Lue keskustelun säännöt.
maailman onnettomin..
surullinen
19.01.2016 |
..tai siltä ainakin tuntuu. Muutin Kuopioon opiskelemaan viime syksynä unelmieni alaa ja olin intoa täynnä. Pikku hiljaa hymy alkoi laantua jatkuvaksi itkuksi niin, ettei tehnyt mieli edes poistua kodista. Ajauduin väärään kaveriporukkaan, joka on liian erilainen kaikin puolin verrattuna minuun ja tuntui vaikealta tutustua enää uusiin ihmisiin heidän löydettyä uudet sielunsisaruksensa. Koulu on ajoittain stressaavaa, mutta toisaalta ahdistun tekemisen ja mahdollisuuksien puutteesta. Asun liian kaukana vanhemmistani, eikä minulla ole varaa mennä heidän luokseen kovin usein, enkä halua vaikuttaa luovuttajalta. Saan paniikkikohtauksia (joita ei ole ollut koskaan aikaisemmin), kun mietin, että tämä jatkuu vielä 4-5vuotta, mikäli en tee mitään. En haluaisi kuitenkaan lähteäkkään - luovuttaa ja alottaa taas alusta, sillä olen jo valmiiksi aloittanut opiskelut muutaman välivuoden jälkeen. En tiedä mitä tehdä..tuntuisi helpommalta luovuttaa elämän kanssa, sillä jos en pysty nauttimaan "elämäni the ajasta" eli opiskeluelämästä, niiin mistä sitten pystyn nauttimaan?
Kommentit (22)
Ei opiskeluaika välttämättä ole the aika. Itse olen ainakin paljon onnellisempi nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei opiskeluaika välttämättä ole the aika. Itse olen ainakin paljon onnellisempi nyt.
kiitos tästä <3
Vierailija kirjoitti:
olisiko joku harrastus?
Periaatteessa joo, mutta se veisi ahdistuksen vain parilta tunnilta viikossa.. :(
Liity johonkin oppilasjärjestöön josta voisi löytyä samanhenkisiä ihmisiä? Huvitoimikunta, kv-tutorointi?
Miten ois koira tai poikaystävä? Voisiko piristää sua? Mitäs jos koittaisit aloittaa jonkin uuden harrastuksen, niin voisit niistä piireistä saada uusia kavereita. Tai ala tehdä töitä iltaisin ja viikonloppuisin koulun ohella, niin saat rahaa ja pystyt käymään useammin kotipaikkakunnallasi, sen avulla jaksaisi, kun tietäisi että pian saa taas muutaman päivän hengähtää. Työkavereistakin saa varmasti ystäviä, joiden kanssa voi viettää aikaa myös vapaalla. Älä nyt ainakaan heti luovuta, muutokset elämässä vaativat ehkä vähän aikaa solautuakseen uomiinsa. Jaksamisia, kyllä se siitä! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Liity johonkin oppilasjärjestöön josta voisi löytyä samanhenkisiä ihmisiä? Huvitoimikunta, kv-tutorointi?
Olen jo mukana muutamassakin toiminnassa. Tuntuu, ettei kellään muulla ole vastaavaa ongelmaa, vaan pitävät järjestöasiat ja muun elämän omanaan "oikeiden" kavereidensa kanssa. Sellaiset hetket kun järjestämme jotain, ovat ajoittain jopa onnellisia minulle, mutta toimintaa ei ole kovin usein :(
Vierailija kirjoitti:
Miten ois koira tai poikaystävä? Voisiko piristää sua? Mitäs jos koittaisit aloittaa jonkin uuden harrastuksen, niin voisit niistä piireistä saada uusia kavereita. Tai ala tehdä töitä iltaisin ja viikonloppuisin koulun ohella, niin saat rahaa ja pystyt käymään useammin kotipaikkakunnallasi, sen avulla jaksaisi, kun tietäisi että pian saa taas muutaman päivän hengähtää. Työkavereistakin saa varmasti ystäviä, joiden kanssa voi viettää aikaa myös vapaalla. Älä nyt ainakaan heti luovuta, muutokset elämässä vaativat ehkä vähän aikaa solautuakseen uomiinsa. Jaksamisia, kyllä se siitä! <3
Poikaystävä olisi (mahdoton) unelma, sillä piirit vain tuntuvat olevan niin äärettömän pienet täällä..lisäksi en tiedä ahdistavampaa tilannetta kuin epätoivoiset tinder-selailut perjantai-iltana.. Koiraa olen harkinnut, mutta sen kanssa elämistä pitäisi miettiä jopa 10v. eteenpäin, enkä ole varma tulevaisuudestani. Tiedän, että koen kaiken negatiivisesti mahdottomuutena, mutta tänne suohon ei paljon aurinko paista :( Kaikkein ahdistavinta on, ettei kukaan tiedä tuntemuksistani ja monet luulevat minun olevan erittäin onnellinen.. kiitos <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
