaa terapiapaikan ja ammatti-ihmisen valintaan ja varmasti suostuisin. Mutta kun ei.

Onko teillä lapsia? Mikset hyvä ihminen lähde tuosta suhteesta? Käyttäkö mies alkoholia?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on jossain määrin samankaltainen tilanne. Siis mies todellakin kiristää pariterapiaan lähtemisellä. Eikä se ole edes ainut asia, millä kiristää (seksi, raha-asiat, jopa lasten huoltajuus). Tosin meistä hän on se ajoittainen huutaja, eikä se jää siihen, vaan myös paiskoo tavaroita mäsäksi ja se huutaminen on sellaista hillitsemätöntä, kuin uhmaikäisen huutoa, mutta pelottavaa, kun tuommoinen satakiloinen on suunniltaan. Ja sanoo huutokohtaustensa aikana ilkeitä asioita, joita ei pyydä anteeksi, mutta jostain syystä luulee pyytäneensä. Minä taas en ole hänen mielestään "valmis" pariterapiaan, koska minulla on hänen mukaansa liikaa "katkeruutta", joka pitää käsitellä pois. Käytännössä tämä näkyy siten, että vaikka koettaisin kuinka rauhallisesti aloittaa keskustelun asioista, jotka minua vaivaavat, on se aina väärällä äänensävyllä tai ilme on väärä, ei hänen mukaansa tarpeeksi rakentavaa, liian negatiivista. Olen koettanut kalastella vinkkejä, mitä asioita minun tarvitsisi itsessäni kehittää, mutta eipä niitäkään heru. Olen aloittanut käymään yksilöterapiassa ja kelaan ääneen näitä juttuja terapeutille, kun en viitsi sukulaisille avautua.

Eniten minua hämmästyttää, oikeastaan tyrmistyttää tuo asenne, että pariterapia on ilman muuta vain yksi asia lisää, jolla voi kiristää. Luulisi, että sen voisi ottaa jonkinlaisena kädenojennuksena, itsehän hän voisi vaikuttaa terapiapaikan ja ammatti-ihmisen valintaan ja varmasti suostuisin. Mutta kun ei.

Tosi esimerkillistä toimintaa siulta. Otat vastuun itsestäsi, kun parisuhde ei toimi. Mie uskon, et miehen kiristyskeinot sinua kohtaan alkaa kohta käymään vähiin.

Sama juttu oli meillä. Mies ei käynyt kotona enää kuin nukkumassa, tuli välillä arkenakin kotiin aamuyöstä ja välillä ei ollenkaan. Ei halunnut tehdä kanssani mitään. Ei käydä edes ruokakaupassa. Ja olin raskaana.

Kun yritin puhua suhteestamme (en kiroillut, en huutanut), mies alkoi huutaa ja haukkua. Ja ilmoitti, että kaikki muuttuu, kunhan minäkin muutun. Mutta ei heti vaan hänen pitää ensin nähdä, että olen muuttuneena pitkään (esim 3 vuotta) ja sitten hän ehkä muuttuu.

Tilanne oli henkisesti ahdistava ja pelottava. Mies sitten hylkäsi minut lapsen synnyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on jossain määrin samankaltainen tilanne. Siis mies todellakin kiristää pariterapiaan lähtemisellä. Eikä se ole edes ainut asia, millä kiristää (seksi, raha-asiat, jopa lasten huoltajuus). Tosin meistä hän on se ajoittainen huutaja, eikä se jää siihen, vaan myös paiskoo tavaroita mäsäksi ja se huutaminen on sellaista hillitsemätöntä, kuin uhmaikäisen huutoa, mutta pelottavaa, kun tuommoinen satakiloinen on suunniltaan. Ja sanoo huutokohtaustensa aikana ilkeitä asioita, joita ei pyydä anteeksi, mutta jostain syystä luulee pyytäneensä. Minä taas en ole hänen mielestään "valmis" pariterapiaan, koska minulla on hänen mukaansa liikaa "katkeruutta", joka pitää käsitellä pois. Käytännössä tämä näkyy siten, että vaikka koettaisin kuinka rauhallisesti aloittaa keskustelun asioista, jotka minua vaivaavat, on se aina väärällä äänensävyllä tai ilme on väärä, ei hänen mukaansa tarpeeksi rakentavaa, liian negatiivista. Olen koettanut kalastella vinkkejä, mitä asioita minun tarvitsisi itsessäni kehittää, mutta eipä niitäkään heru. Olen aloittanut käymään yksilöterapiassa ja kelaan ääneen näitä juttuja terapeutille, kun en viitsi sukulaisille avautua.

