Kirja: Narsistin lapsena. Pitkä tie itsenäisyyteen

Narsistien tuki ry, siellä on terapeutteja, jotka käsittelevät narsismia. Esim. minun aiempi terapeuttini ei nähnyt paranemisprosessia niin, että minä persoonana menen eteenpäin, vaan hän oli tosiaan ottanut tehtävänsä kirjaimellisesti tehdä minusta työkykyisen, eikä osannut auttaa minua voimaan hyvin. (Työ on pieni osa sitä, ja minusta oma hyvinvointi tulee ensin). Nykyinen terapeutti sanoo, että hän haluaa auttaa ihmistä itseään menemään eteenpäin, että se ei välttämättä näy "ulospäin" ja ole mitattavissa työsuoreitteina. Olen hieman katkera siitä, että eka terapeutti halusi tavallaan ensisijaisesti täyttää kelan ehdot kauttani, ei tiennyt ilmeisesti miten auttaa minua pääsemään pahasta olostani.

Kaipa sitä työtäkin olisi sitäkin kautta sitten löytynyt. Nyt jäi kaikki paha olo edelleen minuun 6 v. terapian jälkeen. Ja TAAS piti sen kanssa sinnitellä.

Onhan varmaan työelämäkin tärkeää tai sellaiset raamit elämässä, mutta ei niin tärkeää, kuin HYVÄ OLLA itsen kanssa ja siinä, mitä on ja tekeekään.

t.kristallikissa

Jos saa kelan tuen niin eikös se ole jotain 57e/45 min? Ja terapeutti maksaa halvimmillaan kaiketi 80e/45 min? Erotus jää itselle. Keskimäärin olisi syytä käydä 2 kertaa viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut nyt 25% ko. kirjasta ja nyt on päästy siihen, miten narsistin lapsi onkin narsisti 'kehään'. Just. Niin toivoin, että tämä kirja olisi todella kertonut narsistin lapsesta, ei narsistista.

Ja kaikkein vähiten "narsistin lapsi on narsisti" päättelyyn.

Usein onkin. Minä olen narsistin lapsi, ja ns. Golden child. Heräsin ongelmaan kun itsenäistyin ”liikaa” suhteessa vanhempaan ja hän kääntyi minua vastaan. Ymmärsin myös itsestäni sen että kykyni kokea empatiaa on vajaavainen, ja se selittää menneisyyteni epäonnistuneet ihmissuhteet ja palaneet sillat. Olen selvästi narsistinen, ja yritän nyt eheytyä.

Siis narsistin uhrien tuli ry!

Viimeisin ammattiauttaja sai mut heräämään ja suuttumaan. Monta vuotta juostuani pysähdyin ja aloin kävellä hitaammin. Suorittelut ja "maniat" on olemassa mutta kannattaa etsiytyä rauhaan, katkaista kuormitus. Ainut elämä ja sekin OMA.

Ällös pelkää, ihmislapsi.

Kaikki on mahdollista.

Viljamaan eräs kommentti kyllä nauratti. "Narsistinainen antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa...."

Yhyy, kyynel.

Flirtti on flirttiä. Ei sen kummempaa.

Vähän yläkoulutasoa tollaset aivopierrot.

Mutta, kuten eräskin atri 20 vuotta sitten tokaisi niin kaikki lähtee kotoa.

Aikuistujana voi itse päättää millaisessa kodissa haluaa asua.

Saako kuka vain tulla kylään.

Vieläkö nurkissa lojuu perintöhuonekaluja...

Jne.

Mukavaa alkanutta päivää.

Narsisti on itse uhri. Eikä väärä kohtelu lapsena ole narsistin vika. Narsistilla itsellään on myös aina paha olla.

miire kirjoitti:

Minä taas tutustuin itseeni ja kaivoin pääni pohjia myöten. Opin tunnistamaan tarpeeni, tunteeni, ja eritoten uskomaan niihin. Olen paljon hiljaisuudessa, ja ensi sijassa uskon sisäistä ääntäni.

Miten käytännössä tutustuit ja selvitit pääsi? Kävitkö terapiassa?

Mulla ikää kohta 40+, mutta edelleen pienetkin negatiiviset palautteet tai epäonnistumiset maailmalla saavat rikki ja totaaliseen alakuloon. Näennäisesti kaikki hyvin, ulkopuolinen ei arvaa - mutta sisäinen vaatimustaso kova ja itsetunto nolla. Ei voi luottaa kehenkään = ei ystäviä. Kotona lapsena oli vaativa kulttuuri, narsistinen äiti ja isä tappoi itsensä kun olin lapsi. Mietin eka kertaa terapiaan menoa tosissaan, keski-ikä ja elämän rajallisuuden ymmärrys ahdistavat nyt liikaa. Kokemuksia?

