Rankan lapsuuden elänyt - millainen hän on nyt?

Isäni on alkoholisti. Lapsuudessa oli väkivaltaa, unettomia öitä, välillä pistettiin kämppää palasiksi. Poliisin soitin pariin otteeseen hakemaan isän putkaan. Ja ihan hirveästi häpeää. Kaikki juhlapyhät isä oli humalassa, välillä viikkojenkin putkia rähinäviinaa. Teininä kävelin paikalliseen sosiaalitoimistoon hakemaan apua ja minut naurettiin sieltä ulos, ihan käsittämätöntä kohtelua, tämä oli siis joskus vuonna -90. Olen alkanut oireilla vasta myöhemmin, jotenkin nuorempana sitä luotti omaan osaamiseensa ja kykyyn pärjätä. Nyt sitten 40-vuotiaana, alkaa kaikki tulla pintaan, itsetunto on alkanut rapista. Ei ole miestä, eikä perhettä. Työn puolesta ja taloudellisesti kaikki on hyvin. Liikun paljon ja pidän fyysisesti huolta itsestäni. Juon harvoin, en polta. Kärsin kuitenkin ahdistuksesta ja paniikkihäiriöistä, en tiedä kuinka paljon näillä on tekemistä lapsuuden kanssa. Olen käynyt myös psykoterapiassa, mutta omalla kohdallani siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Olen kateellinen niille, joilla on normaalit perhekuviot ja katkera siitä, että omat lähtökohdat olivat niin surkeat. 

Meilla isa oli alkoholisti ja aiti kummallinen narsisti joka oli aina kaikkien ylapuolella ja eritoten muut naiset olivat alhaisinta saastaa. Isa tappoi itsensa kun olin lukiossa.

Minulla oli teini-iassa vakavia ongelmia kotiolojen takia, kun en voinut olla oma iloinen itseni, tehda haluamiani asioita, puhua kellekaan tai kasvaa ihmisena rakentavasti. Kotoa muuton jalkeen tama kehitys sai huikean spurtin, tuntuu kun olisin uudelleensyntynyt. Parjaan opinnoissa loistavasti, sain huippukivan akateemisen osa-aikatyon, aloitin jarjestotoiminnassa puuhaamisen ja uusia harrastuksia joista kotona en olisi saanut edes unelmoida - ratsastus! Tankotanssi! Jooga! Purjehtiminen!) Synkasta itseensavetaytyvasta teinista kuoriutui aivan uusi persoona, en olisi ikina uskonut kun teinina tuntui etta hapeasta ja epatoivosta ei ollut edes ulospaasya.

Menneisyyteni tulee esille kuitenkin arvaamattomuudessani ja siina etta vihaan kaikkea mika muistuttaa lapsuudestani. Vihaan ruokia mita soimme, huonekasveja mita meilla oli enka kay "kotona" kuin ehka kerran kahdessa vuodessa. Puistattaa ajatuskin. Arvaamattomuutta on vaikka etta saatan sapsahtaa kovista aanista, suuttua jos mies tekee jotain mita minulle tehtiin lapsena (rikkoo tavaroitani yms) tai muuta vastaavaa.

Mielestani olen kuitenkin pelannut korttini kaikin puolin parhaiten mita ikina olisin voinut. En tunne tarvetta terapiaan, mutta voin kuvitella etta se tulee ajankohtaiseksi jos hankin omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Tunnetko ketään joka olisi, tai oletko itse elänyt rankan lapsuuden? Millainen hän on nyt?

Rankan lapsuuden määritelmä tässä ketjussa: Muiden perheenjäsenten (etenkin vanhempien) pahat mielenterveysongelmat/muut ongelmat, koulukiusaaminen, väkivalta, hyväksikäyttö, pedofilia jne.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni päihteiden keskellä, minua kiusattiin koulussa ala-asteen ensimmäiseltä amiskan ensimmäiselle joka päivä koulussa, koin sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa niin koulussa kuin kotona. Minut raiskattiin ollessani 13. Olen nykyään pitkän terapian jälkeen onnellisesti naimisissa, kahden lapsen tasapainoinen äiti. Olen vielä hoitovapaalla, mutta piakoin palaan työhöni mielenterveyspuolen sairaanhoitajana. Pidän kulttuurista, musiikista, matkustelusta ja nautin elämästäni täysin rinnoin. Olen sisäistänyt että mikään menneisyydessäni ei ole ollut minun vikani. 

