Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elämäsi kamalin teko
07.02.2016 |
Jaetaan elämämme kamalimmat teot.
Itse myönnän pettäneeni maailman ihaninta miestäni ja lasken sen kamalimmaksi teoksi.
Kommentit (431)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyi, ootte ällöttäviä.
Eikö? Sellaista se oikea elämä on, käykö kateeksi?
Menin alaikäisenä baariin kaverin papereilla.
Muutama vuosi sitten naarmutin isän autoa vahingossa kun nostin autosta yöpöytää ja terävä kulma viilsi ison naarmun oveen. Vaikka tuo auto on jo paalissa, en ole uskaltanut näin vuosienkaan jälkeen tunnustaa, että minä se olin. Onneksi isälle ei koitunut taloudellista vahinkoa, auto kun oli vanha ja ainoa arvokas asia autossa oli sen käyttöarvo.
Oon ollut aina aika kiltti, joten nuo lienee pahimmasta päästä :D
Joskus ala-asteikäisenä kaverini päätti tiputtaa linnunpesän poikasineen harjan varrella alas. Se oli jo silloin minusta huono idea, mutta en jotenkin saanut suutani auki asiaa estääkseni. Tunnen vieläkin 25 vuotta myöhemmin välillä huonoa omatuntoa tästä omasta raukkamaisuudestani. Kaverin kissa kävi napsimassa pudonneet poikaset.
Olen siis varmasti tehnyt muutakin tyhmää, mutta tuo tapaus on vaivannut kaikki nämä vuodet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen valehdellut mm. Olevani raskaana monet kerrat kun mies on uhannut erolla. Valehdellut myös keskenmenoista, raiskauksesta ja lapsen kuolemasta. Uhannut myös tehdä miehestä ilmoituksen, että on raiskannut/hakannut minut, vaikka ei ole.
Varmaan saadakseni sääliä ja huomiota, pitääkseni toinen lähelläni tai satuttaakseni toista. Kyllä, persoonallisuushäiriö löytyy ja kyllä, olen hoidossa. Ei vaan auta. En kestä tulla torjutuksi millään tapaa ja sen estääkseni tai sen kostaakseeni pystyn vajoamaan todella alas. Joku alkukantainen itsesuojelureaktio,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen valehdellut mm. Olevani raskaana monet kerrat kun mies on uhannut erolla. Valehdellut myös keskenmenoista, raiskauksesta ja lapsen kuolemasta. Uhannut myös tehdä miehestä ilmoituksen, että on raiskannut/hakannut minut, vaikka ei ole.
Varmaan saadakseni sääliä ja huomiota, pitääkseni toinen lähelläni tai satuttaakseni toista. Kyllä, persoonallisuushäiriö löytyy ja kyllä, olen hoidossa. Ei vaan auta. En kestä tulla torjutuksi millään tapaa ja sen estääkseni tai sen kostaakseeni pystyn vajoamaan todella alas. Joku alkukantainen itsesuojelureaktio,
Onpa kyllä, aika perseestä. Ehkä sun kannattais yrittää kehittää itseäs ihmisenä? Kipase vaikka jonnekin terapiaan, koska tollasiin juttuihin sitä just yleensä todella tarvitaan.
Abortti. Poikaystävä oli epävakaa, henkistä ym. väkivaltaa. Olisin halunnut lapsen mutta kaupan päälle olisin saanut ko. hullun joten vaihtoehtoja ei ollut.
Heti päästyäni eroon miehestä hän pisti todella tyyliseni ja -näköiseni naisen paksuksi. Näen kyseistä naista silloin tällöin esim. kaupassa lapsensa kanssa, on itkuinen ja alakuloinen. Säälittää.
Elämä rankaisi minua, en ole saanut sen koommin elävää lasta. Se on oikein se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen valehdellut mm. Olevani raskaana monet kerrat kun mies on uhannut erolla. Valehdellut myös keskenmenoista, raiskauksesta ja lapsen kuolemasta. Uhannut myös tehdä miehestä ilmoituksen, että on raiskannut/hakannut minut, vaikka ei ole.
