Vertaisitko synnytystä aivastukseen?

Itsellä oli iso turva kun mies oli mukana. Että jokaiselle joku tuttu ja rakas tsemppari mukaan! Vaikka ystävä, jos ei miestä. 

Kun kipulääkitys ei onnistukaan, ponnistusvaihe kestää pari tuntia ja tuntee tasan tarkkaan, kun omat kudokset repeävät... Joo, aivastuspa hyvinkin :/

Ihan tosi, AP, saatoit kysyä ihan vilpittömällä mielellä, mutta itsestään voi antaa typerän vaikutelman helpomminkin.

Mitä jos äiti synnyttää jostain syystä ypöyksin, eikä ole "neuvojia" sanomassa koska voi ponnistaa? Eikö luonto kuitenkin laita ponnistamaan niin kuin on tarkoituksenmukaista?

Tuo, onko loppu plop vai ei, vaihtelee. Riippuu siitäkin, mistä pitäen lasket sen lopun. Youtubessa on synnytysvideoita, katso niitä.

Omissa synnytyksissäni tilanne oli se, että ensin oli tuntikausia kovissa tuskissa, ja sitten kun vihdoin tuli ponnistusvaihe niin se oli tosiaan se "plop", ja siinä mielessä aivastuksen kaltainen että kun aivastuttaa, silloinkin haluaa todella paljon että se aivastus tulee, ja jos joku sanoisi että nyt pidätät sen aivastuksen niin ei onnistuisi ihan tuosta vaan.

Eli joo: vertaisin ensin pitkäkestoiseen kidutukseen ja sitten lopuksi aivastukseen. Omalla kohdallani. Synnytyksethän eivät tosiaan mene samalla tavalla eri ihmisillä.

Äääääöööööö hrrrggggg oon kattonu synnytysvideoita tän illan ei saaaaaaatana!!! Miksei kukaan oo kertonu mulle mitä toi on?????

Leffoissaki ne vaa vähä pukkaa ja done. Yök yök yök kaikki voi tapahtua perseeseen asti voi revetä

en oo ikinä arvostanut mun äitiä näin paljon. Tai naisia.

No klitorisorgasmi on aivastus. Lapsen työntäminen maailmaan tuntuu tasan siltä kun tuntuu työntää kolmekiloinen paska. Voit kuvitella että ottaahan se sillä hetkellä kipeetä kun se kersa tulee, niin että ei ees huomaa kun väliliha leikataan veitsellä, ja kyllähän se pään ja hartioiden jälkeen se lapsi tulee sillain suht sutjakasti, niin kuin iso paskajööttikin tulee sitten kun alkaa todenteolla tulla. Sitten on se vittumainen juttu että se istukkakin pitää synnyttää, eikä sekään kivalta tunnu, siinä menee jonkin aikaa, ja taas joku helvetin kätilö käy painelemassa kipeää mahaa ja tulee kipeitä supistuksia.

Myös synnyttämisen jälkeen tulee kipeitä supistuksia, niitä sanotaan jälkisupistuksiksi, varsinkin kun lapsi imee tissiä. Sitten taas hoitajat käy painelemassa mahasta ja katsoo samalla haaroihin että tuleeko verta vielä ja minkälaista, sitäkään en osannut ennen synnytystä kuvitella tapahtuvan. Ne supistukset on sitä että kohtu palautuu taas ihan pieneksi oltuaan 9 kuukautta venytettynä.

Vierailija kirjoitti:

Siis sitä ihan loppua vertaisin tyhjähkön hammastahnaputkilon puristamiseen. Tai ehkä vielä mieluummin maksamakkaran. Ei plop vaan bloooooooooooooooooooooooh. Sitä ennen kyllä monenlaisia tuskia. Mutta niistä ei ilmeisesti kysytty.

hahhahhah :D

Se ei minusta sattunut niin paljoa mitä täällä väitetään, ehkä vähän jalkoihin tai reisiin koski pienesti mutta ei se mitään kamalaa tuskaa ollut! Ebiduraali mullakin oli. No saa nähdä toukokuussa sattuuko enemmän vai vähemmän, nyt rv 23 menos ja synnytys edes :)

Vierailija kirjoitti:

Näin naisena kiinnostaa myös. Lapsia jossain vaiheessa haluan mutta synnytys kuulostaa pelottavalta JA kivuliaalta.

Synnytys on sellainen asia, mitä ei voi etukäteen ennustaa miten se menee ja sattuuko ja kuinka paljon ja mihin kohti kivunlievitys osuu vai saako sitä ollenkaan.

Minulla synnytys eteni hitaasti. Vietin yön sairaalassa lapsivesien menon takia ja aamulla annettiin supistuksiin potkua tipalla. Sen jälkeen supistuskivut olivat yhtä teurastusta, enkä pystynyt edes kivultani puhumaan, mutta kun sain epiduraalin, niin vihdoin avauduin kunnolla ja en tuntenut mitään ponnistusvaiheessa. En siis oikeasti mitään, vaikka neljä kiloa tuli alapäästäni ulos.