En anna menneisyyden enää määrittää minua.

Äitini sairastui kun olin nuori, hoidin häntä koko ajan (oli neljä muuta sisarusta). Ankaran sairastamisen jälkeen äiti kuoli. Isä alkoholisoitui, sisko sekosi täysin ja kahdeksan vuoden ajan sisko pahoinpiteli minua aina kun olin kotona. Koulussa kiusattiin ja keksittiin juoruja, ja kun menin kotiin alkoi lyöminen ja haukkuminen.

Sisko muutti pois joten väkivalta jäi, isän alkoholismia hoidetaan ja olen jonkin aikaa jo keskittynyt vain itseni hoitamiseen. Olen vielä nuori ja minulla on kova halu näyttää, että menneisyyteni ei määritä minua. Toki se on vaikuttanut siihen millainen olen. Olen hiljainen ja en luota muihin helposti. Olen epävarma ja haluan tehdä kaikkien olon mukavaksi, olen liian kiltti.

Mutta ajattelen niin, että menneisyydestä on päästettävä irti että voi mennä eteenpäin.

Isä alkoholisti, kuoli, sisarukset joko alkoholisoituivat tai saivat mielenterveysongelmia, osa kuollut nuorina. Tämä ystäväni jätti aikoinaan koulut kesken mutta palasi terapian jälkeen lukemaan, nykyään professorina ulkomailla. Tasapainoinen, naimisissa. Onnellisia tarinoitakin on alun kauheudesta huolimatta. Miksi yksi pääsee jaloilleen paremmin kuin muut? Joku sisäinen vahvuus? Terapiaa oikeaan aikaan? Taju ettei kannata vain uhriutua vaan alkaa oman elämän toimijaksi? En tiedä mutta kunnioitan pystyyn päässeitä.

Koen jopa että terapiakin on hyväksikäyttöä.

Terapeutti käyttää mua rahan ansaitsemiseen...koska kela.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Alkoholisti -ja mielenterveysongelmainen perhe: olin välillä koditon kun minua heiteltiin pihalle, välillä tukka oli revitty irti päästä, välillä sain turpiini, joskus katselin kun äitiäni hakattiin. Seksuaalista loukkaamista, henkistä väkivaltaa (äitini puolelta sadistista mustamaalausta, tutuille, parhaille ystävilleni ja esim. opeille valehtelua, ilkkumista ja halveksumista). Äitini tappoi rakkaan lemmikkikissani. Äitini myös toivoi että tekisin itsemurhan, pyysi sitä useaan otteeseen ja antoi jopa apuvälinetäkin siihen (veitsen muunmuassa). Sanoi, että haluaa nähdä, kun vuodan kuiviin ja kidun. Yritin kyllä itsemurhaa useasti, siinä onnistumatta. Poliisit olivat tuttuja vieraita meillä, kun huuto ja itku herätti naapurit.

Olin kuulemma syypää hänen ongelmiinsa ja pilasin kaiken, johon koskin. Olin ruma, vastenmielinen ja en kuulemma kuulunut tähän maailmaan. Olin 12-15 kun tilanne oli pahimmillaan, mutta kaikenkaikkiaan koko helvetti kesti ehkä 8 vuotta, kunnes "pääsin" lastenkotiin. Äitini joutui lopulta pakkohoitoon.

Mitä olen nykyään? 24v, akateemisesti koulutettu, onnellinen ja pidemmässä parisuhteessa vakaan, lähes raittiin ja luotettavan miehen kanssa. Teen paljon töitä, liikun, tykkään kauneudenhoidosta, näen paljon ystäviä, tykkään sisustaa ja houstata illanistujaisia yms. Rakastan matkustelua ja minulla on suuria haaveita tulevaisuudelle. Olen usein ystävilleni se kuuntelija, kun jokin on pielessä. On sanottu, että osaan kuulemma "löytää oikeat sanat ja annan voimaa". Ehkä se johtuu siitä, että on ollut pakko löytää sitä itsestään aikoinaan.