Eniten minua hämmästyttää, oikeastaan tyrmistyttää tuo asenne, että pariterapia on ilman muuta vain yksi asia lisää, jolla voi kiristää. Luulisi, että sen voisi ottaa jonkinlaisena kädenojennuksena, itsehän hän voisi vaikuttaa terapiapaikan ja ammatti-ihmisen valintaan ja varmasti suostuisin. Mutta kun ei.

Onko teillä lapsia? Mikset hyvä ihminen lähde tuosta suhteesta? Käyttäkö mies alkoholia?

Ei alkoholia, kukaan ei käytä. On lapsia. Minulla on hieman hankalaa: hyvin epäsäännölliset tulot, yksi tutkinto vähän kesken, sairastelua. :( Yritän saada selätettyä yhden ongelman kerrallaan. Jos ei tarvitsisi miettiä lasten asioita (huoltajuus, koulut, terveys jne.), en olisi tässä hetkeäkään, enkä yrittäisi korjata tällaista suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on jossain määrin samankaltainen tilanne. Siis mies todellakin kiristää pariterapiaan lähtemisellä. Eikä se ole edes ainut asia, millä kiristää (seksi, raha-asiat, jopa lasten huoltajuus). Tosin meistä hän on se ajoittainen huutaja, eikä se jää siihen, vaan myös paiskoo tavaroita mäsäksi ja se huutaminen on sellaista hillitsemätöntä, kuin uhmaikäisen huutoa, mutta pelottavaa, kun tuommoinen satakiloinen on suunniltaan. Ja sanoo huutokohtaustensa aikana ilkeitä asioita, joita ei pyydä anteeksi, mutta jostain syystä luulee pyytäneensä. Minä taas en ole hänen mielestään "valmis" pariterapiaan, koska minulla on hänen mukaansa liikaa "katkeruutta", joka pitää käsitellä pois. Käytännössä tämä näkyy siten, että vaikka koettaisin kuinka rauhallisesti aloittaa keskustelun asioista, jotka minua vaivaavat, on se aina väärällä äänensävyllä tai ilme on väärä, ei hänen mukaansa tarpeeksi rakentavaa, liian negatiivista. Olen koettanut kalastella vinkkejä, mitä asioita minun tarvitsisi itsessäni kehittää, mutta eipä niitäkään heru. Olen aloittanut käymään yksilöterapiassa ja kelaan ääneen näitä juttuja terapeutille, kun en viitsi sukulaisille avautua.

Eniten minua hämmästyttää, oikeastaan tyrmistyttää tuo asenne, että pariterapia on ilman muuta vain yksi asia lisää, jolla voi kiristää. Luulisi, että sen voisi ottaa jonkinlaisena kädenojennuksena, itsehän hän voisi vaikuttaa terapiapaikan ja ammatti-ihmisen valintaan ja varmasti suostuisin. Mutta kun ei.

Onko teillä lapsia? Mikset hyvä ihminen lähde tuosta suhteesta? Käyttäkö mies alkoholia?

Ei alkoholia, kukaan ei käytä. On lapsia. Minulla on hieman hankalaa: hyvin epäsäännölliset tulot, yksi tutkinto vähän kesken, sairastelua. :( Yritän saada selätettyä yhden ongelman kerrallaan. Jos ei tarvitsisi miettiä lasten asioita (huoltajuus, koulut, terveys jne.), en olisi tässä hetkeäkään, enkä yrittäisi korjata tällaista suhdetta.

Huh. Sun miehesi pitäisi hakea itselleen apua. Tiedätkö sinä, mikä hänen ongelmansa on? Ja toisaalta, vaikka tietäisit, neuvot eivät aina ole oikeita ja toisaalta niitä ei haluta ottaa vastaan läheiseltä. Kuunnellahan toki aina voi, jos toinen haluaa purkaa sydäntään. 

