Lue keskustelun säännöt.
Olen tuo väsynyt vaimo-ketjun ap, oivalsin eilen jotain.
17.01.2016 |
Moikka kaikki,
Olen siis tuon väsynyt vaimo-ketjun ap. Tulin katsomaan, onko aloittamani keskustelu vielä hengissä ja pääsisin lukemaan teidän kokemuksianne. Suu loksahti auki, kun löysin yli tuhat peukkua. Oikeasti aika järkyttävää. Tajusin, että mä en ihan oikeasti ole yksin näiden tunteideni kanssa, en ole ainoa jolla on toivoton olo.Luin tekstini uudelleen ja sekin vaivasi. Valtavasti kirjoitusvirheitä, suttuista tekstiä, nimikin meni väärin. Olin kyllä todella tunnekuohussa.. Nyt ketju on lukittu syystä jota en tiedä, ilmeisesti täällä ei saa mainita nimiä ketjuissa, rikoin jotain palstan sääntöä vastaan (?). Viestejä on niin paljon, etten millään kerkeä lukemaan niitä mutta aion todellakin.
Halusin vain tulla kertomaan tänne, että perjantaina oikeasti itkin väsymykstä ja pahasta olosta ennen nukkumaanmenoa. Se on todella harvinaista, en yleensä "itke tunteitani." Lauantaina sitten pidettiin tyttöjen kanssa sairaspäivää ja meillä oli tyttöjen kurjasta olosta huolimatta todella mukavaa. Oli kivaa ja rentoa, käytiin jopa mäkkärin luukulla ja pienempi oli onnensa kukkuloilla. Tuleekohan sitä koskaan enää riemuitsemaan niin puhtaasti mistään kun tyttöni oli siitä purilaisesta :D Lapset on kyllä niin rakkaita.
Kuitenkin niin.. Tähän tilanteeseen palaten.
Olen kokenut syvää uupumusta n. vuoden. Sitä ennenkin tietysti, mutta erityisesti tänä syksynä asia on jotenkin konkretisoitunut. Tuntuu, että teen aina, menen aina, suoritan aina. Hoidan, järjestän, korjaan, siivoan. Työ ei lopu ikinä eikä tilanne parane ikinä. Miehellä on ollut töissä rankempaa tänä syksynä, mutta hänellä on silti useana päivänä lyhyemmät työajat kuin minulla. Meillä on hyvin erillainen työnkuva ja koulutus (minä korkeammin koulutettu) ja välillä tuntuu, että hän väheksyy jopa työtäni. Mies valittaa hyvin usein väsymystä töistä päästyään. Tämä näkyy esim. siinä, että tekee harvemmin kuin minä ruoat koko perheelle kotiin päästyään. Ja vaikka tekisi, tiedän kaaoksen olevan vastassa kun pääsen kotiin. Jostain syystä onnistuu sotkemaan ihan tolkuttoman paljon, jättäen kaiken levälleen ihan kaapinovista lähtien kun itse kokkaa.Kuitenkin huomattavasti useammin se on minun työni käydä töiden jälkeen kaupassa ja tehdä ruoka, vaikka menisikin pidempään. Tällöin mies vaan antaa lapsille hirveästi välipalaa pitääkseen heidät käynnissä mun tuloa odotellessa. Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut. Useimmiten mies vaan ilmoittaa viestillä, että tänään kokkaan hän kokkaa, muina päivinä se on itsestään selvyytenä minun osani.
Se on aina selkeästi palvelus. Iso palvelus, josta pitää kiittää ja tehdä numero. Mies myös selkeästi vaatii kiitosta ruoast, saatttaa kysellä ärsyttävän lapsellisella tavalla onko hyvää ja ei todellakaan ikinä putsaisi jälkiään, koska on niin hirveän uupunut.
Tässä ei nyt ole kyse pelkästään tosta kokkaamisesta, vaan koko kuvasta. Tavallaan homma menee niin, että minä olen se ns. itsestään selvä kokkaaja. Se pääkokkaaja ja pääsiivoaja ja ja päälastenhoitaja ja pääkodinhoitaja ja sitten miehen tehdessä satunnaisia kotitöitä hän tekee minulle "palveluksen" koska "osallistuu."