Joudun päivittäin syömään mielialalääkkeitä ja satunnaisesti kovin stressaavissa tilanteissa saan edelleen paniikkikohtauksia ja niihin minulla on rauhoittavat aina jemmassa. Käyn myös Kelan kuntoutusterapiassa nyt toista vuotta, nimenomaan tuohon traumaperäiseen hoitoon erikoistuvassa. 

En ole koskaan ollut päihderiippuvainen, mutta kaikkea olen kyllä kokeillut silloin, kun vielä millään ei ollut väliä ja kukaan ei ollut vahtimassa. Olisi ollut helppo mennä väärille teille, mutta valitsin toisin. Tosin, nykyään kärsin jatkuvasti ylisuorittamisesta ja perfektionismista: olen siis 24 vuotias, ja saanut burn outin nyt kaksi kertaa. Suorittamisella haen hyväksyntää ja työskentelenkin nyt sen eteen, että pääsisin siitä ajatusmallista eroon.

Joku joskus kysyi, että miten olen tälläinen nyt. Sanoin vaan, että kun ei voinut kuolla, oli pakko elää. Ja päätin tehdä elämästäni täysin erilaisen kuin se, mihin synnyin. :)

Ihan järkyttävää luettavaa. Uskomatonta, kuinka olet rakentanut elämäsi eheäksi ja löytänyt onnen, järkyttävästä menneisyydestä huolimatta. Hatunnosto sinulle, vahvalle ja viisaalle ihmiselle.

Pärjään mutta masennus kai aaltoilee, en ole koskaan hakenut apua , koska en usko että tälläistä kukaan haluaisi auttaa tai että ansaitsisin mitään tukea. Heikkohermoinen, pessimisti. Huonoina kausina tekee mieli ajaa junan alle, jokainen muisto tuntuu purevalta kyykäärmeeltä samanaikaisesti, ajatuksen voimalla voi kontrolloida osaa tai hetken. 

Ulospäin: 2 lasta, hyvä työ ja katkeamaton ura ( tosin vanhemmista johtuen valmistuin vanhempana kuin keskimäärin) , naimissa kiltin miehen kanssa, tuloissa iltasanomien veroliitteessä. 

Olen tosi herkkä, saatan alkaa itkeä tosi helposti. Näin käy etenkin silloin kun joku vähänkin korottaa mulle ääntään tai jos avaudun jostain henkilökohtaisesta, ikäväksi kokemastani asiasta. Tää itkuherkkyys ärsyttää mua itseänikin, mutta en vain voi sille mitään. Toisaalta taas tietyissä tilanteissa oon tosi kova ja epäempaattinen, voin sanoa mielipiteeni hyvinkin suoraan ja tunteettomasti. Läheisyys on mulle vaikeaa, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa, vaikka ikää on jo 28v. Olen todella riippuvainen muiden hyväksynnästä ja mulle on aina tosi tärkeää, mitä mieltä muut ovat. Tää epävarmuus heijastuu ihan joka asiaan, työelämässä, ihmissuhteissa jne. Mun on vaikea päästää ihmisiä lähelle. Terveisin alkoholistin nyt aikuinen lapsi.

Niin kamalia kokemuksia kirjoitettuna, olen pahoillani jotka olette joutuneet näitä kokemaan. Voi, kun voisi jotenkin rajoittaa sitä, kuka saa hankkia lapsia.