Minulla ei nyt ole noin kova tausta kuin sinulla. Minä en käynyt terapiassa, mitä nyt psykologisessa vyöhyketerapiassa, mikä nosti tunteet pintaan käsiteltäväksi. Suosittelen kyllä sinulle oikeaa terapiaa.

Minä luin miljoona kirjaa. Joitakin kymmeniä kertoja. Ne olivat minun terapiani. Aloitin lukemisen tommy hellstenistä ja echart tollen läsnäolon taidosta. Yksinolo ja hiljaisuus ovat välttämättömiä asioita, että pääsee eteenpäin. Vain siten voi kuulla, mitä sisällä tapahtuu. Seuraavaksi tärkeintä on hyväksyminen, eli hyväksyy täysin, minä olen tälläinen ja näin minulle tspahtui. On myös tärkeää antaa anteeksi, kaikille, myös itselle ja Jumalalle/universumille/mihin nyt ikinä uskoo.

Tuo jolta kysyit.

Kirja oli minulle kuin toistoa menneistä ja narsitivanhemman asenteista. Narsistin lapsen näkökulmasta kirjassa olisi voitu kuvailla narsistin lapsen tilannetta syvemmin, itsesuojelua kaikin keinoin, hengissäoloa merkityksettömänä ja arvottomana, yksinäisyyttä, syrjityn tunnetta, haaveita välittävästä ihmisestä tietämättä mitä se tarkoittaa, haaveita ympäristöstä jossa voi yskäistä kun siltä tuntuu ilman väkivaltaa. Lapsen tunteiden (tunnevajavuuden) kuvailu liittyisi jokapäiväiseen selviämiseen kotona ja opittuun halveksimiseen. Kyllä siitä kauhukertomuksen saisi.

Vierailija kirjoitti:

Kirja oli minulle kuin toistoa menneistä ja narsitivanhemman asenteista. Narsistin lapsen näkökulmasta kirjassa olisi voitu kuvailla narsistin lapsen tilannetta syvemmin, itsesuojelua kaikin keinoin, hengissäoloa merkityksettömänä ja arvottomana, yksinäisyyttä, syrjityn tunnetta, haaveita välittävästä ihmisestä tietämättä mitä se tarkoittaa, haaveita ympäristöstä jossa voi yskäistä kun siltä tuntuu ilman väkivaltaa. Lapsen tunteiden (tunnevajavuuden) kuvailu liittyisi jokapäiväiseen selviämiseen kotona ja opittuun halveksimiseen. Kyllä siitä kauhukertomuksen saisi.

Kirjassa jaetaan narsistin lapset onnistujiin ja epäonnistujiin. Korostetaan, miten riittävän fiksu ja älykäs selviytyy, mutta alistuja joka ei kyseenalaista epäonnistuu, tuhoutuu jne.

Kirjoittaja jakaa narsistien lapset hyviin ja huonoihin, onnistujiin ja epäonnistujiin... Aivan kuin ihminen ei voisi selvitä OSITTAIN. Aivan kuin selviytyminen olisi narsistin päihittämistä... Päihittämällä ei valitettavasti pääse kestävälle pohjalle. Se on tie joka on pitkitetty piina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ex:ni on narsisti" huutelijoita on niin monta, missä sitten heidän lapsensa ovat? Miksi niin harva tunnustaa olevansa narsistin lapsi? Huhuu, missä te olette sielunsisaret ja -veljet?

Olen lähes molempia. Kutsun isääni ja eksääni narsistisiksi, en narsisteiksi. Eivät he ole pahimmasta päästä. Mutta enhän ikinä olisi löytänyt kontrolloivaa ja kaikkitietävää miestä, jos se ei olisi resonoinut lapsuuteni kanssa.

Hyvin menee nykyään. Itse ”paranin” 40 +. Enää en vedä narsisteja puoleeni.

Minulla, ongelmallisessa perheessä kasvaneella, loppui mt-ongelmista kärsivien kanssa seurustelu siihen, kun puoliso teki itsemurhan. Sen jälkeen olen valinnut seurani tarkasti.