Tuntuu, että olen äiti, jolle mieheni sitten suorittaa näitä asioita välillä kiukutellen ja koko ajan kehuja odottaen. Vaikka hän itse syö ja elää perheessämme, on silti vastuu minulla näiden asioiden pyörimisestä. Imuroiminen saattaa olla niin iso numero, että oikeasti voisi luulla miehen odottavan viikkorahaa palkkioksi (vaikka siis minä olisin hoitanut KAIKEN muun koko päivän ajan. Teen muutenkin leijonanosan kaikesta siivoamisesta.). Hänellä itsellään ei tunnu olevan mitään paloa hypätä avukseni tähän rooliin. Olen yrittänyt keskustella, homma pyörii täydellistä kehää, useimmiten keskutelun jälkeen mulla on pahempi olo kuin ennen sitä. Hommat menee aina, siis AINA samaa kaavaa. Tässä on ne pääpiirteittäin, yrittää asiaa lähestyä miltä kantilta tahansa:
-.sullahan toi homma pyörii niin hyvin, sä oot parempi tässä ja tässä (ilmeisesti esim. pyykkikoneen täyttämisessä tai kaatuneen maitolasin siivoamisessa voi olla isoja tasoeroja. Tämä oli mulle uutta ennenkuin mieheni tapasin) niin hoida sä tää, sulta sujuu niin hyvin toi (lisää kotityö tähän) ja suunnittelu, etten viitstinyt tunkea väliin sotkemaanja blaa blaa (eli siis kehumalla tehtävien sysimistä minulle.)
-Mies laiskottelemalla ja hutaisemalla työntää tehtävät minulle. Siis tekee tahalleen niin puolitiehen, että tietää mun tulevan perässä ja hoitavan loppuun koska se asia on vaan pakko tehdä. Joskus en jaksa edes pyytää jonkun tehtävän tekemistä, vaikka sitä imurointia, kun tiedän, että makuuhuone on täynnä villakoiria senkin jälkeen (esim. sängyn alta ei yksinkertaisesti voi siirtää paria matkalaukkua, että sen oikeasti voisi imuroida, liinavaatteita ei voi vaan tunkea valtavassa, viikkaamattomassa kasassa sinne kaappiin jos haluaa ottaa seuraavalla kerralla vetämättä kaikkea alas). Tästä puhuttaessa mies on pari kertaa myöntänyt tekevänsä niin tarkoituksella. Usein kuitenkin näistä asioista puhuessa syyttää minua nipottamisesta, liian tarkan jäljen vaatimisesta eli juuri siitä "täydellisyyden tavoittelusta". Omituista on se, että pystyy tähän täydellisyyteen tarvittaessa. Esim. jos pyydän silittämään jonkun työvaatteeni aamulla hänen vaatteidensa mukana, tulee minun vaatteeni lähes alkuperäisessä kunnossa takaisin, hänen työvaatteensa ovat moitteettomat. Eli usein teen sen uudestaan itse.
-Tai sitten on kolmas ja tuntuu, että yleisin vaihtoehto, eli jättää vaan tekemättä.
Jättää vaan pukematta, jättää vaan pesemättä, jättää vaan sopimatta. Jos odotan miehen sopivan lapselle ajan johonkin palveluun, odotan loppuelämäni. Pyykit on vaan helppo ja mukava jättää viikkokausiksi pyörimään ja kasaantumaan. Asia tai tavara jonka on luvannut hoitaa jaa vaan pyörimään määrittelemättömäksi ajaksi. Jos huomautan asiasta, nalkutan. En anna hänen tehdä omalla tavallaan. Ilmeisesti esim. se, että kasaa pyykkikoriin kuukauden ajan petivaatteita, muttei vain yksinkertaisesti pese niitä on omalla tavalla hoitamista. Mulle on vaan helpompi ottaa itse se puhelin käteen ja tehdä asia. On kuitenkin oikeasti surullista, miten tiedän, etten voi luottaa miehen sanaan. Hän kyllä sanoo joojoo. Toi joojookin loukkaa mua. Mies on taas teini, joka huutaa törpölle mutsilleen et joojoo ihan kohta. Mut mä vaan oon se äiti, eikä murrosikä tule ikinä menemään ohi.