Ystäväni taas on suorittanut pari syöksysynnytystä. Edellinen syntyi melkein heti kun sairaalaan pääsi, eli ei ehtinyt saada mitään kivunlievitystä, mutta ei sen puoleen joutunut paria tuntia kauempaa kärsimäänkään, kun taas minä kärvistelin 20h.

Toisella ystävälläni taasen jokainen lapsi on saateltu suunnitellulla sektiolla maailmaan, mutta hän taas on valittanut palautumisen hitautta ja kun leikkauksen jälkeen haava ollut niin kipeä ettei pysty mitään tekemään pitkiin aikoihin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äiti synnyttää jostain syystä ypöyksin, eikä ole "neuvojia" sanomassa koska voi ponnistaa? Eikö luonto kuitenkin laita ponnistamaan niin kuin on tarkoituksenmukaista?

Voisiko joku vastata tähän?

Miksi synnyttäjää tarvitsee neuvoa? Eikö äidin keho toimi niin, että ponnistaa haluaa ihan oman tuntemuksen takia?

Toisessa synnytyksessä vauva tuli kyllä noin vaan PLOT kuten aivastaessa. Ensimmäinen ei mennyt ihan niin helposti. Kipu molemmissa miljoonan luokkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äiti synnyttää jostain syystä ypöyksin, eikä ole "neuvojia" sanomassa koska voi ponnistaa? Eikö luonto kuitenkin laita ponnistamaan niin kuin on tarkoituksenmukaista?

Voisiko joku vastata tähän?

Miksi synnyttäjää tarvitsee neuvoa? Eikö äidin keho toimi niin, että ponnistaa haluaa ihan oman tuntemuksen takia?

Olettaisin että ainakin kipulääkkeet saattaa sotkea niitä tuntemuksia, koska pitäisi ponnistaa. Pelko ja kipu saattaa myös sotkea ajatuksia. Kyllä se lapsi sieltä varmaan ilman apuakin tulisi, mutta silloin kuolema ja loukkaantumisriski olisi varmaan suurempi. Entisaikaan synnytys oli aika vaarallinen juttu.

Vertaisin. Synnytys ei ole lainkaan niin kuin aivastus.

Enemmän niin kuin kaamea ummetus, niin kuin yrittäisi ulostaa melonia.

Epiduraali on kyllä taivaan lahja. Vie ajoissa saatuna lähes kaikki kivut.

Em syystä ei ponnistusvaiheessa sattunut lainkaan. Pyytäkää naiset vaan se epiduraali !

Supistusvaiheessa kipuaallot oli niin hurjia että olisi voinut oksentaa tuskasta. Välissä aina onneksi minuutteja täysin kivutonta aikaa.

Esikoisen synnytys oli pitkä ja tuskallinen. Avauduin todella hitaasti. Ennen kuin sain epiduraalin, kipuni olivat sitä luokkaa, että moottorisahalla halkaiseminen olisi ehkä tuntunut vielä kivuliaammalta. Epiduraalin jälkeen en enää tuntenut mitään kipua. Ponnistaminen oli hidasta kun en tuntenut mitään, enkä siis tiennyt miten ponnistaa ja milloin.

Toisen lapsen synnytys oli jo inhimmillisempää. Sain epiduraalin jo ennen kuin kipuni yltyivät kestämättömiksi. Epiduraali ve vain osan kivuista pois. Tällä kertaa tunsin ponnistuksen tarpeen kunnolla. Ponnistusta olisi pitänyt pidätellä, mutta en pystynyt ja kehoni punnersi lapsen ulos kuin itsestään parilla ponnistuksella. Repeäminen sattui ihan helvetisti. Samoin ompelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äiti synnyttää jostain syystä ypöyksin, eikä ole "neuvojia" sanomassa koska voi ponnistaa? Eikö luonto kuitenkin laita ponnistamaan niin kuin on tarkoituksenmukaista?

Voisiko joku vastata tähän?

Miksi synnyttäjää tarvitsee neuvoa? Eikö äidin keho toimi niin, että ponnistaa haluaa ihan oman tuntemuksen takia?

Kuulemma ns. työntöpoltot voi tulla vähän liian aikaisin siihen nähden että onko kohdunsuu auennut kokonaan, eli jos ajattelet että meet hissillä, ja hissi pysähtyy ja ovet lähtee avautuun hitaasti, ja sinä lähdet rynnistämään sieltä pihalle olettaen että hissin ovet on täysin auenneet nopeesti, niin kyllä siinä on vaara että kun rynnistät sieltä ovia kohti että rysäytät päin ovea jos siinä onkin vaan 15cm aukko vasta auki.

Ne työntöpoltot on todella omituisen tuntuisia, ne itsessään ei ota niin kipeää, vaan se tunne on suorastaan kuvottava sen takia että sille ei voi mitään, sulla on tunne että sun on nyt ihan pakko paskantaa kolmekiloinen jööti, ja siinä kun joku sanoo että ei, älä ponnista vielä, ei ole kohdunsuu ihan auki, niin minkäs teet. Ja sitten joku käy käsin aukasemassa loput kohdunsuusta... tekee höpöö...