Hatunnosto täältäkin teille, jotka olette selvinneet. Minä pidän kaikkia elossa olevia, jotka eivät ole itse alkaneet käyttäytyä väkivaltaisesti, selviytyjinä.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Alkoholisti -ja mielenterveysongelmainen perhe: olin välillä koditon kun minua heiteltiin pihalle, välillä tukka oli revitty irti päästä, välillä sain turpiini, joskus katselin kun äitiäni hakattiin. Seksuaalista loukkaamista, henkistä väkivaltaa (äitini puolelta sadistista mustamaalausta, tutuille, parhaille ystävilleni ja esim. opeille valehtelua, ilkkumista ja halveksumista). Äitini tappoi rakkaan lemmikkikissani. Äitini myös toivoi että tekisin itsemurhan, pyysi sitä useaan otteeseen ja antoi jopa apuvälinetäkin siihen (veitsen muunmuassa). Sanoi, että haluaa nähdä, kun vuodan kuiviin ja kidun. Yritin kyllä itsemurhaa useasti, siinä onnistumatta. Poliisit olivat tuttuja vieraita meillä, kun huuto ja itku herätti naapurit.

Olin kuulemma syypää hänen ongelmiinsa ja pilasin kaiken, johon koskin. Olin ruma, vastenmielinen ja en kuulemma kuulunut tähän maailmaan. Olin 12-15 kun tilanne oli pahimmillaan, mutta kaikenkaikkiaan koko helvetti kesti ehkä 8 vuotta, kunnes "pääsin" lastenkotiin. Äitini joutui lopulta pakkohoitoon.

Mitä olen nykyään? 24v, akateemisesti koulutettu, onnellinen ja pidemmässä parisuhteessa vakaan, lähes raittiin ja luotettavan miehen kanssa. Teen paljon töitä, liikun, tykkään kauneudenhoidosta, näen paljon ystäviä, tykkään sisustaa ja houstata illanistujaisia yms. Rakastan matkustelua ja minulla on suuria haaveita tulevaisuudelle. Olen usein ystävilleni se kuuntelija, kun jokin on pielessä. On sanottu, että osaan kuulemma "löytää oikeat sanat ja annan voimaa". Ehkä se johtuu siitä, että on ollut pakko löytää sitä itsestään aikoinaan.

Joudun päivittäin syömään mielialalääkkeitä ja satunnaisesti kovin stressaavissa tilanteissa saan edelleen paniikkikohtauksia ja niihin minulla on rauhoittavat aina jemmassa. Käyn myös Kelan kuntoutusterapiassa nyt toista vuotta, nimenomaan tuohon traumaperäiseen hoitoon erikoistuvassa. 

En ole koskaan ollut päihderiippuvainen, mutta kaikkea olen kyllä kokeillut silloin, kun vielä millään ei ollut väliä ja kukaan ei ollut vahtimassa. Olisi ollut helppo mennä väärille teille, mutta valitsin toisin. Tosin, nykyään kärsin jatkuvasti ylisuorittamisesta ja perfektionismista: olen siis 24 vuotias, ja saanut burn outin nyt kaksi kertaa. Suorittamisella haen hyväksyntää ja työskentelenkin nyt sen eteen, että pääsisin siitä ajatusmallista eroon.

Joku joskus kysyi, että miten olen tälläinen nyt. Sanoin vaan, että kun ei voinut kuolla, oli pakko elää. Ja päätin tehdä elämästäni täysin erilaisen kuin se, mihin synnyin. :)

miten noin rankkojen kokemusten jälkeen voi solmia noin hyvät sosiaaliset verkostot? tässä se nähdään, miten erilaisia ihmiset ovat. hienoa kuulla tällaisiakin tarinoita. itse olen kanssa rankoista oloista ja kärsin todella vaikeista sosiaalisista ongelmista. 

Alkoholismin ja väkivallan täytteinen lapsuus. Sijaiskodeissa rampattu, Äiti saatto lähtä moneksi päivää omille teilleen ryyppäämään ja jättää minut ja sisarukseni keskenään, silloin melkein 90 vuotiaan mummomme harteille. Välillä sossut laitto isälle asumaan jossa sama homma, tosin isä joi kotona, makasi illat päissää sohvalla, oli kiivas ja uhkaava ja turpaankin sain. Tätä riepottelua juoppovanhempien välillä jatkui kunnes 16v. Muutin pois.