-kaiken tämän taustalla on se, että kotitöistä puhuessa mies aina tuo esiin sen, kuinka minun pitäisi olla "kiitollinen", että mulla on se osallistuva aviomies. Miten "se ei oo mikään itsestään selvyys, että mä kokkaan ja teen tätä ja tuota", miten hänen lapsuudenkodissaan ja miehen kavereiden kotona asiat on ihan toisin ja hän on selkeästi tekevin ja osallistuvin koko porukasta. Just tuota kiitosta ja ihailua kaipaa kovasti työstään (erona artikkeliin, että osaa kyllä vaatia. Itse kokee sen olevan niin, että puurtaa ilman kiitosta). Musta tuntuu helvetin vaikealta antaa sitä kiitosta, kun mulle kiitosta ei tarjoilla. Kukaan ei kiitä siitä, että hei kiitti kun pidät koko meidän perheen pystyssä. Muutenkin tuntuu, että mies vähän naureskelee tai vähättelee tekemääni työtä. Tai, että liiottellen.
Sitten kun mies tuli viikolla keskeyttämään mun hampaiden pesun ja näyttämään sitä väestöliiton parisuhdeterapeutin artikkelia, naama vakavana ja ääni asiallisena, tuntui että voisin oikeasti huutaa ääneen. En huutanut kylläkään, osasin sano vaan typerästi, että "oikeasti, oletko tossisasi?". Siinä oli kaikki ne mitä mies kokee saavansa, eli vähättelyä, en "anna tehdä omalla tavallaan", nipotan ja vaadin täydellisyyksiä, olen kireä jne.
Oon miettinyt nyt tän viikonlopun asiaa. Olen yrittänyt ajatella asiaa miehen kannalta, asettua hänen rooliinsa, nähdä oman käytökseni hänen silmillään. Onko ongelman ydin sitten kuitenkin minussa? Onko kodin rauhan ja miehen hyvän mielen avain kuitenkin minun asenteeni? Ratkeaisiko kaikki tämä, jos vain muuttaisin asennettani? Pitäisikö minun vaan joustaa ja sinnitellä? Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että naiset nyt vaan hoitaa kodin ja sukupuolierot eivät muutu, vaikka tienaisinkin enemmän kuin mieheni? Että naisille nyt kotityöt vaan on mukavempia ja helpompia tehdä syystä x, ja se näkyy esim siinä, miten yh-isät kärsii kokee kaikista perhemuodoista itsensä tyytymättömimpinä tai miksi yksin jäävät miesvanhukset ovat niin kädettömiä ja hukassa.
Asiaa siis pohdiskelin ja päädyin eilen siihen päätökseen, että jos annan itselleni ja meille kaksi vuotta aikaa muuttua. Jos tilanne ei muutu eikä oloni helpotu, otan avioeron.
Yksi syy siihen, miksi koen niin oli se, kuinka mukava ja helppo olo mulla oli esim. eilen kun oltiin vaan kolmistaan. Toinen oli se, miten ehdottoman pitelemättä mies hyppäsi siihen kaltoinkohdellun ja kärsivän aviomiehen osaan. Hän ei sanonut edes, että mitä mieltä olet tästä, katsos tätä jne. Vaan aloitti keskustelun: "Tässä ois vähän näist mitä mä oon aina sanonu, mitä mieltä oot?" Mä näin oikeasti punasta, kun ajattelin asiaa.
Mä en tiedä. Olen umpikujassa. Ajattelin, että alan pitämään listaa tekemästäni ja miehen tekemästä. Ehkä, jos sen näkee selkeästi silmiensä alla niin asia jotenkin konkretisoituisi ja kirkastuisi hänelle.
Anteeksi superpitkä avautuminen. Mies on pian tulossa kotiin ja ei yhtään huvittaisi edes nähdä häntä. Katsotaan miten asia etenee. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensimmäinen on se, että teen nyt kahta työtä. En tule jaksamaan tätä loputtomiin. Mennään oikeasti mun kapasiteetin rajoilla.
Toinen on se, että hyvä ystäväni sanoi avioliitostaan näin: "Me ollaan joukkue, joka tähtää yhdessä voittoon. Me ei olla kilpailussa keskenämme, vaan toistemme suurimmat tukijat."
Tulin surulliseksi, koska en koe yhtään noin. Koen, että olen juuri se äitihahmo joka hoitaa pesuettaan. Nyt pitää mennä, sori jos on liian pitkä viesti. Luen mielelläni teidän kokemuksianne, saattaa vastailu vaan kestää kun pääsen vaihtelevasti.