M39 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on jossain määrin samankaltainen tilanne. Siis mies todellakin kiristää pariterapiaan lähtemisellä. Eikä se ole edes ainut asia, millä kiristää (seksi, raha-asiat, jopa lasten huoltajuus). Tosin meistä hän on se ajoittainen huutaja, eikä se jää siihen, vaan myös paiskoo tavaroita mäsäksi ja se huutaminen on sellaista hillitsemätöntä, kuin uhmaikäisen huutoa, mutta pelottavaa, kun tuommoinen satakiloinen on suunniltaan. Ja sanoo huutokohtaustensa aikana ilkeitä asioita, joita ei pyydä anteeksi, mutta jostain syystä luulee pyytäneensä. Minä taas en ole hänen mielestään "valmis" pariterapiaan, koska minulla on hänen mukaansa liikaa "katkeruutta", joka pitää käsitellä pois. Käytännössä tämä näkyy siten, että vaikka koettaisin kuinka rauhallisesti aloittaa keskustelun asioista, jotka minua vaivaavat, on se aina väärällä äänensävyllä tai ilme on väärä, ei hänen mukaansa tarpeeksi rakentavaa, liian negatiivista. Olen koettanut kalastella vinkkejä, mitä asioita minun tarvitsisi itsessäni kehittää, mutta eipä niitäkään heru. Olen aloittanut käymään yksilöterapiassa ja kelaan ääneen näitä juttuja terapeutille, kun en viitsi sukulaisille avautua.

Eniten minua hämmästyttää, oikeastaan tyrmistyttää tuo asenne, että pariterapia on ilman muuta vain yksi asia lisää, jolla voi kiristää. Luulisi, että sen voisi ottaa jonkinlaisena kädenojennuksena, itsehän hän voisi vaikuttaa terapiapaikan ja ammatti-ihmisen valintaan ja varmasti suostuisin. Mutta kun ei.

Tosi esimerkillistä toimintaa siulta. Otat vastuun itsestäsi, kun parisuhde ei toimi. Mie uskon, et miehen kiristyskeinot sinua kohtaan alkaa kohta käymään vähiin.

Kiitos kannustuksesta. Onhan miehellä tässä se etu, että eroaminen vaatisi minulta paljon työtä, ja hän voisi samalla heitellä kapuloita rattaisiin joka välissä.. mutta silti ihmettelen, kuinka tuo voi olla niin varma, että kiristyskeinot eivät koskaan lopu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on jossain määrin samankaltainen tilanne. Siis mies todellakin kiristää pariterapiaan lähtemisellä. Eikä se ole edes ainut asia, millä kiristää (seksi, raha-asiat, jopa lasten huoltajuus). Tosin meistä hän on se ajoittainen huutaja, eikä se jää siihen, vaan myös paiskoo tavaroita mäsäksi ja se huutaminen on sellaista hillitsemätöntä, kuin uhmaikäisen huutoa, mutta pelottavaa, kun tuommoinen satakiloinen on suunniltaan. Ja sanoo huutokohtaustensa aikana ilkeitä asioita, joita ei pyydä anteeksi, mutta jostain syystä luulee pyytäneensä. Minä taas en ole hänen mielestään "valmis" pariterapiaan, koska minulla on hänen mukaansa liikaa "katkeruutta", joka pitää käsitellä pois. Käytännössä tämä näkyy siten, että vaikka koettaisin kuinka rauhallisesti aloittaa keskustelun asioista, jotka minua vaivaavat, on se aina väärällä äänensävyllä tai ilme on väärä, ei hänen mukaansa tarpeeksi rakentavaa, liian negatiivista. Olen koettanut kalastella vinkkejä, mitä asioita minun tarvitsisi itsessäni kehittää, mutta eipä niitäkään heru. Olen aloittanut käymään yksilöterapiassa ja kelaan ääneen näitä juttuja terapeutille, kun en viitsi sukulaisille avautua.

Eniten minua hämmästyttää, oikeastaan tyrmistyttää tuo asenne, että pariterapia on ilman muuta vain yksi asia lisää, jolla voi kiristää. Luulisi, että sen voisi ottaa jonkinlaisena kädenojennuksena, itsehän hän voisi vaikuttaa terapiapaikan ja ammatti-ihmisen valintaan ja varmasti suostuisin. Mutta kun ei.

Onko teillä lapsia? Mikset hyvä ihminen lähde tuosta suhteesta? Käyttäkö mies alkoholia?