No mites tää on vaikuttanu? Nuorena ryyppäsin paljon, kouluja jätin kesken, raha-asiat iha solmussa ja luottotiedot menneet, n. 20vuotiaana alkoi masennusoireilut, koskaan en ole oikein saanut (omasta mielestä) mitään aikaseksi, koen olevani niin paljon paskempi entä muut ihmiset, ensimmäisen ammatinkin onnistuin opiskelemaan vasta 25vuotiaana. Työelämää ja kokemusta ei paljoa ole kerennyt vielä kertyä, sillä nuorempana ei kesätyöt yms kiinostanut. Ihmissuhteet ovat yhtä vuoristorataa, olen ailahtelevainen enkä luota ihmisiin, jos päästän jonkun lähelle alan oireilemaan. Nykyään olen avoliitossa, pitkän ja kivisen tien olemme käyneet ja tasaisuus on tästä suhteesta kaukana, mutta rakkaus on aitoa ja vahvaa ja haluan pitää tästä miehestä kiinni. Olen vasta muutaman kuukauden käynyt kunnolla mtt:llä ja aloittanut mielialalääkkeet, ja todennäköisesti epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosia tulossa. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin.

Olen itse elänyt. Päihteitä, pedofiliaa, laiminlyöntiä. Yllättäen olen sairastanut pahan masennusken. Nykyään olen lähempänä kolmeakymppiä iältäni, opiskelen korkeakoulussa, harrastan jaksamisen mukaan. Ihmissuhteet eivät ota onnistuakseen vaikka kiinnitän todella paljon huomiota siihen, että kohtelisin kaikkia arvostavasti, ystävällisesti ja kunnioittavasti. Opinnoissa en menesty tasoni mukaan, sillä masennus ja sosiaaliset ongelmat haittaavat jaksamista. Olen parhaani mukaan yrittänyt luoda itselleni hyvän elämän aikuisena, mutta ei se ole yksistään asenteesta tai niskastakiinniottamisesta kiinni. 

Minä. Työkyvyttömyyseläkkeelle päädyin 26-vuotiaana.

Täällä olisi yksi jonka isällä oli paha päihdeongelma ja väkivaltaa oli melkein joka päivä..

Minua on lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty ja olen joutunut sietämään murrosikäisenä erään läheisen tärkeän ihmisen itsetuhoista käytöstä ja itsemurhayrityksiä. Minun on hankala luottaa ihmisiin, mikä tuottaa erityisen paljon ongelmia esimerkiksi parisuhteissa, koska ajattelen että en kelpaa muille ja olen koko ajan varuillani sen suhteen, että minut pian hylätään. Minulla on myös paniikkihäiriö, huono itsetunto, ajottain runsasta alkoholin käyttöä ja paljon pakkomielteitä. Olen silti aina pystynyt opiskelemaan, käymään töissä ja ylläpitämään ihmissuhteita, vaikka on ollut vaikeita masennusjaksoja, paniikkikohtauksia ja unettomuutta, koska ne ovat varmaan minulle juuri niitä pakkomielteitä.

Terapiassa en ole siltikään käynyt ja lääkkeiden suhteen olen todella skeptinen, koska ajattelen että eivät ne auta kuitenkaan, on noloa hakea apua ja eivät ongelmani ole mistään kotoisin verrattuna muihin.

Meidän kotona alkoi ongelmat kun olin noin 4 vuotias isä alkoi juomaan ja sen jälkeen kuvioihin tuli huumeet. Hän lähti aina aamuisin "töihin" mistä oli jo potkut saanut 3 kk sitten... Äitille selvisi kun isä jätti tulematta kotiin töiden jälkeen ja äiti soitti isän työkaverille ja kysyi että missäs mies menee. Isän vastuulla oli myös laskujen maksu koska oli hyvintienaava ja äiti oli pikkusiskoni ja minun kanssa kotona. No vuokraa ei ollut maksettu moneen kuukauteen ja häätöhän siinä tuli. Sen jälkeen rupesi tulemaan väkivaltaisuutta, sain nähdä pienenä jo miten isäni yritti tappaa äitiäni vasaralla hakaten, äiti aina lukitsi meidät huoneeseen eikä sieltä saatu ulos tulla ennekuin riita oli ohi (eli isä lähti lätkimään muutamaksi päiväksi jonka jälkeen tuli takaisin kuin mitään olisi tapahtunut). Olin noin 8 kun äitilleni vihdoin riitti ja laittoi isäni pihalle (luojan kiitos). Sen jälkeen ravattiin terapiassa ja perhetapaamisissa. No tulin teiniikään ja sairastuin masennukseen ja anoreksiaan. Sain tarpeellista hoitoa ja pikku hiljaa paranin.. Tällähetkellä olen kihloissa ja suunnittelen mieheni kanssa häitä esikoisemme syntyy kahden kuukauden päästä ja kaikki on minulla hyvin olen tasapainoinen ja ihan hyvä ihminen näin ainakin itse koen :) isäni kanssa en ole missään tekemisissä eikä hän edes tiedä että hänestä isoisä olisi tulossa