Hmm. Monet narsistin lapset kärsivät mt-ongelmista aikuisina... Joten jos haluat demonisoida mielenterveyden häiriöitä, tee se jossain toisessa ketjussa. Kiitos.

En demonisoi ketään. Enhän itsekään ole tapahtuneen jälkeen voinut kovin hyvin. Pointti tekstissäni oli siinä, että päädyin hyvin ongelmalliseen suhteeseen kantamaan liikaa vastuuta toisesta, kun en lapsuuteni jäljiltä tunnistanut mikä on sitä tervettä tai normaalia käytöstä.

Kyllä sä demonisoit, jos sanot, että mt-ongelmaisia on syytä karttaa. Toi käsitys on 1800-luvulta. Moni mt-ongelmainen on hyvin sensitiivinen toisten herkkyydelle ja haavoittuvuudelle, eikä koskaan tekisi toiselle pahaa.

Esim rajatilapersoonaiset osaavat tehdä paljonkin pahaa lähimmilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ex:ni on narsisti" huutelijoita on niin monta, missä sitten heidän lapsensa ovat? Miksi niin harva tunnustaa olevansa narsistin lapsi? Huhuu, missä te olette sielunsisaret ja -veljet?

Olen lähes molempia. Kutsun isääni ja eksääni narsistisiksi, en narsisteiksi. Eivät he ole pahimmasta päästä. Mutta enhän ikinä olisi löytänyt kontrolloivaa ja kaikkitietävää miestä, jos se ei olisi resonoinut lapsuuteni kanssa.

Hyvin menee nykyään. Itse ”paranin” 40 +. Enää en vedä narsisteja puoleeni.

Minulla, ongelmallisessa perheessä kasvaneella, loppui mt-ongelmista kärsivien kanssa seurustelu siihen, kun puoliso teki itsemurhan. Sen jälkeen olen valinnut seurani tarkasti.

Hmm. Monet narsistin lapset kärsivät mt-ongelmista aikuisina... Joten jos haluat demonisoida mielenterveyden häiriöitä, tee se jossain toisessa ketjussa. Kiitos.

En demonisoi ketään. Enhän itsekään ole tapahtuneen jälkeen voinut kovin hyvin. Pointti tekstissäni oli siinä, että päädyin hyvin ongelmalliseen suhteeseen kantamaan liikaa vastuuta toisesta, kun en lapsuuteni jäljiltä tunnistanut mikä on sitä tervettä tai normaalia käytöstä.

Kyllä sä demonisoit, jos sanot, että mt-ongelmaisia on syytä karttaa. Toi käsitys on 1800-luvulta. Moni mt-ongelmainen on hyvin sensitiivinen toisten herkkyydelle ja haavoittuvuudelle, eikä koskaan tekisi toiselle pahaa.

Esim rajatilapersoonaiset osaavat tehdä paljonkin pahaa lähimmilleen.

Kyllä, mutta se on persoonallosuushäiriö, ei mielenterveysongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ex:ni on narsisti" huutelijoita on niin monta, missä sitten heidän lapsensa ovat? Miksi niin harva tunnustaa olevansa narsistin lapsi? Huhuu, missä te olette sielunsisaret ja -veljet?

Olen lähes molempia. Kutsun isääni ja eksääni narsistisiksi, en narsisteiksi. Eivät he ole pahimmasta päästä. Mutta enhän ikinä olisi löytänyt kontrolloivaa ja kaikkitietävää miestä, jos se ei olisi resonoinut lapsuuteni kanssa.

Hyvin menee nykyään. Itse ”paranin” 40 +. Enää en vedä narsisteja puoleeni.

Minulla, ongelmallisessa perheessä kasvaneella, loppui mt-ongelmista kärsivien kanssa seurustelu siihen, kun puoliso teki itsemurhan. Sen jälkeen olen valinnut seurani tarkasti.

Hmm. Monet narsistin lapset kärsivät mt-ongelmista aikuisina... Joten jos haluat demonisoida mielenterveyden häiriöitä, tee se jossain toisessa ketjussa. Kiitos.

En demonisoi ketään. Enhän itsekään ole tapahtuneen jälkeen voinut kovin hyvin. Pointti tekstissäni oli siinä, että päädyin hyvin ongelmalliseen suhteeseen kantamaan liikaa vastuuta toisesta, kun en lapsuuteni jäljiltä tunnistanut mikä on sitä tervettä tai normaalia käytöstä.