Ei alkoholia, kukaan ei käytä. On lapsia. Minulla on hieman hankalaa: hyvin epäsäännölliset tulot, yksi tutkinto vähän kesken, sairastelua. :( Yritän saada selätettyä yhden ongelman kerrallaan. Jos ei tarvitsisi miettiä lasten asioita (huoltajuus, koulut, terveys jne.), en olisi tässä hetkeäkään, enkä yrittäisi korjata tällaista suhdetta.

Huh. Sun miehesi pitäisi hakea itselleen apua. Tiedätkö sinä, mikä hänen ongelmansa on? Ja toisaalta, vaikka tietäisit, neuvot eivät aina ole oikeita ja toisaalta niitä ei haluta ottaa vastaan läheiseltä. Kuunnellahan toki aina voi, jos toinen haluaa purkaa sydäntään. 

Tiedän, että sen pitäisi hakea apua. Jossain määrin tiedän niitä ongelmiakin: Syvä epävarmuus siitä, mikä on totta ja mikä sepitettä, epävarmuus omista todellisista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan (ei ole saanut lapsena kelvollista palautetta oikein keneltäkään). Jonkinlaista rajattomuutta ainakin toisten rajojen suhteen, suuttuessaan tuntee olevansa oikeutettu suunnilleen mihin vaan, toteuttaminen nyt on kuitenkin eri asia. Uskoo, että kaikki psykologiset torjunnat ovat ihan yhtä hyviä, kaikkia voi vapaasti käyttää. Uskoo, että vallankäyttö kuuluu kaikkiin ihmissuhteisiin. Eristyneisyyttä, ei päästä lähelle. Ei osaa ajatella tarpeiden kautta, ei oikein edes tunnista. Kokee jotenkin tietäneensä vähän kaikki asiat etukäteen ja keksineensä kaiken itse, hankala hakea apua tällä asenteella plus se varautuneisuus ja kommunikointivaikeudet. No, alkajaisiksi tuollaisia. Varsinkin tuo alkupää on sellaista, että en minä pysty sitä korjaamaan, vaikka kuuntelisin kuinka. Varsinkin, kun ikä ei ole lopulta auttanut. Eikä mulla oikein jaksaminenkaan enää veny. Ulospäin näyttää kyllä ihan normaalilta ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huutajan kanssa ei voi keskustella. Lopeta huutaminen. Sitten terapiaan.

Koittakaa nyt hillitä niitä raivojanne.

Tämä. Kaippa sinä nyt voit joustaa tässä huutamisasiassa, jos mies sen jälkeen suostuu terapiaan? En minäkään huutajan ja kiroilijan kanssa lähtisi mihinkään terapioihin, tuo ei mieheltäsi ole todellakaan kohtuuton vaatimus. Jos haluat saada suhteen toimimaan, teidän molempien täytyy tulla vastaan.

Sinä et lähtisi huutajan kanssa terapiaan vaan jatkaisit mielummin elämistä huutajan kanssa. Siltikin, vaikka huutaja olisi ilmaissut tarvitsevansa apua?

Tätä minä yritin miehelle sanoa. Ja olen yrittänyt sanoa, että miksi minä huudan. Siis en puolustele huutamista vaan yritän selittää mistä se kumpuaa. Mutta en jotenkin saa sitä perille. Se lisää minun pahaa oloa ja huutamista. Ja minä sanon, että en osaa tätä enkä tuota, ja että anteeksi. Minulla ei ole hyvää mallia parisuhteesta ja joskus vihaisena mies ottaa sen esille niin kuin se olisi minun syytäni. 

Mies mieluummin lähtee tilanteesta pois tai ei sano mitä ajattelee koska ei halua että huudan. Ja sitten kun oikeat ajatukset jotenkin selviää niin ei ymmärrä miksi olen loukkaantunut (kun hän ei kertonut niitä ajoissa) ja se lisää sitä että on enemmän hiljaa. 

Ja kyllä minä sätin itseäni siitä millainen olen jo valmiiksi, etten osaa olla parisuhteessa huutamatta ja kiroilematta. Ja kyllä, nämä on vain minun näkemyksiäni tässä ketjussa, en edes ala arvailla miten mies asian näkee. Että jos saisin vähän armoa ... ap

Et voi vaatia miestä sanomaan mitä hän ajattelee, jos reagoit huutamalla ja kiroilemalla siihen. Et yksinkertaisesti voi olettaa häneltä omista tunteistaan ja toiveistaan puhumista ajoissa, jos et kykene asiallisesti vastaamaan hänelle kun hän sen tekee.