Vaikea saada oikeaa apua. Kankaiden tunnustelua ja hymistelyä tarjotaan ryhmissä.

Lapsuudenkodissa rankkaa alkoholismia, mt-ongelmia, perheväkivaltaa, elämänhallinnan ongelmia (mm. saastainen asunto, normaali hygienia hukassa, hamstrausta), turvattomuutta, jatkuvaa riitelyä ja tappelua vanhempien välillä... Isä käytännössä täysin juoppo (kuollut jo), joskus oli yksittäisiä päiviä selvinpäin jolloin oli yleensä joko hirveissä vierotusoireissa tai masentunut ja uhkaili itsemurhalla. Äiti kävi töissä, mutta oli elämänhallinnassa muuten ongelmia ja ilmeisesti masennusta (ei mikään ihme...). Yksi sisarus, joka sairastui jo melko nuorella iällä vakavaan mielenterveyden häiriöön.

Itse olen 28v sinkku, vakituisessa hyvässä työssä, käynyt koulut vähintäänkin keskinkertaisin/hyvin arvosanoin, käytän alkoholia muutamia kertoja vuodessa, muita päihteitä en ollenkaan, ei mt-ongelmia, urheilen ja elän kaikinpuolin terveellisesti. Päälle päin elämäni on siis täysin kunnossa. Minun on kuitenkin vaikea luottaa ihmisiin tai päästää ketään lähelle, häpeän perhetaustaani aivan hirvittävästi. En ole koskaan ollut parisuhteessa. Parikymppiseksi asti jotenkin "pelkäsin" miehiä, enkä osannut olla heidän kanssaan luontevasti ja edelleen ajatus parisuhteesta ja toisen ihmisen aivan iholle (henkisesti) päästämisestä pelottaa. Vaikka toisaalta haluaisin terveen, turvallisen perheen ja parisuhteen enemmän kuin mitään muuta. Minulla on melko huono itsetunto, olen epävarma ja haen herkästi hyväksyntää muilta ihmisiltä. Olen liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen, minun on vaikea pitää puoliani etenkin vahvatahtoisia ihmisiä vastaan. Olen perfektionisti ja sätin itseäni rankasti virheistä, muiden virheet katson sormien läpi. Olen melko herkkä mutta toisaalta sisukas ja positiivinen ihminen, joka näkee harmaissakin päivissä valonpilkahduksia ja nauttii ihan perus arjesta suuresti.

En ole käynyt koskaan terapiassa tms. ja on ollut aikoja kun olen ollut henkisesti todella pohjalla, jnk asteista masentuneisuutta ja jopa itsetuhoisia ajatuksia. Mutta olen käynyt näitä asioita oman pääni sisällä todella paljon läpi, etenkin isän kuoleman jälkeen (piti käydä läpi sekä lähiomaisen kuolema että se tosiasia ettei mulla ole oikeastaan isää ole koskaan ollutkaan, eikä nyt tule koskaan olemaankaan) ja nyt elämä tuntuu hyvältä. Jokaisella on menneisyytensä, mutta tulevaisuus on se mihin voi vaikuttaa! Muina selviytymiskeinoina ovat olleet hyvät ystävät, harrastukset sekä perus positiivinen luonne ja "halu elää", joka on ollut ihan lapsesta saakka.