Varmaan saadakseni sääliä ja huomiota, pitääkseni toinen lähelläni tai satuttaakseni toista. Kyllä, persoonallisuushäiriö löytyy ja kyllä, olen hoidossa. Ei vaan auta. En kestä tulla torjutuksi millään tapaa ja sen estääkseni tai sen kostaakseeni pystyn vajoamaan todella alas. Joku alkukantainen itsesuojelureaktio,Onpa kyllä, aika perseestä. Ehkä sun kannattais yrittää kehittää itseäs ihmisenä? Kipase vaikka jonnekin terapiaan, koska tollasiin juttuihin sitä just yleensä todella tarvitaan.
Oon mä vuosia käynyt jauhamassa hoitajille ja psykologeille mun paskasta elämästä ja kertonut näistäkin jutuista. Osalla ollut terapeutin koulutus. Ei oo mua auttanut juurikaan se jauhaminen, tullut vaan entistä paskempi olo kun oon ääneen lausunut miten huono ihminen oon. Exien, joita olen terrorisoinut, mielestä täysin narsisti joka uhkailee, kiristää, manipuloi ja valehtelee. En oikein tiedä voiko tähän enää mikään auttaa...
Miksi täällä noin monet ovat tappaneet juuri linnunpoikia?? Mikä tää juttu on? Kuvitelkaa miltä niistä emoista on tuntunut tulla tyhjään pesään. :(
Vierailija kirjoitti:
Joskus ala-asteikäisenä kaverini päätti tiputtaa linnunpesän poikasineen harjan varrella alas. Se oli jo silloin minusta huono idea, mutta en jotenkin saanut suutani auki asiaa estääkseni. Tunnen vieläkin 25 vuotta myöhemmin välillä huonoa omatuntoa tästä omasta raukkamaisuudestani. Kaverin kissa kävi napsimassa pudonneet poikaset.
Olen siis varmasti tehnyt muutakin tyhmää, mutta tuo tapaus on vaivannut kaikki nämä vuodet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hajotin lapsena yhden naapurin pojan kanssa navetan räystäältä linnunpesän pitkällä laudalla. Jotenkin sitä lapsellisesti ajatteli että voisin hoitaa sitten niitä linnunpoikasia, ruokkia jne. Olin varmaan max. 8v tuolloin. Poikasethan sieltä pesästä tipahti, kaljut ruppanat, ihan avuttomat! Säikähdettiin tietysti ja menin näyttämään niitä sedälleni joka asui samassa pihapiirissä. Setä suuttui, ja piti kunnon saarnan, miten nyt emolintu itkee koko kesän rikkinäistä kotiaan ja kadonneita poikasiaan, eikä poikaset selviä, setä päästi poikaset kitumasta ja hautasi pellon reunaan. Muistan vieläkin, miten kamala olo siitä tuli, ja aikaa on kulunut yli 20 vuotta. Mutta menipä kerrasta kaaliin, että luonnon eläimiä ei mennä härkkimään.
Vierailija kirjoitti:
Millaisia te eläimiä tappaneet olette nykyään? Eikö lapsena tullut yhtään mieleen ajatella kuinka se eläin kärsii tekonne aikana, vai saitteko siitä jo silloin kieroa nautintoa?
No, itse olen ainakin tappanut paljonkin eläimiä, mutta miksi siitä pitäisi tuntea huonoa omatuntoa?
Olen tallonut ainakin kymmeniä hiirenpesiä poikasineen, myrkyttänyt ja ampunut rottia, ampunut pari lintulaudalta varastelevaa harakkaa, kalastanut ongella, virvelillä, katiskalla ja verkolla. Niin, ja syöttinä olen käyttänyt mm. kastematoja.
Kyllä varmaankin nämä kaikki eläimet ovat kärsineet, mutta en ole tuntenut huonoa omatuntoa enkä kasvanut kieroon. Vai olenko sittenkin piilosadisti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen valehdellut mm. Olevani raskaana monet kerrat kun mies on uhannut erolla. Valehdellut myös keskenmenoista, raiskauksesta ja lapsen kuolemasta. Uhannut myös tehdä miehestä ilmoituksen, että on raiskannut/hakannut minut, vaikka ei ole.
Varmaan saadakseni sääliä ja huomiota, pitääkseni toinen lähelläni tai satuttaakseni toista. Kyllä, persoonallisuushäiriö löytyy ja kyllä, olen hoidossa. Ei vaan auta. En kestä tulla torjutuksi millään tapaa ja sen estääkseni tai sen kostaakseeni pystyn vajoamaan todella alas. Joku alkukantainen itsesuojelureaktio,Onpa kyllä, aika perseestä. Ehkä sun kannattais yrittää kehittää itseäs ihmisenä? Kipase vaikka jonnekin terapiaan, koska tollasiin juttuihin sitä just yleensä todella tarvitaan.