Se että puoliso kommunikoi huutamalla ja kiroilemalla on todella hirveää ja myös pelottavaa. Ei sellaiselle henkilölle oikeasti uskalla mitään sanoa, koska ei vaan jaksa kuunnella enää sitä huutoa. Ennen pitkää sitä alkaa välttelemään tärkeidenkin asioiden sanomista, koska ei jaksa enää aina joutua toisen sylkykupiksi, teki ja sanoi mitä hyvänsä. Huutaminen ja kiroilu on erittäin tehokas keino konkreettisesti osoittaa toiselle, kuinka hirveän paljon häntä halveksit. Jos et tällaista signaalia halua miehellesi antaa, niin lopeta se huutaminen. Koska sinun huutosi katkaisee kaiken kommunikaation ja johtaa siihen, että toinen ei halua enää edes yrittää. Kuinka kauan itse jaksaisit yrittää ihmisen kanssa, joka vain syytää silmitöntä raivoaan sinuun vaikka mitä tekisit?

Minusta miehesi toive tässä ei ole kohtuuton. Itseasiassa se on edellytys sille, että hän itse uskaltaisi alkaa puhua suoremmin, kuten sinä olet toivonut. Nyt hän ei voi puhua, koska ei halua joutua taas kerran sinun raivosi kohteeksi. Mikään ei muutu, jos teistä kumpikaan ei suostu tulemaan toista vastaan. Ole sinä nyt se, joka tulee toista vastaan ja katso jos se kantaisi hedelmää. Ainakin tiedät sitten yrittäneesi. Lopeta siis huutaminen ja kerro miehellesi ymmärtäväsi miten pahalta se hänestä tuntuu ja sano haluavasi lopettaa se. Äläkä odota, että hän heti uskaltaa alkaa puhumaan "oikeista asioista" anna hänelle hieman aikaa. Ja pyydä sitten sitä pariterapiaa uudestaan.

Minun exäni ei lopettanut minulle huutamista ja kiroilua. Välillä sanoi yrittävänsä, mutta löysi kuitenkin aina minusta syyn kun taas alkoi huutamaan. Sitten hän ihmetteli kun minä lopulta lähdin. Meillä ei ollut lapsia, mutta teillä on. Eikö sekin olisi sinulle motivaatio lopettaa? Huutaminen on lapsista pelottavaa ja et kai oikeasti haluaa opettaa heitä kiroilemaan?

Tässä keskustelussa vähän ihmetyttää, että mitä pahaa aloittajan muuttumisessa on, jos se kerran pelastaa parisuhteen? Ei kenenkään tietenkään tarvitse muuta esittää, ja miehessäkin on varmasti paljon vikaa, mutta kai vähän voi tulla vastaan?

Mitä jos sopisitte, että sinä pyrit muuttamaan käytöstäsi ja sovitte vaikka parin viikon päähän samalla terapia-ajan? Saisitte ainakin keskustelun avattua, vaikka se ehkä sinun ylpeyden päällesi käykin, kunnes saatte muutoksen pyörät yhdessä pyörimään.

Jos ei halua yhtään tehdä kompromisseja, niin vaihtoehto valitettavasti on ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huutajan kanssa ei voi keskustella. Lopeta huutaminen. Sitten terapiaan.

Koittakaa nyt hillitä niitä raivojanne.

Tämä. Kaippa sinä nyt voit joustaa tässä huutamisasiassa, jos mies sen jälkeen suostuu terapiaan? En minäkään huutajan ja kiroilijan kanssa lähtisi mihinkään terapioihin, tuo ei mieheltäsi ole todellakaan kohtuuton vaatimus. Jos haluat saada suhteen toimimaan, teidän molempien täytyy tulla vastaan.

Sinä et lähtisi huutajan kanssa terapiaan vaan jatkaisit mielummin elämistä huutajan kanssa. Siltikin, vaikka huutaja olisi ilmaissut tarvitsevansa apua?

Minä visin harkita mieluummin osoitteenvaihtoa, jos tuollainen käyttäytyminen lopu.

Minkälainen ihminen ei tajua t5ätä huutamistaan?

Menisimme huutajan kanssa terapiaan, jotta huutaminen loppuisi? Ei!