todellakin allekirjoitan myös sen, kuinka some ja sen esittelemät täydelliset elämät masentavat.. miksi ihmisten pitää feikata ja luoda muille ihmisille pahaa oloa sitä kautta? :'(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ois koira tai poikaystävä? Voisiko piristää sua? Mitäs jos koittaisit aloittaa jonkin uuden harrastuksen, niin voisit niistä piireistä saada uusia kavereita. Tai ala tehdä töitä iltaisin ja viikonloppuisin koulun ohella, niin saat rahaa ja pystyt käymään useammin kotipaikkakunnallasi, sen avulla jaksaisi, kun tietäisi että pian saa taas muutaman päivän hengähtää. Työkavereistakin saa varmasti ystäviä, joiden kanssa voi viettää aikaa myös vapaalla. Älä nyt ainakaan heti luovuta, muutokset elämässä vaativat ehkä vähän aikaa solautuakseen uomiinsa. Jaksamisia, kyllä se siitä! <3
Poikaystävä olisi (mahdoton) unelma, sillä piirit vain tuntuvat olevan niin äärettömän pienet täällä..lisäksi en tiedä ahdistavampaa tilannetta kuin epätoivoiset tinder-selailut perjantai-iltana.. Koiraa olen harkinnut, mutta sen kanssa elämistä pitäisi miettiä jopa 10v. eteenpäin, enkä ole varma tulevaisuudestani. Tiedän, että koen kaiken negatiivisesti mahdottomuutena, mutta tänne suohon ei paljon aurinko paista :( Kaikkein ahdistavinta on, ettei kukaan tiedä tuntemuksistani ja monet luulevat minun olevan erittäin onnellinen.. kiitos <3
Höpö höpö, varaa kampaaja ja osta kivat vaatteet ja ei kun Kuopion yöhön metsästämään unelmien prinssiä :) Sen sä tarvitset!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voi kumpa meidänlaiset ihmiset voisivat tulla yhteen :( mulla on ihan samanlainen tilanne, tosin hieman etelämmässä suomessa ja jokainen päivä on taistelua :'(
Siirto lähemmäs vanhempiasi opiskelemaan jos mahdollista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siirto lähemmäs vanhempiasi opiskelemaan jos mahdollista?
yliopistossa ei ole muuta kuin hakemalla.. ja vanhempieni lähellä ei edes ole tätä linjaa :(
Miten ois jos lukisit itsellesi oikean ammatin? Pääsisit töihin ja tienaisit rahaa. Saisit tehdä kaikkea kivaa ja matkustellakin. Muuttaa toiselle paikkakunnalle. Ei ole mitään järkeä muiden mieliksi kituuttaa missään yliopistossa, paikkakunnalla missä ei halua edes olla. Sun elämä ja saat tehdä ihan omat päätökset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten ois jos lukisit itsellesi oikean ammatin? Pääsisit töihin ja tienaisit rahaa. Saisit tehdä kaikkea kivaa ja matkustellakin. Muuttaa toiselle paikkakunnalle. Ei ole mitään järkeä muiden mieliksi kituuttaa missään yliopistossa, paikkakunnalla missä ei halua edes olla. Sun elämä ja saat tehdä ihan omat päätökset.
Ala on kyllä oikea ja rahaakin pitäisi tulla lääkiksestä valmistumisen jälkeen.. Tällä hetkellä ennen-niin-tärkeällä rahalla ei ole merkitystä muuta kuin kotiin matkustamisen suhteen, sillä lähinnä vihaan merkkivaatteitani ja -laukkuja, jotka on pitänyt saada sulautuakseen massaan. hyi helv*tti !
Kyllä siihen tottuu nopeasti. Itsekin täällä Kuopiossa istun vaan kaikki päivät yksin kotona.
Sekaan ja mukaan vaan, vaikka miten tuntuisi pahalta. Siitä se sitten lähtee sujumaan. Puoli vuotta on lyhyt aika, eivät ne kaveriporukat vielä ole sulkeutuneet. Ja ensi vuonna tulee uusia fukseja. Ota periaate, että menet mukaan ihan jokaiseen kissanristiäiseen.
