Kirja: Narsistin lapsena. Pitkä tie itsenäisyyteen

Aitiani ei ole koskaan diagnosoitu, mutta minulla on vahva epaily.

Olen monesti kuullut lauseen "sina et minulle ala/ sina et minulle sano vastaan". Kun aiti oli vihainen niin ainoa keskustelumuoto oli huutaminen. Vihainen han saattoi olla siita, etta pyyhe oli tipahtanut koukusta lattialle ja "tahallani en ollut sita nostanut takaisin koukkuun".

Han penkoi tavaroitani, luki paivakirjaani, ja myohemmin kerskui etta "sina et mahda mitaan, kylla mina luin paivakirjastasi mita mielta olet mistakin, ihan turha yrittaa mitaan". En saanut pitaa ovea lukossa tai jos kuitenkin uhkasin tata saantoa, sain kokea raivosta kiiluvat silmat ja jarjetonta huutoa.

Han halusi etta minusta tulisi juristi (tasta han on itse haavellut nuoruudestaan saakka). Ainut syy oli tietenkin koska "ammatissa tienasi hyvin". Kosmetologit ja kaupan kassat han haukkui. Olin taiteellinen lapsi, joten luultavasti olisin ilman aitiani valinnut hyvinkin erilaisen suunnan. Lopulta kun tulin siihen paatokseen, etta haen Kauppikseen, suuttui han siitakin. "Sinusta ei ole siihen, ihan turha hakea. Mikset hae vaikka elainlaakariksi". Omat paatokseni eivat olleet koskaan tarpeeksi hyvia, ja koen etta taman takia arastelen vielakin tehda paatoksia omassa elamassani.

Jos ostin kaupasta vaatetta, ruokaa tai mita vain, en uskaltanut koskaan kertoa jokaisesta ostoksestani. Tietenkin ne olivat vaaria, liian kalliita tai turhia. Tama johti siihen,etta aloin salailemaan ostoksiani.

Lapsesta saakka karsin vakavasta ankytyksesta. Paasin ankytyksesta eroon kun muutin omilleni. Talla hetkella ankytys tulee takaisin vain aidin seurassa. Uskon, etta kaikki nama kaytosmallit ovat vaikuttaneet valtavasti siihen millainen olen tana paivana. :( Koen kuitenkin etta hoksasin suht ajoissa, ettei aiti ollut normaali. Mummon luona minulla oli turvallinen ja rakastettu olo, joka lievensi aidin kaytoksen haittoja. Vietin jokaikisen viikonlopun minka pystyin mummoni luona. Tanakin paivana pystyn kertomaan asioistani mummolleni, mutta en aidilleni. Harmi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tärkein ohje narsistin lapsena selviytymiseen on ollut "opi epäilemään narsistia, vaikka hän on vanhempasi, älä usko kaikkea, säilytä persoonallisuutesi". Kynnys ajatukseen oli korkea, koska kulttuurissamme oli opetettu "äitiin voi aina luottaa, äiti tietää kaiken, äiti on rakkain maan päällä", huolimatta millainen äiti on lapselleen. Samoin ohje "tunnista alistaja, hankkiudu pois tuhoavista ihmissuhteista" johti hyvään ratkaisuun.

Tämä on hyvä ohje. Mutta mistä löytäisi niitä hyviä ihmissuhteita tilalle? Oma sietokyky huonon käytöksen suhteen alkaa olla nollassa. Pelkään joutuvani olemaan yksin loppuelämäni.

Rakkaus. Kun rakastaa itseään. Pystyy rakastamaan muita.

Narsistin lapsi ei tiedä, mitä on rakkaus. Miten siis hän voi osata rakastaa itseään? Itsensä arvostus ihmisenä on selkeämpi neuvo uhrille. Rakkaus opitaan tuntemaan toisen ihmisen kautta.

Tuo on totta. Ellen olisi löytänyt hyviä ihmissuhteita, niin en olisi ollut riittävän voimakas repäisemään itseäni irti huonoista ihmissuhteista.