Kommentit (395)
en voisi hyväksyä ja arvostaa miestä, joka ei jakaisi kotitöitä - tässä elämäntilanteessa, jossa kummatkin käyvät palkkatöissä ja vastaavan elintasosta ja elämänlaadusta suht tasaveroisesti. Jos suhteessa jokin muu asia kompensoi miehen kotitöiden tekemättömyyttä, niin mikäs siinä, pääasia että kummatkin ovat aidosti tyytyväisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se tee avioliitosta onnellista, että jaetaan kotityöt tasaisesti. Onnellisuus tulee toisen hyväksymisestä ja arvostamisesta.
T. Nainen, joka tekee kotityöt yksin, mutta rakastaa siitä huolimatta miestään.
Eikä se, että ne jaetaan epätasaisesti.
Kuulostaa kovin tutulta, meillä 3 lasta ja hoidan kaiken muun paitsi kaupassa käynnin. Olen ollut tosi väsynyt arjen pyörittämiseen, mies on arkisin kotona vain iltapalalla ja tekee pitkiä työpäiviä. Mutta: elämä tuntuu nyt helpommalta, kun nuorinkin on jo 3. Lapset ovat omatoimisia ja olen kehitellyt tapoja helpottaa elämääni, esim. teen kerralla monen päivän ruoat. Kun lopetin nalkuttamisen, mies alkoi arvostaa enemmän tekemisiäni ja myös reagoi paremmin kun pyydän jotain. Olet uupunut ja kuulostaa varmaan huuhaalta, mutta kun on sopiva fiilis, vaihda kiukku rakkauteen, laske standardeja siivouksessa yms. ja nauti uudesta ilmapiiristä. Meillä toimi.
Vierailija kirjoitti:
Ei se tee avioliitosta onnellista, että jaetaan kotityöt tasaisesti. Onnellisuus tulee toisen hyväksymisestä ja arvostamisesta.
T. Nainen, joka tekee kotityöt yksin, mutta rakastaa siitä huolimatta miestään.[/qu
Mikä sitten tekee? Se, että nainen tekee kotityöt yksin? Vautsi, historiahan on pelkkää onnellista avioliittoa pullollaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen biseksuaali ja tästä syystä olen tietoisesti valinnut seurustella vain naisten kanssa. Koko yhteiselämä alkaa siitä oletuksesta, että lähdetään samalta viivalta. Tehdään erilaisia asioita ja autetaan toisiamme. Tunteista voidaan puhua avoimesti ja syvällisesti. Kokataan toisillemme. Siivotaan yhdessä.
Arki voi olla ihanaakin ja koen, että se on ihanampaa naisen kanssa. On sellainen mukava yhdessätekemisen henki. Kodista tekee kodin se, että se rakennetaan yhdessä.
No et varmaan ole Helsigin Malmin lesboporukoista:D Jos olisit, niin tietäisit miksi nauran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moikka kaikki, ap tässä.
Oon lukenut koko ketjun tänä iltana ja paloja aikasemmasta. Teillä on niin mahtavia juttuja. Jos sen voi tiivistää tuohon.
Olen tehnyt miehelle demonstraation (selkeän listan, mustaa valkoisella) miten kotityöt ja lastenhoito jakautuvat perheessämme.
Olemme keskustelleet, riidelleet, itkeneet asiasta.
Asiaa sen tarkemmin avaamatta: minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko minä
a) hyväksyn, ettei mies tule koskaan tekemään kotitöitä (Tästä on, surullista kyllä, paljon "onnistumistarinoita" täällä. Ydinidea on se, että nainen joustaa, tavalla tai toisella, ratkakstakseen tämän tilanteen.). Tämä vaihtoehto tulee luultavasti polttamaan mut loppuun.
b) eroan.
Mies ehdottomasti eroa vastaan. Ei valmis muuttamaan tapojaan.
En tiedä mitä teen.
Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet tarinansa täällä.
Vierailija kirjoitti:
Herran tähden.
Koko homman pointti on se, että luultavasti hyvin suuri osa niistä miehistä, jotka itkevät "vähättelyä", sitä miten ei "anneta tehdä", miten miehiä "pidetään lapsina", miten kotitöistä ei kiitetä tarpeeksi tai miten heitä hyljeksitään sinkkumarkkinoilla ihan vain kenkien takia, eivät ole uhreja lainkaan.
