maailman onnettomin..

..tai siltä ainakin tuntuu. Muutin Kuopioon opiskelemaan viime syksynä unelmieni alaa ja olin intoa täynnä. Pikku hiljaa hymy alkoi laantua jatkuvaksi itkuksi niin, ettei tehnyt mieli edes poistua kodista. Ajauduin väärään kaveriporukkaan, joka on liian erilainen kaikin puolin verrattuna minuun ja tuntui vaikealta tutustua enää uusiin ihmisiin heidän löydettyä uudet sielunsisaruksensa. Koulu on ajoittain stressaavaa, mutta toisaalta ahdistun tekemisen ja mahdollisuuksien puutteesta. Asun liian kaukana vanhemmistani, eikä minulla ole varaa mennä heidän luokseen kovin usein, enkä halua vaikuttaa luovuttajalta. Saan paniikkikohtauksia (joita ei ole ollut koskaan aikaisemmin), kun mietin, että tämä jatkuu vielä 4-5vuotta, mikäli en tee mitään. En haluaisi kuitenkaan lähteäkkään - luovuttaa ja alottaa taas alusta, sillä olen jo valmiiksi aloittanut opiskelut muutaman välivuoden jälkeen. En tiedä mitä tehdä..tuntuisi helpommalta luovuttaa elämän kanssa, sillä jos en pysty nauttimaan "elämäni the ajasta" eli opiskeluelämästä, niiin mistä sitten pystyn nauttimaan?