Mulla kävi noin, mutta tuki ja omat voimat ei vielä riittäny, vaikeuksia vastaan. Tapahtu vielä asioita joita kukaan kestä, niin kaikki on sekasin. Oli se silti upeeta ,kun jotkut traumat parani siten ettei niitä enää tajuamattaan jatka. Mie en ammattiihmisiltä saanut koskaan mitään apuja, mutta elämässä on ollut parantavia kokemuksia muuten jos niitä pystynyt ottamaan vastaan. Kumpa asiat vaan olisi enemmän omissa käsissä.

Minäkin luulin Kelan korvaaman terapian jälkeen voivani hyvin, mutta tuli uusia vaikeuksia. Nyt olen jälleen terapiassa ja ihmettelen mitä elämälläni oikein teen.

Mikä terapian tarkoitus oli, seivata sinut akuutin tilanteen yli?

Tukea opinnoissa ja töissä vaikean elämäntapahtuman jälkeen. Onnistui, sain tutkinnon kasaan ajallaan ja sijoituin töihin. Silti paljon jäi käsittelemättä ja siksi olen taas terapiassa.

Hop hop

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut nyt 25% ko. kirjasta ja nyt on päästy siihen, miten narsistin lapsi onkin narsisti 'kehään'. Just. Niin toivoin, että tämä kirja olisi todella kertonut narsistin lapsesta, ei narsistista.

Ja kaikkein vähiten "narsistin lapsi on narsisti" päättelyyn.

Usein onkin. Minä olen narsistin lapsi, ja ns. Golden child. Heräsin ongelmaan kun itsenäistyin ”liikaa” suhteessa vanhempaan ja hän kääntyi minua vastaan. Ymmärsin myös itsestäni sen että kykyni kokea empatiaa on vajaavainen, ja se selittää menneisyyteni epäonnistuneet ihmissuhteet ja palaneet sillat. Olen selvästi narsistinen, ja yritän nyt eheytyä.

Miten?

Miettimällä missä menevät minun ja toisten ihmisten rajat. Olen tajunnut että aikaisemmin en nähnyt muita tavallaan kokonaisina ihmisinä, vaan arvostelin liikaa heidän valintojaan jotka eivät minulle kuuluneet. Oletin tietäväni muista ihmisistä enemmän kuin he tietävät itsestään. Nyt ymmärrän että en voi ikinä tavoittaa toisen sisäistä todellisuutta ilman että hän itse kertoo siitä minulle. On myös ylimielistä muodostaa mielipiteitä saati tuomita valintoja joita joku tekee, kun ei tiedä henkilön elämästä juurikaan.

Pyrin nostamaan muita ylös, sen sijaan että painaisin heitä alas. Jos läheiselläni on ongelma, sanon vaikka että ”sinä olet niin osaava ihminen että varmasti löydät ratkaisun” tms, tai muutenkin osoitan sen että olen hänen puolellaan, tsemppaan jne. Aikaisemmin otin muiden ongelmia omikseni ja viestitin heille omaa ylivertaisuuttani. Elin kaikkivoipaisuus kuplassa, ja sanoin myös törkeitä asioita sillä ”totuuden saa sanoa, sen kuuleminen sattuu mutta tekee lopulta vain hyvää”. Nyt olen tajunnut että kaikki puhe joka satuttaa muita on väkivaltaista ja väärin. Ei minulla ole enää edes negatiivisia ajatuksia muista, kun ymmärrän etten minä muista mitään tiedä, he ovat minusta erillisiä.

Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä varmasti, mutta narsisistiselle persoonalle nämä ovat suuria oivalluksia. Voin myös itse paremmin, jotenkin koen löytäneeni yhteyden muihin, aikasemmin elin kuin jollain henkisellä saarella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut nyt 25% ko. kirjasta ja nyt on päästy siihen, miten narsistin lapsi onkin narsisti 'kehään'. Just. Niin toivoin, että tämä kirja olisi todella kertonut narsistin lapsesta, ei narsistista.

Ja kaikkein vähiten "narsistin lapsi on narsisti" päättelyyn.