Tuo on puhdasta spekulointia ja sitä paitsi hienovaraista vähättelyä niitä miehiä kohtaan joilla ongelma on aito.
Varmasti on myös niitä miehiä, joita oikeasti vähätellään ja jotka oikeasti tekevät enemmän kotitöitä mutta eivät saa siitä kiitosta osakseen. Kyse on siitä, että tälläistä kohtelua saavia naisia on enemmän.
Mitä sitten? Eikö ongelmista saa puhua, jos jollakin on vielä huonommin? Turhaa me sitten mistään tasa-arvo-ongelmista Suomessa puhutaan, kun muualla on vielä epätasa-arvoisempaa. Tämä on sinänsä tuttua retoriikkaa mm. takavuosien parisuhdeväkivaltakeskustelusta, naisten väkivaltaisuudestahan ei pitkään saanut puhua, koska miehet ovat väkivaltaisempia.
Kuitenkin Vaaranen päätti ottaa huolekseen miehet ja syyllisiksi (koulutetut) naiset. Vaaranen sanoo täsmälleen näin: "Olen huolissani miehiä väheksyvästä asenneilmastosta liitoissa ja sinkkuelämässä. " "Ajatus ilmentää ajallemme ominaista menestyvien naisten tapaa puhua miehistä väheksyvästi".
En ymmärrä, mistä hitosta te useat jankuttajat olette kiskaisseet sen faktanne, että Vaaranen puhuu vain _tietyistä_ parisuhteissa. Heli Vaaranen tasan tarkkaan yleistää lausunnoissaan naiset, erityisesti koulutetut.
"Yhä useampi mies kärsii parisuhteessa vähättelystä ja mitätöinnistä. Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajan Heli Vaarasen mukaan ilmiö on yleistynyt Väestöliiton netti- ja puhelinpalveluissa."
Tuosta nyt vähän hitaampikin tajuaa, ettei ole kyse kaikista naisista eikä kaikista suhteista.
Hän _ei_ pohdi, onko ilmiön takana jotain. Heli Vaarasen pointti on: lopettakaa vähättely. Piste.
http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2016011320954202_lz.shtml
Tuollahan niitä pohdintoja on, oletko edes lukenut näitä kommentoimiasi juttuja vai valehteletko vain sujuvasti? Mainittu mm. väsymys, arjen ja työelämän paineet.
Näin vinkkinä, jos hissi ei mene ylös asti, Vaaranen tuo erityisesti "menestyvät" ja koulutetut naiset esille. Koulutetut naiset tutkitusti vaativat mieheltä osallistumista kotitöihin enemmän. Syttyykö sulla ykskään lamppu?
Näin vinkkinä, henkilökohtaisuuksien viljeleminen harvoin vahvistaa kenenkään argumentteja, pikemminkin päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ME naiset ja meidän hygieeninen maailma ja monipuolinen ja terveellinen ruokavalio...
Ja sehän näkyy tuolla katukuvassa lyllertämässä vatsa ja posket turvoksissa.
Meeidän äiti on tehny kaaikkien teidän äitien ruuat!
T: Saarioinen
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä tää ''nyyh naiset haluaa vain täydellisen puhtoisen kodin, älkää asettako standardeja koska me miehet ei tykätä siivota'' nyt on?
Kuka tässä ketjussa on maininnut mitään siitä että kodin tulisi olla putipuhdas ja lasten näyttää kuin tulisivat suoraan Maija Poppasesta? Kodin puhtaanapito on tärkeää, ihan myös hygieniasyistä. Ranskalaiset ja kalapuikot nyt vaan sattuvat olemaan paskaa ravintoa lapselle. Siis ihanko oikeasti me naiset ollaan vaan revitty perseestämme nämä ''standardit'' joissa siis normaaliin eloon kuuluvat puhtaat vaatteet ja monipuolinen ruokavalio? Tässä näkee miten vajaita jotkut miehet ovat, ei mitään käsitystä siitä mikä ero on perussiisteydellä ja pakkomielteisellä siivoamisella.
Eroa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta moni asia miehesi käytöksessä puhuu juuri sen puolesta, että hän ei muutu. Ei osaa eikä halua.
Saisit varmasti jonkun tasoisesi ystävän js kumppanin joka kohtelee sinua hyvin. Ja olisit varmasti lopulta onnellisempi yksin, vaikka niitä hyviä muistoja ja kaipausta välillä tulvisi mieleen.
