Lue keskustelun säännöt.
En saa yhtään keltään minkäänlaista henkistä tukea mihinkään
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Emo kirjoitti:
Olen tosiaan 46 kilometriä rämpinyt tätä elämää ja se millä olen selvinnyt on avoimmuus. Sanoit ettei sinulla ole ketään kuka olisi sinusta kiinnostunut. Minä esimerkiksi olen. Tuo terapia on ok. Sitten voisit heitellä kommenttia kun vähänkin olet tilanteessa jossa keskustellaan. Usein on niin että ihmiset keskustelevat mielellään vaikka mistä. Olisiko niin että säikytät kuulijat liian rankalla tilityksellä. Kevyempi mielummin huumorisävytteinen läppä toimii. On yhtä hyvää keskustelua siinä missä asiapainotteinenkin. Pilke silmäkulmassa asenne ei pidennä elämää mutta tekee siitä hitokseen hauskempaa.
No sepä se, että tuntuu siltä etten voi puhua todellisista ajatuksistani ja juurikin tilittää ahdistuneisuuttani kenellekään paitsi terapeutille jota tapaan kerran kuussa. Jos vain huumoriläppää saa ja kannattaa puhua, antaako se minulle henkistä tukea? Ei. Ennemminkin tuntuu siltä, että pitää vain esittää iloista vaikkei ole. ap
Ap, sairastan masennusta ja aloituksesi ja nämä kirjoituksesi voisi olla kuin minun suusta. Mulla on nykyään sellaista, etten voi puhua ihmisille asioistani. En halua tavata muita, kun en halua kertoa mitä kuuluu, sillä sen kertominen masentaa entisestään. Tunnen, että voin pahemmin kun puhun asioistani. ainoa ihminen kelle nykyään puhun on terapeuttini. Kun yritän puhua läheisille, he ehkä huolestuvat niin kovasti että näen heistä kuinka rasitan heitä,ja olen yleensä itse toisten tukena, joten en voi antaa itselleni lupaa kuormittaa heitä. Aikaisemmin ja edelleen tunnen painetta, että mun olisi oltava aina iloinen ja onnellinen. Olen ollut aina ns porukan ilopilleri. Tunnen, että mulla ei ole oikeutta olla muunlainen. Mutta uskon että tämä on vain itse itselleni luoma vankila. Tukea täytyy osata myös vastaanottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Kun kumppani 4 v. sitten sairastui, olen joutunut vetämään tätä kivirekeä yksin. Vaikka monet sukulaiset ja ystävät vakuuttelivat silloin muuta, ne lupaukset eivät koskaan täyttyneet. Pelkkää puhetta vaan. Luottamus varsinkin miehen sukulaisiin on totalisesti mennyttä. Kun minä tästä lopulta romahdan, silloin niiden on pakko tehdä asialle jotain. Nyt mennään päivä kerrallaan.
Kun mitään ei enää odota, ei tule suuria pettymyksiä.
Onpa ikävä asenne. Ei ihme, että olet yksin jäänyt. Varmaan hankala yrittää elää tasapainoista elämää kun aika menee omaa tulevaa romahtamista miettiessä. Ihan kuin nauttisit tilanteesta ja saat parhaat kiksit sitä ajatellessasi.
Ohiksena kommentoisin, että ikävä asenne on sinulla, ei tuolla mielisairaan puolisolla. Sulla ei selvästi ole minkään valtakunnan hajuakaan siitä, millaista on elää vaikeasti oirehtivan ihmisen rinnalla vuodesta toiseen.
En ollenkaan ihmettele, että siinä ihan inasen asenne kärsii...
Tuota noin.. Minä tiedän täsmälleen mitä elämä on mielenterveysongelmaisen miehen rinnalla kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa. Mutta asenteeni ei ole ikinä ollut tuollainen ja ikinä en ole ollut romahtamassa tai asiaa kivirekenä ajatellut. Nyt meillä tilanne ei ole enää paha, mutta noin neljän vuoden ajan oli. Lapset ovat täyspäisiä ihania koululaisia, minä energinen ja iloinen ihminen ja mies pärjää. Ystävät ja sukulaiset ovat lähellä, mutta ei heidän tarvitse meidän takia stressata ja elämä jatkuu. Asennekysymys. Toki se asenne voi olla tullut jo äidinmaidossa.
