Haluan vain puhua jollekkin

Haluan kuolla, mietin tapoja kuolla jolla muut muistaisivat minua todella kauan. Herään, menen kouluun, tulen koulusta, ei ole nälkä mutta syön kuitenkin vähän äitini takia, menen opiskelemaan, nukun. Kävelen, opiskelen, käyn koulussa vaikka mielummin kuolisin, en halua nähdä ketään. Koulussa on likaista, bakteereja, koululiikuntaa, ihmisiä, poikia jotka kusee seisoalteen ja kusee sen vessan päälle ja sitä kusta on lattiallakin, ihmisiä, opettajia, ihmisiä, ryhmätöitä, kylmyyttä, kävelleessä mummoja, pappoja, aikuisia. Jotkut hymyilee jotkut mulkkaa, haluan että kaikki on poissa. Tekeekö sinut onnelliseksi esittää hyvää ihmistä?

Kaksinaamaisia ihmisiä kaikkialla. Oikeasti ihan kaikki mukaanlukien minä olemme potentiaalisia murhaajia, emme eroa sarjamurhaajista olemme kaikki kauheita. Miksi kadulla lentävän variksen elämä olisi vähemmän arvokasta kuin ruotsin prinsessan? Miksi mun pitää käydä koulu loppuun arvokkaasti ja sitten käydä taas toista koulua ja sitten mennä työelämään? Miksi mun elämän käsikirjoitus on kirjoitettu ennenkuin minä olen syntynyt? Miksi minulla ei ole sympatiaa muita kohtaan, miksi olen onnellinen kun olen jossakin parempi kuin joku muu? Olen epäkohtelias ja hyvin "kauhea" ihminenen, miksi kuitenkaan en sure tätä asiaa yhtään? Olen ehkä oikeasti hullu joka yrittää olla normaali ja esittää normaalia ihmistä. Tai sitten kaikki on oikeasti samanlaisia kuin minä ja kukaan ei näytä sitä ulospäin.

En halua avaa ovia, ne on likaisia, en halua nähdä ihmisiä ne on rumia.

Älkää komentoiko, menkää vaan toiseen keskusteluun, älkää nostako ketjua, kiitos.