Lue keskustelun säännöt.
5v vielä tässä liitossa ja sitten kiitos ja näkemiin
24.01.2016 |
Sit on nuorinkin lapsista täysi-ikäinen ja toivotan lasteni isälle kaikkea hyvää.
En enää odota kumppanuutta enkä aikuismaista vastuuta kotitöistä yms. En hellyyttä, kauniita sanoja, kehuja enkä keskusteluja.
Pääasia ettei lyö eikä kovasti hauku ja pyydettäessä imuroi. Saa maata sohvalla toisessa kädessään kaukosäädin ja toisessa puhelin tai kaljatölkki.
Mutta jotain parempaa toivon tulevaisuudelle.
Kommentit (30)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en odottele siihen asti. Kyllä ero tulee jo aiemmin.
Mitä jos kuolet ennen sitä? Kannattiko?
Mun mielestä tuollaiset puheet on typerintä mitä ihminen voi lyhyen elämänsä aikana tehdä. "Lasten takia" ollan huonossa rakkaudettomassa liitossa, vaikka lapset ei siitä mitenkään hyödy, päinvastoin. Taitaa raha olla suurin syy, eikä ne lapset. Ihan sama sitten vaikka oma elämä menee hukkaan, se on vaan ikävä juttu että niitä tuhlattuja vuosia ei saa millään takaisin, täällä ollaan vain kerran. Sitten kun vaikka syöpä iskee kun nuorimmainen on 17-vuotias, niin mahtaa vituttaa.
Mikä siinä on ettei sen puolison kanssa voi puhua asioita selväksi, ja laittaa lusikat jakoon?
Kivan perinnön jätätte lapsillenne. "Kyllä minäkin olisin voinut olla onnellinen, mutta teidän lasten takia..."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ettekä tee väärin vain itseänne ja lapsianne kohtaan. Antakaa myös miehelle mahdollisuus olla onnellinen muualla, mitä te siinä roikutte!
Vierailija kirjoitti:
Kivan perinnön jätätte lapsillenne. "Kyllä minäkin olisin voinut olla onnellinen, mutta teidän lasten takia..."
Jep. Kuulostaa aivan omalta äidiltäni. Kituutteli isäni kanssa meidän lasten takia (ja sen kyllä huomasi) ja vieläkin jaksaa marttyyriasenteella muistuttaa, että teki uhrauksia meidän lasten takia. Oltaisiin me lapsetkin kyllä oltu onnellisempia kun olisivat eronneet aikaisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin minäkin ajattelin ja sitten kaikki pysähtyi. Mies sairastui vakavasti ja tilanteiden pakosta ajauduin omahoitajaksi. Nyt en voi enää suunnitella lähtölaskentaa. Elän päivän kerrallaan.
Jotkut asiantuntijat suosittelee odottamaan, että lasten murrosikä on mennyt. Noudatan tätä oppia, koska tunnelma ei kotona ole ollenkaan vihamielinen. Terv. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten eräänä päivänä voitte saada stroukin -- ja siippanne hoitaa teitä omaishoitajana loppuikänne koska kukaan muu ei sitä tee.
Se sitten niistä suunnitelmistanne.
Mutta eihän se omalle kohdalle osu ne onnettomuudet ja sairaudet , eihän.
Mitä jos kertoisit miehellesi, mitä suunnittelet? Ehkä hänelle tulisi motivaatiota muuttaa käytöstään, kun hän tajuaisi, että harkitset tosissaan eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli teininä hyvä kaveri, jonka vanhemmat olivat ihan avoimesti tehneet selväksi koko perheelle, että eroavat heti kun nuorin lapsista eli tämä kaverini on lähtenyt kotoa. Yrittivät sitä odottaessa elää mahdollisimman erillään, eli kummallakin oli oma alue talossa jolle toinen ei mennyt, eivät puhuneet toisilleen about ikinä - ei avointa vihamielisyyttä heilläkään mutta selväksi tuli että odottavat sitä vapauden päivää kuin kuuta nousevaa.
Lopputulos oli se, että kaverini tunsi läpi teinivuosiensa syyllisyyttä siitä, että on olemassa ja siitä, että ei ole vielä voinut muuttaa pois, ja lähtikin sitten lopulta 16-vuotiaana, vaikka ei ehkä kypsyys olisi vielä riittänyt. Ja tosiaan, vanhemmat muutti erilleen suunnilleen viikkoa myöhemmin.
Ihmettelen, miksi pidätte näitä suhteita niin lyhyinä. Lähdette ilman kunnon syytä. Miksei nykyään sitouduta loppuiäksi.myötä ja vastoinkäymisineen.