Kyllä sä demonisoit, jos sanot, että mt-ongelmaisia on syytä karttaa. Toi käsitys on 1800-luvulta. Moni mt-ongelmainen on hyvin sensitiivinen toisten herkkyydelle ja haavoittuvuudelle, eikä koskaan tekisi toiselle pahaa.

Esim rajatilapersoonaiset osaavat tehdä paljonkin pahaa lähimmilleen.

Kyllä, mutta se on persoonallosuushäiriö, ei mielenterveysongelma.

Jos narsisti jätetään yksin voi tulla psykoosi. Kyllä nää kaikki valitettavasti komppaa toisiaan. Addiktiot ja suorittamiset. Ja monesti nää ihmiset kyllä löytää toisensa.

Mun vahvuus on eletyssä, voin jo armahtaa itseni ja opetella terveempiä keinoja.

Riittää kun hallitsee oman elämänsä.

Sen allekirjoitan että pitkä prosessi. Ja mielenkiintoinen.... Epäkonventionaalinen.

Lykkyä pyttyyn.

Olen nyt lukenut puolet tuosta kirjasta ja valitut esimerkit on jotenkin epäuskottavia. Luen sivu toisensa jälkeen ja mietin, onpa kevyttä settiä ja pienimuotoista epäoikeudenmukaisuutta ja toisen lapsen suosimista, kevyttä marttiriyyttä jne. Esimerkit kuvaavat pikkumaisuutta, pikkusieluisuutta ym. Missä on todellinen narsistin lapsen kokemusten kuvaus? Jos kirjan kuvaukset kertovat autenttisesti tyylipuhtaan narsistin perheestä, olen kasvanut siinä tapauksessa keskitysleirissä.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti on itse uhri. Eikä väärä kohtelu lapsena ole narsistin vika. Narsistilla itsellään on myös aina paha olla.

Siinä kehässä Viljamaa kiertää. Jo kirjan alkupuolella tulee epäusko. Narsisti on narsistin uhri, narsistin lapsi on narsistin lapsi eli narsisti... kehä kiertää...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut nyt 25% ko. kirjasta ja nyt on päästy siihen, miten narsistin lapsi onkin narsisti 'kehään'. Just. Niin toivoin, että tämä kirja olisi todella kertonut narsistin lapsesta, ei narsistista.

Ja kaikkein vähiten "narsistin lapsi on narsisti" päättelyyn.

Usein onkin. Minä olen narsistin lapsi, ja ns. Golden child. Heräsin ongelmaan kun itsenäistyin ”liikaa” suhteessa vanhempaan ja hän kääntyi minua vastaan. Ymmärsin myös itsestäni sen että kykyni kokea empatiaa on vajaavainen, ja se selittää menneisyyteni epäonnistuneet ihmissuhteet ja palaneet sillat. Olen selvästi narsistinen, ja yritän nyt eheytyä.

Miten?

Itse sain kirjasta varmistusta jo tunnistamaani vanhempani narsismiin ja sitä kautta helvetilliseen perhedynamiikkaan, lisäsanoitusta. Mutta kirja ei varsinaisesti antanut "uutta tietä" selviytymiseen. Paras selviytymiskeino on ollut välien katkaisu ja uuden elämän valinta joka täyttyy päinvastaisilla arvoilla, sekä tunteilla, mitä kotona koki. Tie on ollut pitkä, liian pitkä, sen olin todennut ennenkin. Varmasti muutkin narsistien lapset hahmottaessaan, mistä kaikessa oli kyse. Yksi järkyttävimmistä oivalluksista on ollut, että "kaikki" on ollut valhetta.

Mun äiti on narsisti. Syntynyt vuosi pari sodan jälkeen. Isoäitini oli 4 vuotta rintamalla lottana ja sodan jälkeen kärsi ptsd:tä. Ehkä hänelle lapsen saaminen kesken talonrakennuksen oli isompi mullistus, mitä osasi odottaa, traumatisoitunut nainen. Papan oli tuntenut vain hetken. Koko suvun maat, metsät, tilat jäi rajan taa, mikä oli valtava suru. Mummo ei ollut narsisti tosiaankaan vaan poissaoleva emotionaalisesti, vaikka paikalla. Koti, lapset ja perhe oli hyvin hoidettu, mummo osoitti rakkauttaan pitämällä asiat kunnossa ja mm. tuki koulunkäynnissä.

Helppo ymmärtää mummoa, joka paiski hartiavoimin työtä taatakseen lapsille tulevaisuuden (akateemisen) ja teki kaikessa parhaansa.