No sulla on ainakin tullut. Meinaat, että kun sun miehesi rinnalla sä selvisit hyvin, niin tokihan se tilanne on presiis sama kaikilla....
Minulla mies oli masentunut vain vuoden, ja se oli ihan helvetillistä, kun hän koko ajan projisoi aggressiivisesti pahaa oloaan muihin. Jos siinä olisi ekana sukulaiset luvanneet tukea vaikkapa arjen asioihin, enkä olisi saanut sitten mitään apua, niin olisin varmaan itsekin katkeroitunut. Saati sitten jos sitä olisi kestänyt neljä vuotta.
Ymmärrätkö ollenkaan, että mielisairauksia on erilaisia? Kaikki eivät ole vaisuja ja itseensä käperyneitä, osaa pitää valvoa ja hoitaa hyvinkin paljon kotonakin. Ja osa on väkivaltaisia ja arvaamattomia ja syyttää pahasta olostaan juuri sitä, joka yrittää tukea ja pitää perheen koossa.
Joten on aika perssilmäistä alkaa netissä anonyymille ihmiselle väkyttää, että hän on syypää tilanteeseensa, kun ei jaksa näytellä koko ajan iloista tsemppaajaa, vaan sanoo suoraan, ettei jaksa ja on pettynyt lähisukuun.
Miksi olet jäänyt tuleen makaamaan? Olisiko sinun aika hakea ammattiapua itsellesikin? Voit olla minun puolestani pettynyt vaikka Sauli Niinistöön, mutta elämä on valintoja täynnä. Sinä valitset omasi ja mietit tien, jota kuljet. Ei se ole muiden vastuulla. Näytellyt en ole koskaan, mutta olen ottanut vastuun niin itsestäni kuin lapsistammekin ja siinä olen joutunut tekemään myös ratkaisuja, jotka olivat vaikeita. Mieheni itsetuhoiset ajatukset nuorimman lapsemme ollessa muutaman kuukauden ikäinen olivat ehkä pahimmat tilanteessa, mutta arki jatkui ja en antanut kaiken paskan mennä läpi vaikka toinen sairas olikin. Ei se miestä olisi auttanut. Olen aikuinen ja vaihtoehtoja on. En ole kuitenkaan vastuussa mieheni tekemisistä kuin hän olisi aivoton idiootti. En kehottaisi kenenkään alkavan masentuneen sätkynukeksi, se ei maailmaa ja sairasta pelasta. Suoraselkäisyyttä peliin.
Onko tämä keskustelu nyt vain täyttynyt trolleista, jotka haluavat hyökätä ap:n kimppuun, vai mikä mättää?
No, minä kyllä tunnen ajoittain henkistä yksinäisyyttä, vaikka olen parisuhteessa ja minulla on ystäviä. Kyllä sen saa ääneen sanoa, ja siitä saa olla myös surullinen, vaikka jossakin olisi joku tuplat enemmän kärsinyt ja myös konkreettisesti yksinäinen ihminen.
Ensisijaisesti onnen täytyy lähteä itsestä, eli kukaan ihminen ei pysty määräänsä enempää sitä sisäistä tyhjyyttä täyttämään. Mutta kyllähän ihminen tyypillisesti tarvitsee myös muilta tukea, ymmärrystä ja rakkautta, hyväksyntää. Mietin, pystyisitkö kuitenkin rakentamaan puolisoosi sellaista suhdetta, että pystyisit avautumaan omista ajatuksistasi ilman pelkoa, että ne eivät häntä kiinnosta?
Eeh...? Ap:n kommenteista johtuen kyllä ihmettelen nyt, että oletko vaan yksi noita simppeleitä provoja taas?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Kun kumppani 4 v. sitten sairastui, olen joutunut vetämään tätä kivirekeä yksin. Vaikka monet sukulaiset ja ystävät vakuuttelivat silloin muuta, ne lupaukset eivät koskaan täyttyneet. Pelkkää puhetta vaan. Luottamus varsinkin miehen sukulaisiin on totalisesti mennyttä. Kun minä tästä lopulta romahdan, silloin niiden on pakko tehdä asialle jotain. Nyt mennään päivä kerrallaan.
Kun mitään ei enää odota, ei tule suuria pettymyksiä.
Onpa ikävä asenne. Ei ihme, että olet yksin jäänyt. Varmaan hankala yrittää elää tasapainoista elämää kun aika menee omaa tulevaa romahtamista miettiessä. Ihan kuin nauttisit tilanteesta ja saat parhaat kiksit sitä ajatellessasi.