Lääkärin ammatti on liian hyvä hukattavaksi vain, koska Kuopio nyt on... Kuopio. Tee itsellesi selväksi, että unelmana ei ole opiskella lääketiedettä Kuopiossa, vaan unelma on valmistua lääkäriksi. Näin sinulla ei ole painetta kokea ihanaa aikaa ja voit hyväksyä nykyhetken sellaisena kuin se on.
Arvostetussa akateemisessa ammatissa on kuitenkin niin paljon perinteitä ja kollegiaalisuutta mukana, että on huono strategia jättäytyä ulos sosiaalisista jutuista. Ei tarvitse olla kaikiien bestis, mutta ihmisten pitää tietää, kuka olet. Hanki ensi vuonna itsellesi joku "virka" ainejärjestössä. Siinä tutustuu muihin luontevasti.
Ota rutiiniksi kysellä kuulumisia, vastata aina ystävällisesti, olla aina siellä, missä tapahtuu.
Olin samanlainen kuin sinä, ap. Päätin keskittyä opintoihin ja aloin tehdä töitä siinä ohessa. Kun lakkasin odottamasta mitään muutoksia, alkoi elämässä tapahtua. Töistä löytyi juttuseuraa, sai käyttörahaa, pystyi käymään joskus viihteellä ja taas löytyi uusia tuttavuuksia. Oikeastaan oli asennoiduttava elämään eri tavalla eli lakattava märehtimästä omaa kurjuuttaan. Ja mulla se tapahtui toiminnan kautta.
Vierailija kirjoitti:
Olin samanlainen kuin sinä, ap. Päätin keskittyä opintoihin ja aloin tehdä töitä siinä ohessa. Kun lakkasin odottamasta mitään muutoksia, alkoi elämässä tapahtua. Töistä löytyi juttuseuraa, sai käyttörahaa, pystyi käymään joskus viihteellä ja taas löytyi uusia tuttavuuksia. Oikeastaan oli asennoiduttava elämään eri tavalla eli lakattava märehtimästä omaa kurjuuttaan. Ja mulla se tapahtui toiminnan kautta.
Kaikki tuo tuntuu niin helpolta..ja olikin ennen, mutta nyt tuntuu että olen syvimmässä suossa ikinä :'( Olen vajaa 30v, kun valmistun ja siihen mennessä minulla ei ole mitään muuta kuin ammatti - ei miestä, unelmaa, ei yhtään mitään.
surullinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin samanlainen kuin sinä, ap. Päätin keskittyä opintoihin ja aloin tehdä töitä siinä ohessa. Kun lakkasin odottamasta mitään muutoksia, alkoi elämässä tapahtua. Töistä löytyi juttuseuraa, sai käyttörahaa, pystyi käymään joskus viihteellä ja taas löytyi uusia tuttavuuksia. Oikeastaan oli asennoiduttava elämään eri tavalla eli lakattava märehtimästä omaa kurjuuttaan. Ja mulla se tapahtui toiminnan kautta.
Kaikki tuo tuntuu niin helpolta..ja olikin ennen, mutta nyt tuntuu että olen syvimmässä suossa ikinä :'( Olen vajaa 30v, kun valmistun ja siihen mennessä minulla ei ole mitään muuta kuin ammatti - ei miestä, unelmaa, ei yhtään mitään.
Kannattaisiko sinun pyrkiä psykologin juttusille, jos se suinkin on mahdollista? Nuo käymäsi tunteet kuulostavat kyllä tutuilta ja varmasti liian ahdistavilta läpikäytäviksi yksin.
Pystyisitkö harkitsemaan sitä harrastusta? Kaksi kertaa viikossakin olisi jotakin sosiaalista elämää pois neljän seinän sisältä. Tai tekemään vaikkapa vapaaehtoistyötä jossakin järjestössä, vaikka 4H, MLL...?
... Mutta luulen, että sinulle olisi nyt tärkeintä päästä vain neljän seinän sisältä joihinkin sosiaalisiin ympyröihin. Vaikka ei heti löytyisi sydänystäviä, niin koulun bileet ja sitä myötä varovainen verkostoituminen voisi auttaa, tai sitten verkostoituminen harrastuksen tai vaikkapa tuon mainitsemani vapaaehtoistoiminnan kautta.
Tai... kuulostaisiko hullulta, jos soittaisit vanhemmillesi ja kertoisit, mikä tilanteesi todellisuudessa on? Sanon tämän, koska läheltä seurasin, kun opiskeleva tuttuni kirjaimellisesti hajosi kaukana perheestä ja ystävistään opiskelupaikkakunnalla, eivätkä vanhempansa tienneet tästä kuin vasta sitten, kun ongelmat olivat kasvaneet liian suuriksi.
olisiko joku harrastus?