Onko turhaa jatkossa olettaa, että yhteiskunta säästäisi omaishoitajuuden avulla. Miksi kukaan jäisibketään hoitamaan, kun vähemmäatäkin kyllästytään ja viimeistään 10 vuoden välein vaihdetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voih, minulla on vielä odotettavaa noin 10 vuotta. Olemme siirtyneet miehen kanssa jo vuosia sitten olemaan ihan kaveripohjalla. Mitään intohimoa ei ole (miehellä ei fyysisesti edes onnistuisikaan seksi kuin vain hyvin harvoin ja hyvin suunnitellusti). Mitään varsinaista parisuhdetta ei ole. Olemme vanhempia. No, emme ole edes mitenkään ystäviä.
Olemme kohteliaita toisillemme. Emme huuda. Emme riitele. Mutta emme myöskään koske, halaa toisiamme tai pussaa. Tai mitään. Joo minkäköhänlaisen kuvan lapset saavat parisuhteesta. :/ Ero ei ole vaihtoehto tällä hetkellä. En lapsia revi pois omasta kodista (kumpikaan meistä ei pystyisi tätä asuntoa lunastamaan toiselta). En revi lapsilta toista vanhempaa pois päivittäisestä elämästä. Olen itse kasvanut ilman toista vanhempaa ja en koe uhrauksena että haluan antaa lapsilleni kokemuksen ydinperheestä. Vaikka sitten sellaisesta että vanhemmat eivät pussaa. Kunhan nyt eivät riitele niin olen ajatellut, että se riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kivan perinnön jätätte lapsillenne. "Kyllä minäkin olisin voinut olla onnellinen, mutta teidän lasten takia..."
Jep. Kuulostaa aivan omalta äidiltäni. Kituutteli isäni kanssa meidän lasten takia (ja sen kyllä huomasi) ja vieläkin jaksaa marttyyriasenteella muistuttaa, että teki uhrauksia meidän lasten takia. Oltaisiin me lapsetkin kyllä oltu onnellisempia kun olisivat eronneet aikaisemmin.
Täällä yksi tuollaisen perheen lapsi. Ehdotin vanhemmilleni noin kymmenvuotiaasta lähtien säännöllisesti avioeroa. Eivät uskoneet ja nyt on liian myöhäistä, kun toinen on toisen omaishoitaja.
Minä puolestani sain sellaisen parisuhteen mallin, että vasta toisessa avioliitossani olen ymmärtänyt, ettei parisuhteen kuulu olla passiivis-aggressiivista valtataistelua. Ensimmäisessäkään liitossani en puhunut puolisolleni niin ilkeästi kuin vanhempani toisilleen vielä 25 vuotta myöhemmin....hukkaan heitettyä elämää, sääli katkeria vanhuksia.
Vierailija kirjoitti:
Voih, minulla on vielä odotettavaa noin 10 vuotta. Olemme siirtyneet miehen kanssa jo vuosia sitten olemaan ihan kaveripohjalla. Mitään intohimoa ei ole (miehellä ei fyysisesti edes onnistuisikaan seksi kuin vain hyvin harvoin ja hyvin suunnitellusti). Mitään varsinaista parisuhdetta ei ole. Olemme vanhempia. No, emme ole edes mitenkään ystäviä.
Olemme kohteliaita toisillemme. Emme huuda. Emme riitele. Mutta emme myöskään koske, halaa toisiamme tai pussaa. Tai mitään. Joo minkäköhänlaisen kuvan lapset saavat parisuhteesta. :/ Ero ei ole vaihtoehto tällä hetkellä. En lapsia revi pois omasta kodista (kumpikaan meistä ei pystyisi tätä asuntoa lunastamaan toiselta). En revi lapsilta toista vanhempaa pois päivittäisestä elämästä. Olen itse kasvanut ilman toista vanhempaa ja en koe uhrauksena että haluan antaa lapsilleni kokemuksen ydinperheestä. Vaikka sitten sellaisesta että vanhemmat eivät pussaa. Kunhan nyt eivät riitele niin olen ajatellut, että se riittää.
Ei se riitä. Valehtelet tekeväsi sen muka lasten takia, vaikka todellisuudessa teet sen ainoastaan oman mukavuutesi ja taloudellisen edun vuoksi. Olet itsekäs äiti, ja ajattelet enemmän omaa asemaasi ja helppoa elämää kuin lastesi henkistä kehitystä ja tulevaisuutta.
Mikä ihmeen tämä trendi on? Naiset kärsii avioliitossa hiljaa, kerää ukosta negatiivisia pisteitä ja pistää ukon pihalle kun pisteet on täynnä?
Herää.
Miten olisi jos kertoisit vakavasti sille miehelles mitä suunnittelet etkä kaiva tuollaista kuoppaa johon ei voi kun pudota?
17 eikö ollut hyvä, että ovat vieläkin yhdessä, niin toinen saa hoivaa.
Eikös ole vaalimisen arvoista sekin, että on ehjä isovanhempiperhe, jonne lapsenlapset ovat tervetulleita.
Mitä näiden perhettä jatkuvasti vaihtavien lapsista mahtaa tulla? Ihminen on tarkoitettu pitkään parisuhteeseen, jossa lastenkasvatus onnistuu parhaiten.
Mulla 6 vuotta lusittavaa.