Kaksi vuotta on liikaa! Tsemppiä!
(Meidän suhteessa paljon samaa, ajattelin kestää nämä pikkulapsivuodet.. En vielä selviäisi yksin: 10kk ja 2v)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko mahdollista vähentää niitä kotitöitä, jos kerran ei kaikkea jaksa hoitaa. Lasten ollessa pieniä, jättää vaikka ikkunanpesut pois, pistää varastoon pölyä keräävät torkkuhuovat, koristetyynyt ja muut koriste-esineet ja ylipäänsä kaikki mikä ei ole pakollista jokapäiväiseen elämään. Viikossa yksi einespäivä. Kotisiivooja silloin tällöin, jos on varaa, kerran kuussakin on jo iso apu. Yksinkertainen ja simppeli vaatevarasto, etenkin lapsille. Kaikkea ei tarvitse silittää tai mankeloida. Työvaatteet ainoastaan, jos asema sitä vaatii, muu on turhaa työtä. Riittävästi säilytystiloja ja naulakoita. Isommat lapset osallistumaan kodin töihin. Ei harrastuksia joka päivä, tai sitten sellaisia että voi hoitaa itsenäisesti kulkemisensa sekä varusteensa. Kyllä se kouluikäinen osaa itsekin viedä luistimensa teroitettavaksi, jos osaa ostaa kaupasta karkkinsakin. Enemmän vastuuta lapsille omista asioista, jos läksyjä ei tee, niin kärsiköön ihan itse nahoissaan, vaikka viikkorahan tai peliajan tms. menetyksenä. Vanhemmat lapset voivat hoitaa nuorempien kokeisiin kuulustelun, hyvää kertausta heillekin. Pienten kanssa voivat leikkiä isommat sisarukset muutenkin, ei se yhdessäolo ole mikään kotityö josta pitää maksaa, vaan perheenjäsenen velvollisuus.
Tämä on kyllä huvittava :) Kyllä niitä kotitöitä riittää ilman koristetyynyjen mankelointiakin. Samoin tuo usein toisteltu ettei kananugetteihin kerran viikossa kuole. Kuulostaa siltä että mies tekee nugetteja kerran viikossa ja nainen kunnon ruokaa muina päivinä. Viikossa on 7 päivää.
Mä en tiedä, olenko nipo vai mikä, mutta en söisi itse edes kertaa viikossa nugetteja ja ranuja. Tommonen ruoka on vaan yksinkertaisesti p*skaa, ei mitään ravinteita, paitsi prosessoituja raaka-aineita, rasvaa ja suolaa. Niilläkö sen lapsen pitäisi jaksaa kasvaa ja kehittyä? Mäkään en jaksa tuollaisella antiruoalla. Joskus tehdään ranskalaisia jälkkäriksi tai iltaherkuksi, siis herkuksi, se ei ole ruokaa. Nugetteja ei tässä taloudessa ole syöty koskaan. No, eipä olla lihaviakaan eikä kärsitä elintasosairauksista!
Mutta...pienet pölypallerot ei haittaa, pyykit pestään silloin kun pitää (kun ei ole riittävästi puhtaita), meillä ei "sisusteta" eikä kerätä turhia koriste-esineitä. Vaatteet ei ole sävy sävyyn. Ei hinkata ja puunata paikkoja joka päivä ja tiskikone hoitaa astiat. Minun vaatteita pyörii siellä täällä, suurin osa on kaapissa. Miehellä on vähän vaatteita, ne ei käytäviä tuki. En anna tarkkoja viikkausohjeita, kunhan pyyhkeet ja liinavaatteet mahtuu ahtaaseen tilaan. Mies saa laittaa omat vaatteensa miten lystää ja imuroida omalla tyylillään, en puutu. Ruoka me laitetaan itse, koska se on se solujen rakennusaine, josta meidän koko kroppamme koostuu. Onneksi mieheni on samaa mieltä. En voisi elää nugetti-miehen kanssa.
Ok,ei nugetteja. Ranskalaisia mut ei ruokana. Selvä. Hyvä perustelu, ei suurikalorista ja vähäravinteista ruokaa vaan voi syödä joka päivä, ilman ikäviä terveysvaikutuksia.