Ennenvanhaan lapsia ja äitejä kuoli paljon synnytyksessä, ja kehittymättömimmissä maissa vielä nykyäänkin, ei se synnytys ole mikään pikkujuttu, vaan vaarallisin asia useimmille naisille mitä koskaan elämässään tekee. Meillä on maailman vähäisin synnyttäjä/lapsikuolleisuus juuri sen takia että meillä synnytetään sairaaloissa joissa synnyttäjiä tarkkaillaan, autetaan ja neuvotaan.

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen synnytys oli pitkä ja tuskallinen. Avauduin todella hitaasti. Ennen kuin sain epiduraalin, kipuni olivat sitä luokkaa, että moottorisahalla halkaiseminen olisi ehkä tuntunut vielä kivuliaammalta. Epiduraalin jälkeen en enää tuntenut mitään kipua. Ponnistaminen oli hidasta kun en tuntenut mitään, enkä siis tiennyt miten ponnistaa ja milloin.

Toisen lapsen synnytys oli jo inhimmillisempää. Sain epiduraalin jo ennen kuin kipuni yltyivät kestämättömiksi. Epiduraali ve vain osan kivuista pois. Tällä kertaa tunsin ponnistuksen tarpeen kunnolla. Ponnistusta olisi pitänyt pidätellä, mutta en pystynyt ja kehoni punnersi lapsen ulos kuin itsestään parilla ponnistuksella. Repeäminen sattui ihan helvetisti. Samoin ompelu.

Tuo on kyllä jännä, minä synnytin 21 vuotta sitten alakautta esikoisen, ja silloin oli määräykset niin, että epiduraalin sai kun oli vähintään 3cm auki ja sitten sitä ei annettu lisää jos oli jo 7cm auki. Mulle annettiin epiduraali ja sanottiin että annetaan sitten lisää kun alkaa tuntua oikein kovaa kipua, sitten kun sanoi että nyt tuntuu, niin sanoivat että ei nyt enää voi antaa kun on jo niin paljon auki. Eli ei oikein mitään apua ollut, ei mulla yleensäkään ne alkuvaiheen supistuksen mitenkään kestämättömiä ollu, siinä loppuvaihees otti kipeempää. Sit tyrkytettiin vaan ilokaasua, mikä sekään ei vie kipua pois, vaan sitä on pöhnäs, mikä ei auta millään lailla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen synnytys oli pitkä ja tuskallinen. Avauduin todella hitaasti. Ennen kuin sain epiduraalin, kipuni olivat sitä luokkaa, että moottorisahalla halkaiseminen olisi ehkä tuntunut vielä kivuliaammalta. Epiduraalin jälkeen en enää tuntenut mitään kipua. Ponnistaminen oli hidasta kun en tuntenut mitään, enkä siis tiennyt miten ponnistaa ja milloin.

Toisen lapsen synnytys oli jo inhimmillisempää. Sain epiduraalin jo ennen kuin kipuni yltyivät kestämättömiksi. Epiduraali ve vain osan kivuista pois. Tällä kertaa tunsin ponnistuksen tarpeen kunnolla. Ponnistusta olisi pitänyt pidätellä, mutta en pystynyt ja kehoni punnersi lapsen ulos kuin itsestään parilla ponnistuksella. Repeäminen sattui ihan helvetisti. Samoin ompelu.

Tuo on kyllä jännä, minä synnytin 21 vuotta sitten alakautta esikoisen, ja silloin oli määräykset niin, että epiduraalin sai kun oli vähintään 3cm auki ja sitten sitä ei annettu lisää jos oli jo 7cm auki. Mulle annettiin epiduraali ja sanottiin että annetaan sitten lisää kun alkaa tuntua oikein kovaa kipua, sitten kun sanoi että nyt tuntuu, niin sanoivat että ei nyt enää voi antaa kun on jo niin paljon auki. Eli ei oikein mitään apua ollut, ei mulla yleensäkään ne alkuvaiheen supistuksen mitenkään kestämättömiä ollu, siinä loppuvaihees otti kipeempää. Sit tyrkytettiin vaan ilokaasua, mikä sekään ei vie kipua pois, vaan sitä on pöhnäs, mikä ei auta millään lailla. 

Minä sain molemmissa synnytyksissä sellaisen epiduraalipumpun, joka annosteli epiduraalia jatkuvasti. Sitä ei siis tarvinnut erikseen lisäillä. Tämä on ilmeisesti vielä nykyäänkin harvinaista, mutta Kys:ssä ihan normaali juttu. Sain epiduraalin 4 cm auenneena molemmilla kerroilla, ekalla kerralla kipuni vaan olivat kovemmat.

Mielestäni samanlaiselta tuntuu kun jos väännät oikein isoa kakkaa joka venyttää suolen seinämät äärimmilleen sellaista mikä ei edes meinaa mahtua ulos ... mutta sitten kun se alkaa tulemaan niin se tulee paineella ulos plups.