Usein onkin. Minä olen narsistin lapsi, ja ns. Golden child. Heräsin ongelmaan kun itsenäistyin ”liikaa” suhteessa vanhempaan ja hän kääntyi minua vastaan. Ymmärsin myös itsestäni sen että kykyni kokea empatiaa on vajaavainen, ja se selittää menneisyyteni epäonnistuneet ihmissuhteet ja palaneet sillat. Olen selvästi narsistinen, ja yritän nyt eheytyä.

Miten?

Miettimällä missä menevät minun ja toisten ihmisten rajat. Olen tajunnut että aikaisemmin en nähnyt muita tavallaan kokonaisina ihmisinä, vaan arvostelin liikaa heidän valintojaan jotka eivät minulle kuuluneet. Oletin tietäväni muista ihmisistä enemmän kuin he tietävät itsestään. Nyt ymmärrän että en voi ikinä tavoittaa toisen sisäistä todellisuutta ilman että hän itse kertoo siitä minulle. On myös ylimielistä muodostaa mielipiteitä saati tuomita valintoja joita joku tekee, kun ei tiedä henkilön elämästä juurikaan.

Pyrin nostamaan muita ylös, sen sijaan että painaisin heitä alas. Jos läheiselläni on ongelma, sanon vaikka että ”sinä olet niin osaava ihminen että varmasti löydät ratkaisun” tms, tai muutenkin osoitan sen että olen hänen puolellaan, tsemppaan jne. Aikaisemmin otin muiden ongelmia omikseni ja viestitin heille omaa ylivertaisuuttani. Elin kaikkivoipaisuus kuplassa, ja sanoin myös törkeitä asioita sillä ”totuuden saa sanoa, sen kuuleminen sattuu mutta tekee lopulta vain hyvää”. Nyt olen tajunnut että kaikki puhe joka satuttaa muita on väkivaltaista ja väärin. Ei minulla ole enää edes negatiivisia ajatuksia muista, kun ymmärrän etten minä muista mitään tiedä, he ovat minusta erillisiä.

Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä varmasti, mutta narsisistiselle persoonalle nämä ovat suuria oivalluksia. Voin myös itse paremmin, jotenkin koen löytäneeni yhteyden muihin, aikasemmin elin kuin jollain henkisellä saarella.

Millainen on suhteesi narsistivanhempaasi? Oletteko lainkaan tekemisissä ja oletko kertonut hänelle omasta narsistisuudestasi? Saatko tukea jostain?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut nyt 25% ko. kirjasta ja nyt on päästy siihen, miten narsistin lapsi onkin narsisti 'kehään'. Just. Niin toivoin, että tämä kirja olisi todella kertonut narsistin lapsesta, ei narsistista.

Ja kaikkein vähiten "narsistin lapsi on narsisti" päättelyyn.

Usein onkin. Minä olen narsistin lapsi, ja ns. Golden child. Heräsin ongelmaan kun itsenäistyin ”liikaa” suhteessa vanhempaan ja hän kääntyi minua vastaan. Ymmärsin myös itsestäni sen että kykyni kokea empatiaa on vajaavainen, ja se selittää menneisyyteni epäonnistuneet ihmissuhteet ja palaneet sillat. Olen selvästi narsistinen, ja yritän nyt eheytyä.

Miten?

Miettimällä missä menevät minun ja toisten ihmisten rajat. Olen tajunnut että aikaisemmin en nähnyt muita tavallaan kokonaisina ihmisinä, vaan arvostelin liikaa heidän valintojaan jotka eivät minulle kuuluneet. Oletin tietäväni muista ihmisistä enemmän kuin he tietävät itsestään. Nyt ymmärrän että en voi ikinä tavoittaa toisen sisäistä todellisuutta ilman että hän itse kertoo siitä minulle. On myös ylimielistä muodostaa mielipiteitä saati tuomita valintoja joita joku tekee, kun ei tiedä henkilön elämästä juurikaan.