Oon mä vuosia käynyt jauhamassa hoitajille ja psykologeille mun paskasta elämästä ja kertonut näistäkin jutuista. Osalla ollut terapeutin koulutus. Ei oo mua auttanut juurikaan se jauhaminen, tullut vaan entistä paskempi olo kun oon ääneen lausunut miten huono ihminen oon. Exien, joita olen terrorisoinut, mielestä täysin narsisti joka uhkailee, kiristää, manipuloi ja valehtelee. En oikein tiedä voiko tähän enää mikään auttaa...
Voi olla, että sua ei auta muu kuin joku todella iso kriisi tai onnettomuus - se että menetät kaiken tai lähes henkesi. Sellainen yleensä saa ihmisen arvostamaan oikeita asioita ja ymmärtämään, miten tärkeää oikea (ei kiristetty) välittäminen on.
Sinusta itsestähän vaan se on kiinni, miten kohtelet muita. Opettele olemaan yksin ja takertumatta miehiin. Kun osaat olla yksin, sen jälkeen osaat olla tasapainoisessa suhteessakin. Katsos kun oikeasti kukaan meistä ei tarvitse toista ihmistä elääkseen.
Pöllin lapsena mummon kolikkokukkaron ja ajatuskin puistattaa nyt aikuisena. Mummo varmastikin tiesi, että mina olen sen pöllinyt, mutta ei ottanut koskaan puheeksi. Äitini tiesi kyllä kun mummo hänelle katoamistaan voivotteli ja pyysi kysymään minulta, että olinko näynyt, että mine hän oli sen laittanut kun olin kylässä. Mummo on kuollut jo parikymmentä vuotta sitten, mutta vieläkin tulee ikävä tunne kun muistuu mieleen.
Kiusasin koulussa yhtä tyttöä siihen pisteeseen, että hän jäi viikoiksi pois koulusta ja vaihtoi lopulta luokkaa. Oman käytökseni idioottimaisuus ja vakavuus paljastui minulle vasta yläasteiässä. Sitä ennen kuvittelin vain pitäväni hauskaa...
Petin poikaysyävääni suhteemme alkuvaiheessa vieläpä todella huonoin perustein. En välittänyt koko tyypistä sillä tavalla, mutta menin sänkyyn vainnpäästäkseni hänestä lopullisesti eroon. No, se ainakin toteutui, mutta oman paskamaisuuteni tajuaminen on edelleenkin kova pala.
Jos jotain hyvää pitää näistä teoista hakea, niin ainakin olen koittanut ottaa opikseni. Pyrin kaikessa toiminnassani oikeanmukaisuuteen ja puolustan heikompia.
Vierailija kirjoitti:
Millaisia te eläimiä tappaneet olette nykyään? Eikö lapsena tullut yhtään mieleen ajatella kuinka se eläin kärsii tekonne aikana, vai saitteko siitä jo silloin kieroa nautintoa?
No ei tullut lapsena mieleen ja se lintu ei kärsinyt kun talloi kunnolla voimaa käyttäen.
Ja tarkotus ei todellakaan ollut kiduttaa eläintä vaan kaveria kun vihasin sitä ja se lintu kuoli heti. En varsinaisesti kadu sitä että talloin sen linnunpoikasen, niistä muutenkin valtaosa kuolee ennen aikuisuutta.
Suhtaudun tähän asiaan näin koska vartuin landella, siellä moni muukin teki lapsena samaa saati sitten ihan metsällä käyminen ja lintujen ampuminen aseella (toki lapset ei saanu ampua mut moni kävi mukana ja sit vähän isompana sai ampua) ym.
Itse olen tappanut vain yhden lintusen, mutta lapsuudessa lähettyvillä asui poika joka kävi isänsä kanssa metsästämässä ja se opetti meille sen että linnunpoikasia saa otettua kiinni kun niitä jahtaa tarpeeksi ja se poika niitä vasta talloikin... siinä mä tajusin miten herkkä mun kaveri oli kun se rupes itkemään kun näki miten se poika talloi niitä.