Itsehillintä täytyy kyllä omata, ei sitä terapiasta haeta. Sitä paitsi, kuinka asioita ja hädän syytä voi setviä tuollaisen ihmisen kanssa. Ihmisen, joka menettää arvostelukykynsä ja loogisuutensa alkaen huutaa?

Lapset joutaisivat suojaan tuollaisen raivottaren vaikutuspiiristä.

Minustakaan miehen pyyntö huutamisen lopettamisesta ei ole kohtuuton, päinvastoin. Äitini on aina ollut huutaja, lapsena opin, että mitä vähemmän hänelle puhui, sitä vähemmän tarvitsi kuunnella huutoa. Ei siis ollut mitään äiti-tytär laatuaikaa tai keskusteluja meillä, kun äidille ei yksinkertaisesti uskaltanut puhua, eikä uskalla oikein vieläkään. Nyt olen aikuinen ihminen enkä mene mielelläni käymään miehen vanhempien luona, kun anoppi on tällainen impulsiivinen huutajakiroilija. Oli asia mikä tahansa, hän saattaa alkaa huutaa täyttä kurkkua vittua ja perkelettä, se on äärimmäisen ahdistavaa ja aiheuttaa ainakin minussa hirveän halun päästä mahdollisimman kauas tästä ihmisestä, joten en yhtään ihmettele miehesi reaktiota.

Tällainen huutaminen voi olla ihan suoraan kotoa opittua, itse huomasin parin vuoden seurustelun jälkeen olevani äitini kopio täysin järjettömine vaatimuksineni ja vihanpuuskineni ja pillerit vain pahensivat tätä kaikkea. Lopetin pillerit, aloin seurata omaa käytöstäni ja vähentää huutamista/raivoamista. Mietin aina sen kiukun iskiessä, että onko tämä nyt oikeasti suuttumisen arvoinen asia ja voiko asian käsitellä jotenkin rakentavammin kuin riitaa haastamalla. 100 % tapauksista voi. Mieskin alkoi panostaa parisuhteeseen enemmän kun hullun huutajan tilalle tuli rauhallinen asioista keskustelija. Minun peiliin katsomiseni siis paransi huomattavasti meidän parisuhdettamme, se huutamisen lopettaminen vaatii itseltä paljon työtä, mutta perherauhan ja varsinkin lasten kannalta se on sen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa vähän ihmetyttää, että mitä pahaa aloittajan muuttumisessa on, jos se kerran pelastaa parisuhteen? Ei kenenkään tietenkään tarvitse muuta esittää, ja miehessäkin on varmasti paljon vikaa, mutta kai vähän voi tulla vastaan?

Mitä jos sopisitte, että sinä pyrit muuttamaan käytöstäsi ja sovitte vaikka parin viikon päähän samalla terapia-ajan? Saisitte ainakin keskustelun avattua, vaikka se ehkä sinun ylpeyden päällesi käykin, kunnes saatte muutoksen pyörät yhdessä pyörimään.

Jos ei halua yhtään tehdä kompromisseja, niin vaihtoehto valitettavasti on ero.

Ei kai siinä mitään pahaa voi olla, jos muutos on huutamisen ja kiroilun lopettaminen.

Ap: huuto ja kiroilu loppuu siihen kun sinä saat joka yö tarpeeksi unta, ja joka päivä sen verran aikaa itsellesi kuin nyt tarvitset.

Minäkin olen huutaja. Olen ollut töiden ja kotihommien jälkeen niin nääntynyt, etten ole osannut olla ihmisiksi - vaikka itsekin haluaisin.

Pyydä mieheltä jeesiä tässä, tai hommaa lastenhoitaja/harrastus/sukulaisapua. Monissa kunnissa saa oliko nyt 20 tuntia tuettua kotiapua kun vain pyytää neuvolasta.

Huutaja/mykkä-asetelma on todella yleinen, ja toinen vahvistaa toista. Viattomia osapuolia ei ole, ainakaan aikuisissa, mutta huutaja on se aktiivisempi ja saa siksi helposti syyt niskoilleen.

Ei ole reilua jos pelkästään sinä kannat vastuusi - mutta otapa siltä kantilta että voi olla että olet se vahvempi ja aktiivisempi osapuoli joka yhteiselämänne pelastaa. Kannattaa ainakin kokeilla ennen kuin heittää kirveen kaivoon.