Pyrin nostamaan muita ylös, sen sijaan että painaisin heitä alas. Jos läheiselläni on ongelma, sanon vaikka että ”sinä olet niin osaava ihminen että varmasti löydät ratkaisun” tms, tai muutenkin osoitan sen että olen hänen puolellaan, tsemppaan jne. Aikaisemmin otin muiden ongelmia omikseni ja viestitin heille omaa ylivertaisuuttani. Elin kaikkivoipaisuus kuplassa, ja sanoin myös törkeitä asioita sillä ”totuuden saa sanoa, sen kuuleminen sattuu mutta tekee lopulta vain hyvää”. Nyt olen tajunnut että kaikki puhe joka satuttaa muita on väkivaltaista ja väärin. Ei minulla ole enää edes negatiivisia ajatuksia muista, kun ymmärrän etten minä muista mitään tiedä, he ovat minusta erillisiä.

Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä varmasti, mutta narsisistiselle persoonalle nämä ovat suuria oivalluksia. Voin myös itse paremmin, jotenkin koen löytäneeni yhteyden muihin, aikasemmin elin kuin jollain henkisellä saarella.

Millainen on suhteesi narsistivanhempaasi? Oletteko lainkaan tekemisissä ja oletko kertonut hänelle omasta narsistisuudestasi? Saatko tukea jostain?

Emme ole lainkaan tekemisissä, käyn vertaistukiryhmässä ja sen lisäksi psykologin juttusilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut nyt 25% ko. kirjasta ja nyt on päästy siihen, miten narsistin lapsi onkin narsisti 'kehään'. Just. Niin toivoin, että tämä kirja olisi todella kertonut narsistin lapsesta, ei narsistista.

Ja kaikkein vähiten "narsistin lapsi on narsisti" päättelyyn.

Usein onkin. Minä olen narsistin lapsi, ja ns. Golden child. Heräsin ongelmaan kun itsenäistyin ”liikaa” suhteessa vanhempaan ja hän kääntyi minua vastaan. Ymmärsin myös itsestäni sen että kykyni kokea empatiaa on vajaavainen, ja se selittää menneisyyteni epäonnistuneet ihmissuhteet ja palaneet sillat. Olen selvästi narsistinen, ja yritän nyt eheytyä.

Miten?

Miettimällä missä menevät minun ja toisten ihmisten rajat. Olen tajunnut että aikaisemmin en nähnyt muita tavallaan kokonaisina ihmisinä, vaan arvostelin liikaa heidän valintojaan jotka eivät minulle kuuluneet. Oletin tietäväni muista ihmisistä enemmän kuin he tietävät itsestään. Nyt ymmärrän että en voi ikinä tavoittaa toisen sisäistä todellisuutta ilman että hän itse kertoo siitä minulle. On myös ylimielistä muodostaa mielipiteitä saati tuomita valintoja joita joku tekee, kun ei tiedä henkilön elämästä juurikaan.

Pyrin nostamaan muita ylös, sen sijaan että painaisin heitä alas. Jos läheiselläni on ongelma, sanon vaikka että ”sinä olet niin osaava ihminen että varmasti löydät ratkaisun” tms, tai muutenkin osoitan sen että olen hänen puolellaan, tsemppaan jne. Aikaisemmin otin muiden ongelmia omikseni ja viestitin heille omaa ylivertaisuuttani. Elin kaikkivoipaisuus kuplassa, ja sanoin myös törkeitä asioita sillä ”totuuden saa sanoa, sen kuuleminen sattuu mutta tekee lopulta vain hyvää”. Nyt olen tajunnut että kaikki puhe joka satuttaa muita on väkivaltaista ja väärin. Ei minulla ole enää edes negatiivisia ajatuksia muista, kun ymmärrän etten minä muista mitään tiedä, he ovat minusta erillisiä.

Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä varmasti, mutta narsisistiselle persoonalle nämä ovat suuria oivalluksia. Voin myös itse paremmin, jotenkin koen löytäneeni yhteyden muihin, aikasemmin elin kuin jollain henkisellä saarella.

Upeaa kehitystä!