Se mun kaveri vaan otti niitä kiinni ja piti hyvänä, samoin minä mutta meille tuli paha riita (en muista mistä) ja suutuspäissäni tein sille linnulle mitä tein. Sori vaan jos joku herkkä nyt järkyttyi tai jotain mut tässä kysyttiin elämän kamalinta tekoa ja mulle tuli tuo mieleen :/ En mä ole ikinä muutoin eläimiä rääkännyt ja ei en omista edes yhtään koska eläimet ei oo mun juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen valehdellut mm. Olevani raskaana monet kerrat kun mies on uhannut erolla. Valehdellut myös keskenmenoista, raiskauksesta ja lapsen kuolemasta. Uhannut myös tehdä miehestä ilmoituksen, että on raiskannut/hakannut minut, vaikka ei ole.
Varmaan saadakseni sääliä ja huomiota, pitääkseni toinen lähelläni tai satuttaakseni toista. Kyllä, persoonallisuushäiriö löytyy ja kyllä, olen hoidossa. Ei vaan auta. En kestä tulla torjutuksi millään tapaa ja sen estääkseni tai sen kostaakseeni pystyn vajoamaan todella alas. Joku alkukantainen itsesuojelureaktio,Onpa kyllä, aika perseestä. Ehkä sun kannattais yrittää kehittää itseäs ihmisenä? Kipase vaikka jonnekin terapiaan, koska tollasiin juttuihin sitä just yleensä todella tarvitaan.
Oon mä vuosia käynyt jauhamassa hoitajille ja psykologeille mun paskasta elämästä ja kertonut näistäkin jutuista. Osalla ollut terapeutin koulutus. Ei oo mua auttanut juurikaan se jauhaminen, tullut vaan entistä paskempi olo kun oon ääneen lausunut miten huono ihminen oon. Exien, joita olen terrorisoinut, mielestä täysin narsisti joka uhkailee, kiristää, manipuloi ja valehtelee. En oikein tiedä voiko tähän enää mikään auttaa...
Voi olla, että sua ei auta muu kuin joku todella iso kriisi tai onnettomuus - se että menetät kaiken tai lähes henkesi. Sellainen yleensä saa ihmisen arvostamaan oikeita asioita ja ymmärtämään, miten tärkeää oikea (ei kiristetty) välittäminen on.
Sinusta itsestähän vaan se on kiinni, miten kohtelet muita. Opettele olemaan yksin ja takertumatta miehiin. Kun osaat olla yksin, sen jälkeen osaat olla tasapainoisessa suhteessakin. Katsos kun oikeasti kukaan meistä ei tarvitse toista ihmistä elääkseen.
No nyt meni arvaukset niin pieleen kuin olla voi. Mun elämä on ollut täynnä isoja kriisejä. Oon kokenut lapsena mm. Väkivaltaa ja seks.hyväksikäyttöä mitkä ovat luultavasti laukkaiseet tämän persoonallisuushäiriöni.
En juurikaan takerru miehiin tai ihmisiin. Päinvastoin, minulla ei ole yhtään kaveria enkä ole seurustellut pariin vuoteen. Välttelen ihmissuhteita. Joskus kuitenkin tutustun ja jopa rakastun johonkin henkilöön ja silloin se on menoa. Olenkin miettinyt, että ainoa toimiva ratkaisu mun tilanteessa olisi muuttaminen kirjaimellisesti keskelle metsää johonkin mökkiin ja kaikkien ihmissuhteiden täydellinen välttely. Käytännössä ei kuitenkaan tuollainen onnistu, ja sitä tutustuu väkisinkin ihmisiin...
En nauti siitä mitä teen toisille, mutta kyseessä on tosiaan jokin refleksinomaisesti itsepuolustuskeino jonka lauetessa ei terveellä järjellä ole enää osaa eikä arpaa tekemisistäni.
Tuskaa tää on mullekin, enkä ole hirveän ylpeä esim. Siitä että yksi exä yritti sekoilujeni takia itsemurhaa ja sairastui vakavaan masennukseen, ja käy vieläkin puhumassa jossain narsistien uhrit -ryhmässä. Mä kun vaan halusin että oltaisiin yhdessä. En pilata hänen eikä omaa elämää..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en kestä enää. Lopettakaa noi lintujutut ja palatkaa niihin wtsatuihin missä annaten kaverienne miesten pökkiä teitä. Vähemmän tuskallisia.
Komppaan tätä. Te kaikki lintuja pahoinpidelleet olette oksettavia perseaivoja jotka ansaitsisivat saada kerran kunnolla turpaansa.