Ohiksena kommentoisin, että ikävä asenne on sinulla, ei tuolla mielisairaan puolisolla. Sulla ei selvästi ole minkään valtakunnan hajuakaan siitä, millaista on elää vaikeasti oirehtivan ihmisen rinnalla vuodesta toiseen.
En ollenkaan ihmettele, että siinä ihan inasen asenne kärsii...
Tuota noin.. Minä tiedän täsmälleen mitä elämä on mielenterveysongelmaisen miehen rinnalla kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa. Mutta asenteeni ei ole ikinä ollut tuollainen ja ikinä en ole ollut romahtamassa tai asiaa kivirekenä ajatellut. Nyt meillä tilanne ei ole enää paha, mutta noin neljän vuoden ajan oli. Lapset ovat täyspäisiä ihania koululaisia, minä energinen ja iloinen ihminen ja mies pärjää. Ystävät ja sukulaiset ovat lähellä, mutta ei heidän tarvitse meidän takia stressata ja elämä jatkuu. Asennekysymys. Toki se asenne voi olla tullut jo äidinmaidossa.
Odotatko pokaalia siitä, että olet selvästikin kärsinyt enemmän ja oikeaoppisemmin? Oikeasti: en ole ikinä käsittänyt ihmisiä, joiden suhtautuminen toisten ongelmiin on ensisijassa hyökkäävä "Minä olen kärsinyt ainakin ziljoona kertaa enemmän, mutta silti minä vain jaksoin ja olen vielä kiitollinen!"
ohis
:D Mielensä pahoittaja iski jälleen. Aavistus nolo kirjoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ette siis pysty käsittämään miten paljon se ahdistaa, ettei miestä kiinnosta huolehtia seksuaalisista tarpeistani? Kuvitelkaa
Jos osaatte, millaista olisi jos mies ei koskaan nuolisi mielellään ja seksi kestäisi aina maksimissaan 20 minuuttia, ikinä ei mitään lelua olisi miehen aloitteesta käytössä ja ylipäätään kerran viikossa Mitään olisi jo paljon?! Ap
Vierailija kirjoitti:
Ette siis pysty käsittämään miten paljon se ahdistaa, ettei miestä kiinnosta huolehtia seksuaalisista tarpeistani? Kuvitelkaa
Jos osaatte, millaista olisi jos mies ei koskaan nuolisi mielellään ja seksi kestäisi aina maksimissaan 20 minuuttia, ikinä ei mitään lelua olisi miehen aloitteesta käytössä ja ylipäätään kerran viikossa Mitään olisi jo paljon?! Ap
Äsch, toope trolli. Mee...vaikka Veteraanien Mopokerhoon kertomaan tota juttuas. - Ja vaihda sukkas sitä ennen, ne löyhkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voima lähtee sisältä. Ei ole hedelmällistä tukeutua toisiin. Yksin tänne tullaan, yksin täältä lähdetään, ja yksin ehkä jopa eletään. Voimia.
Väärin, niin väärin. On terveellistä tukeutua toisiin, tästä hyötyvät avun saaja ja sen antaja. Emme ole täällä yksin eikä meidän kuulu sitä edes yrittää. Laumaeläin tarvitsee laumansa.
Ainoa johon todella voit luottaa on itsesi.
Kaikki muu on tilapäistä vain.Aivan näin on. Vaikka onkin ihmisiä ja tukea ympärillä niin pohjimmiltaan on jokainen yksin esim päätöksiensä kanssa. Kukaan ei voi (eikä saa) päättää eikä elää toisen elämää. Omat päätökset. Oma voima. Oma elämä.
*sivullinen*
Jotkut ovat lampaita jotka laumassa päättöminä määkivät.
Jotkut vastaavat itse ja elävät oman elämänsä.
Yks aika toimiva niksi jos on paineita joista haluaa päästä eroon:
Kirjoittaa paperille kaiken sen minkä haluaa saada pois ajatuksista häiritsemästä. Kun on valmis, niin sitä kirjoitusta ei saa lukea, ei kirjaintakaan, koska silloin se iskostuu uudestaan sinne tietoisuuteen. Sitten sen paperin voi esim polttaa (ei kumminkaan palohälyttäjän läheisyydessä :).
Tällä konstilla voi päästä paineista eroon. Kannattaa kokeilla.