Lue keskustelun säännöt.
Kumman valitset: lapsettomuus vai yksinhuoltajuus?
20.01.2016 |
Jos eläisit viimeisiä vetelevässä parisuhteessa 30-vuotiaana, ja ajattelet lapsensaanti-iänkin vetelevän viimeisiään, hankkisitko lapsen tässä toistaiseksi hengissä olevassa suhteessa VAI ottaisitko riskin, ettet välttämättä koskaan tule saamaan lapsia tai löytämään sopivaa miestä/isäehdokasta elämääsi?
Kommentit (28)
YH:t on deittailualtaan pohjasakkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottomasti yksinhuoltajana lapsen kanssa kuin lapsettomana. Mulla lapset on tärkeintä elämässä ja jotenkin oudosti elämäni tarkoitus. Mulla on hyvä tukiverkko ja pärjäisin ihan kivasti. Mikäs siinä. Lapsettomana oisin onneton.
Nuorena odotin ja laskin vuosia koska olisi järkevä alkaa yrittämään lasta. Valmistumisen jälkeen, omakotitalo ja pari vuotta töitä ja siihen sitten pyöräytettiin eka. :)
Yh olisin.
Jokaisella on joku tarkoitus. Omani on lapseni. Matkustelu, ylväs yksinäisyys tai maine ja kunnia ei vaan oo mun juttuja, joten jokainen tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
"Yksinhuoltajuus. Olen aina ajatellut, että lapset kuuluvat elämääni. Lapsia joko parisuhteessa tai sitten klinikalta. Mies on mukava olla, mutta ilmankin ok. Mutta lapsettomuuteen en olisi taipunut vapaaehtoisesti."
Ihan utelaisuudesta ja ohittaen nyt syytökset mahdollisesta itsekkyydestä, van kysyn puhtaasta uteliaisuudesta, että osaatko kuvata ja tai kertoa tarkemmin, mitä saat tai olet kuvitellut saavasi lapsista.
Pahottelen samalla, jos onnistuin osumaan arkaan paikkaan, sillä tiedän, että on ihmisiä mielikuvasteella enempi naisia, mutta varmasti myös miehiä jotka haluavat saada keinolla millä hyvänsä lapsia ja erityisesti vielä, niin että ne ovat "oma tekosia" Nostan miehenä kyllä hattua mm. Satu Taiveaholle -goglatkaa vaikka, jos ihan outo nimi-, joka on avoimesti uskaltautunut puhumaan varmasti kipeistä lapsettomuus hoidoista.
- - Toisaalta mieleeni muistuu tv-dekkarin Sillan kolmas kausi, joka sai ajattelemaan, että onko biologisen lapsen saamisen tärkeyden ja ehdottomuuden takanba vain, jotain sellaista, jota ei oikeastaan voi mitenkään korvata. (Lienee hieman tylsää, että minun täytyy käyttää tällaista fiktiosarjaa tässä kohtaa esimerkkinä).
Minulla on kolme omaa lasta. Jos minulla ei olisi miestä, olisin yhtä lailla voinut vaikka adoptoida. Biologisuus ei tässä ole tärkeää, vaan se, että saan elää lasten kanssa ja olla vanhempana.
Todellakin lapsettomuuden. Tosin olen vapaaehtoisesti lapseton jo muutenkin.
Mutta sinänsä en ymmärrä kysymyksen ongelmaa: mikä helkkari siinä on, ettei voi edes harkita, että etsii ensin onnellisen parisuhteen, ja sitten jos vielä lapsia palabvasti haluaa, niin adoptoi? Miksi sen lapsen pitää olla itse synnytetty (ja siis mieluummin vaikka huonoon suhteeseen synnytetty, koska KELLO TIKITTÄÄ)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinhuoltajuuden ehdottomasti noista kahdesta loppujen lopuksi.
Mutta ap:n tilanne ei mielestäni vielä 30-vuotiaana ole noin toivoton. 35-vuotiaalle varmaan sen sijaan sanoisin, että tee se lapsi ihan kenen kanssa tahansa, jos sen meinaat saada.
30-vuotiaallekin on kuitenkin vielä auki se klinikkavaihtoehto.
"YH:t on deittailualtaan pohjasakkaa." - Ei tämän toistaiseksi naimattoman ja lapsettoman mielestä. Miksi olisi? Olen varmaan myös vähän sinisilmäinen ja pöhkö, mutta en usko, että kovin moni tähtää ja/ tai haluaa ehdointahdoin yksinhuoltajaksi. Toki heitäkin varmasti on, mutta yhtä kummallista on minusta elää kulissiliitossa ja uskotella, että lapsi tai lapset eivät huomaa jos ja kun toinen vanhemmista käytännössä kantaa vastuun arjenpyörittämisestä yksin. Samalla kun hän -myöhemmin myös mahd. lapset- tomivat osa-aikaisena nyrkkeilysäkkinä ja likakaivona, jonne toinen vanhempi kippaa pahaaoloaan. Tai kun toinen vanhempi ei ole mistään muusta kiinnostunut "yhteisellä" vapaa-ajalla kuin seurustelemaan pullon kanssa ja vetämään norttia.
Okei hieman kärjistettyjä esimerkkejä. Mutta pointti oli se, että aina yteishuoltajuus -ainakaan samankaton alla ole se lapsen kannalta paras vaihtoehto.
Se mikä itseäni usein ihmetyttää, että kuinka monelle naiselle tulee, aivan kokonaan yllätyksenä lapsen tai lasten saamisen jälkeen, että lasten isä on oikeasti täysin kyvytön kantamaan vastuuta muista saati itsestä. - - Olenko minäkin siis vaaran vyöhykkeessä, vielä lapsettomana miehenä, menetänkö minäkin mahdollisuuden kantaa vastuuta jos saan lapsia ja käy ns. huonosti? - Mitä minun tulee osata varoa?
En tekisi lasta epävarmaan suhteeseen. Se olisi huono ratkaisu kaikkien kannalta. Lopettaisin suhteen, katselisivat hetken jos löytäisin paremman. Jos ei hyvää suhdetta löytyisi ja yhä haluaisin lapsen, tekisin yksin (tai ainakin yrittäisin).