Usein tällaiset lapset ovat juuri itse näitä jotka on joutuneet pahoinpidellyiksi, mistä väkivallan kierre juontuu, ymmärrätkö?
Tuskin. Kuten eräs vastaaja mainitsikin, maalla oikeastaan oli hyvin tavallista, että varsinkin pikkupojat, ihan tavalliset, normaalit ja terveet pikkupojat tappoivat eläimiä. Polttivat polttolaseilla muurahaisia ja muita ötököitä, jahtasivat hiiriä, myyriä, rottia ja päästäisiä, tiputtelivat "vahinkolintujen" pesiä, ja tietysti kalastivat ja olivat mukana metsällä. Tämä kaikki nähtiin - ainakin oman lapsuuteni aikaan 1980-luvulla - ihan luonnollisena ja sallittuna.
Ei sitä kukaan (tai juuri kukaan) osannut varmaankaan pitää hirveänä. Vahinkoeläimet tapettiin, ja oltiin vain hyvillään, kun niistä päästiin eroon.
Itse asiassa moni pyysikin poikia vaikkapa tiputtamaan rastaanpesän puusta, että pääsi vahinkolinnuista eroon. Lokkien pesiä hajoteltiin uimapaikkojen lähistöltä. Tätä ei yksinkertaisesti nähty vielä ainakaan tuohon aikaan pahana tai julmana. Eläimiä tapettiin, syötiin, hyödynnettiin ja metsästettiin muutenkin. Eläinten arvo nähtiin sen mukaan, olivatko ne hyödyllisiä, hyödyttömiä vai haitallisia. Osa linnuistakin kuului vahvasti tähän "haittaeläin"-kategoriaan, ja niiden tuhoamiseen ihan kannustettiinkin. Se nähtiin erityisesti pikkupoikien touhuna, hyötyaskareena. "Ressunpesillä käyminen" (räkättirastaiden pesien hajoittaminen / munien maahan heittely) oli ihan normaalia poikien touhua.
Muistan, kuinka vanhempani ihmettelivät, kun "vahinkoeläinten" tappamista alettiin rajoittaa lainsäädännöllä.
Alue: Aihe vapaa
Valitse tästä:
- Lapsena kiusasin aina muita, uhkailin, haukuin ja olin väkivaltainen.
- Teininä lintsasin koulusta, kiusasin muita, olin väkivaltainen, varastelin kaupoista, poltin tupakkaa ja join.
- "Tulin uskoon" ja liityin erääseen lahkoseurakuntaan (uskoon tulo lainausmerkeissä, koska en pystynyt koskaan oikeasti uskomaan) Tämä pelasti loput teinivuoteni ja suunta vaihtui. Hetkeksi.
- Olen kokeillut mietoja huumeita ja lääkkeiden väärinkäyttöä (pari kertaa)
- Olen ollut mukana, kun kaveri ryösti miehen ja löysi tämän lompakosta pankkikortin tunnusluvut ja tyhjensi miehen tilin. (10 000mk)
- Olen huijannut, varastanut, tehnyt pimeitä töitä, väärentänyt asiakirjoja jne.
- Olen pettänyt eksääni ainakin kymmenen kertaa eri ihmisten kanssa, miesten ja naisten kanssa.
- Olen harrastanut kimppakivaa erään pariskunnan kanssa ja myöhemmin menin sänkyyn heidän tyttärensä kanssa, hän 16, minä 23 vuotta. Muutenkin olen ollut seksuaalisesti aika vastuuton ja yrittänyt hakea hyväksyntää irtosuhteista.
- Yksittäisiä kamalaksi luokiteltavia asioita on aika paljon, en varmasti edes muista kaikkia. Hulluinta on, etten ole ikinä jäänyt pienimmästäkään asiasta kiinni.
Nykyään olen rehellistäkin rehellisempi, hyvätuloinen ja vastuullisessa ammatissa, jossa autan itseni kaltaisia lapsia/nuoria, joita on pahoinpidelty ja laiminlyöty ja jotka ovat vaarassa joutua samalle tielle, kuin minä aikanaan. Jos ei lapsena opi muuta kuin väkivaltaa ja vääryyttä, on se kivinen tie opetella kaikki uusiksi aikuisena. Onneksi onnistuin, valitettavan moni ei onnistu.