Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa, miltä tuntuu elää ilman ahdistusta/masennusta?
02.02.2016 |
Itse yli kymmenen vuotta elänyt ahdistuksen/masennuksen kanssa. Toki välillä helpompaa. Joskus sitä vain toivoisi voivansa tuntea taas "elävänsä", heräävänsä ilman tätä oloa. Tunteesta on tullut jo niin arkipäivää, että jäin miettimään millaista se ns normaali olo on...
Toki kaikilla on vaihtelevia päiviä eikä elämä ole vain hyvää oloa...
Osaatteko kuvailla miltä se tuntuu?
Kommentit (9)
En tiedä, itselläni ahdistusta ja masennusta takana jo 15 vuotta, ja helpotusta ei näy. Elämä ilman masennusta tuntuu varmaan keveältä ja antoisalta, luulisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä ei välttämättä edes huomaa ennen kuin jälkikäteen kun muistaa ettei ahdistanut eikä masentanut. Olo tuntuu kevyeltä ja hymyilyttää. Pystyy uppoutumaan juttuihin ja keskittymään asioihin.
Kun herää näkee, että aurinko paistaa. Heti tulee hyvä olo. Nauttii kun puuterilunta sataa, se on niin kaunista. nauraa koiran leikeille ulkona. Hymyilee kun miettii tulevaisuutta. Ei liikaa jää rämpimään menneessä, jossa minullakin on takana pitkä masennusjakso. Valoa päin!
Kumpa saisin tuntea sen elämän ilon tylsineen arkineen vielä joskus. .. Minulla olisi kaikki edellytykset siihen vaikka paljon vastoinkäymisiä myös kokenut. .. kevyt olo ja hymyilyttää. .. voi kunpa saisin sen Aidosti vielä tuntea...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mulla on kai sekamuotoinen masennus (tai bipo), kun mielialat heittelevät nopeaan.
Lievä hypomania on mun suosikkiolotila. Silloin tunnen itseni onnelliseksi ja tasapainoiseksi, ei väsytä, tulevaisuus on kirkas ja maailma minun. Silloin olen rohkea ja aikaansaava, silti minulta riittää ymmärrystä kaikille.
Näitä aikoja odotellessa...
Kommenttini tulee olemaan pahasti off-topic, koska se alkaa toteamuksella" en tiedä".
Olen lapsuudesta lähtien ollut ahdistunut, ja voi olla, että masennuksenkin kriteerit ovat jossain vaiheessa täyttyneet. Mutta perusluonteeltani olen iloinen. Tällainenkin yhdistelmä on siis olemassa.
Poikkean kenties enemmistöstä siinäkin, että en pidä ahdistusta / masennusta sairautena tai häiriönä, vaan normaalina, empaattisen ihmisen reaktiona maailman ja oman elämän ongelmiin. Surulliset kokemukset, muistot niistä, tekevät syvämietteiseksi usein...
En ole hakenut diagnoosia ja hoitoyrityksiä ammattiauttajien taholta. Tiedän sisimmässäni, etteivät ammattiauttajat voisi lopettaa ahdistustani / masennustani. Jotta he onnistuisivat siinä, heidän tulisi kyetä muuttamaan menneisyyteni, olosuhteeni sekä maailman kärsimykset. Joku voisi tähän sanoa, että eivät ammattiauttajat pyri muuttamaan tosiasioita, vaan ainoastaan asiakkaan suhtautumista niihin, mutta siihen taas en tarvitse apua. En itse asiassa edes halua, että minut "hoidetaan" ja lääkitään välinpitämättömäksi tai jopa sellaiseksi, joka saa nautintoa toisten kärsimyksistä. Maailmassa on sellaisia ihan tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se voi olla hyvin monenlaista. Välillä tylsää arjen puurtamista, ja välillä iloisia hetkiä lasten kanssa, jolloin nauretaan kippurassa. Normaalia elämää.