Äitini pikku narsisti piti puheen äitinsä hautajaisissa missä syytteli mummoa ja uhriutti itsensä. Hän näkee itsensä uhrina vielä eläkkeellä ollessaankin, vaikka kuka tahansa muu pystyy näkemään, ettei hän ole uhri. Pelkästään vastuutaan väistelevä narsisti.

Tämä teille, jotka hoette sitä, miten narsisti on uhri, narsisti on uhri, narsisti on uhri...

Vierailija kirjoitti:

Itse sain kirjasta varmistusta jo tunnistamaani vanhempani narsismiin ja sitä kautta helvetilliseen perhedynamiikkaan, lisäsanoitusta. Mutta kirja ei varsinaisesti antanut "uutta tietä" selviytymiseen. Paras selviytymiskeino on ollut välien katkaisu ja uuden elämän valinta joka täyttyy päinvastaisilla arvoilla, sekä tunteilla, mitä kotona koki. Tie on ollut pitkä, liian pitkä, sen olin todennut ennenkin. Varmasti muutkin narsistien lapset hahmottaessaan, mistä kaikessa oli kyse. Yksi järkyttävimmistä oivalluksista on ollut, että "kaikki" on ollut valhetta.

Mä olen aina nähnyt valheen taa, mutta epävarmuus on mukana aina... jos ei opi luottamaan. Kaikessa on aina epäily. Epäilee jos ei muuta niin itseään, päivästä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on narsisti. Syntynyt vuosi pari sodan jälkeen. Isoäitini oli 4 vuotta rintamalla lottana ja sodan jälkeen kärsi ptsd:tä. Ehkä hänelle lapsen saaminen kesken talonrakennuksen oli isompi mullistus, mitä osasi odottaa, traumatisoitunut nainen. Papan oli tuntenut vain hetken. Koko suvun maat, metsät, tilat jäi rajan taa, mikä oli valtava suru. Mummo ei ollut narsisti tosiaankaan vaan poissaoleva emotionaalisesti, vaikka paikalla. Koti, lapset ja perhe oli hyvin hoidettu, mummo osoitti rakkauttaan pitämällä asiat kunnossa ja mm. tuki koulunkäynnissä.

Helppo ymmärtää mummoa, joka paiski hartiavoimin työtä taatakseen lapsille tulevaisuuden (akateemisen) ja teki kaikessa parhaansa.

Äitini pikku narsisti piti puheen äitinsä hautajaisissa missä syytteli mummoa ja uhriutti itsensä. Hän näkee itsensä uhrina vielä eläkkeellä ollessaankin, vaikka kuka tahansa muu pystyy näkemään, ettei hän ole uhri. Pelkästään vastuutaan väistelevä narsisti.

Tämä teille, jotka hoette sitä, miten narsisti on uhri, narsisti on uhri, narsisti on uhri...

Minulla on PTSD. Valitettavasti se heikentää kykyäni olla läsnäoleva vanhempi. Kyllä minua hävettää se, että lapseni joutuvat minun traumoistani kärsimään. Hekin ovat minun vaikean lapsuuteni ja nuoruuteni uhreja, aivan samoin kuin alkoholistin lapsi on hänen uhrinsa.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti on itse uhri. Eikä väärä kohtelu lapsena ole narsistin vika. Narsistilla itsellään on myös aina paha olla.

Tunnen yhden naisen, jolla on hyvin paljon narsistisia piirteitä, aivan todistettavasti. Hänellä on enimmäkseen hyvä olla, koska siirtää kaiken pahan muiden kannettavaksi. Ihmiset hänen lähellään taas sairastelevat paljon ja voivat huonosti. Ovat masentuneita, traumatisoituneita tai saavat pahoja raivokohtauksia. Näitä itse provosoimiaan läheisten raivokohtauksia nainen käyttää syyllistämis- ja mustamaalaamiskeinona. Toisten masennusta taas käyttää keinona pönkittää omaa vahvuuttaan ja toisten riippuvuutta itsestään.

Kiinnostaisi tosi paljon, kun itsellä on vain tämä yksi kokemus kyseisestä ongelmasta, että mihin perustuu usein kuultu käsitys että narsisti voi huonosti. Oikeasti siis kiinnostaa, en tarkoita väittää vastaan vaan kuulla perusteluja. Itsellä on varmasti jotenkin puutteellinen tai virheellinen käsitys siitä, mikä on narsistin oma kokemus elämästään. Siis kun olen luullut, että narsisti siirtää aina pahan olon muihin ja on itse vapaa siitä.