Niin miksi se ap:n mies ei suostu tekemään kotitöitä? Mitä se tekee sillä aikaa, kun ap kantaa vastuun kodista? Hyödyttääkö miehen tekeminen muuta perhettä? Onko miehen aihauttama ärsytys isompi riesa kuin se, että eroaisi ja vastaisi kaikesta itse, ja kestäisi sen, että lapset ovat todennäköidesti ajoittain ainakin miehen vastuulla ja nuggetti-ravinnolla, onko se vähemmän uuvuttavaa kuin pettymys mieheen aviosuhteessa elellessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin miksi se ap:n mies ei suostu tekemään kotitöitä?
Vaatiiko kotitöiden tekeminen suostumista tai suostuttelua?
Vierailija kirjoitti:
Asiaa sen tarkemmin avaamatta: minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko minä
a) hyväksyn, ettei mies tule koskaan tekemään kotitöitä (Tästä on, surullista kyllä, paljon "onnistumistarinoita" täällä. Ydinidea on se, että nainen joustaa, tavalla tai toisella, ratkakstakseen tämän tilanteen.). Tämä vaihtoehto tulee luultavasti polttamaan mut loppuun.
b) eroan.Mies ehdottomasti eroa vastaan. Ei valmis muuttamaan tapojaan.
En tiedä mitä teen.
Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet tarinansa täällä.
Miten voit yksin erota eikö vaihtoehto ole paremminkin että eroatte. Jos eroatte miten mahtaisi mies kotitöiden suhteen tehdä jos hän ei koskaan tule niitä tekemään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin minunkin edellisessä liitossani. Erosin kolme vuotta sitten ja jäin hoitamaan kolmea pientä lastani yksin. Ex-mieheni otti tuosta kaiken irti. Hän nautti ja eli täysillä. Tapasi lapsiaan kahden viikon välein noin vrk:n ajan. Su soitti väsyneenä ja stressaantuneena että jos toisi lapset kuusi tuntia aiemmin kun ei jaksa enää laittaa päivällistä. Niin. Minä kun olin hoitanut heitä vain 13 vrk putkeen. Yksin. Kaksi lapsista oli kotona joten tarjoilin viisi ateriaa päivässä. 65 ateriaa putkeen omalla hoitovuorollani. Hän oli tarjonnut viisi ennenkuin oli liian väsynyt jatkaakseen. Niin. Taisin vaatia häneltä liikaa.
Nykyään lapset ovat jo isompia. Olen kasvattanut heistä reippaita ja omatoimisia. Nykyään ex-mieheni viettää mielellään aikaa heidän kanssaan. Viikonloppuna. Uimista, keilausta, laskettelua, lätkää, keikkoja, kyläilyä, matkoja jne. Hänellä on oikeus valita mitä ja milloin. Minähän saan olla lasteni kanssa enemmän. Kyllä. Saan hoitaa läksyt, harrastukset, vaatehankinnat, sairaudet, terveellisen ruokavalion, lääkärikäynnit, kotitöiden tekemisen, toisen kunnioittamisen, sosiaalisten suhteiden kiemurat jne. Saan myös hoitaa vkl:n jälkeisen väsymyksen ja siitä aiheutuvan kiukun kahdesti kuussa. Unohtamatta esiteinien angstia tai eskarilaisen uhmaa. Päivittäin. Saan myös käyttää mielikuvitustani vastatessani lasteni kysyessä: Miks isille on pakko mennä?
Mutta mitäpä noista. Kerran erehdyin avautumaan ja laitoin muutaman faktan pöytään. Vastaukseksi sain:"Hanki elämä ja jätä mut rauhaan." Jep, yritin. Se on vaan hiukan hankalaa kolmen lapsen kanssa. Mutta hänen oli ehkä hankalaa käsittää kuinka en siihen pysty. Olihan hänkin pystynyt! Niin. Olikohan siihen vaikuttanut se pikku seikka että hän oli täysin vapaa vastuusta 28vrk/kk ja minä 2vrk/kk. Ääh, taas vaan tota katkeraa, pikkumaista valitusta. Jep. Sitä mä olen. Katkera, kateellinen ja uupunut. Erittäin uupunut. Ja erittäin katkera. Mutta myös erittäin onnellinen. Kolme ihanaa ihmistä kuuluu mun jokapäiväiseen elämään. On kiukkua, mutta on suukkoja ja haleja. Äiti on tyhmä, mutta myös maailman paras ja rakkain. On naurua ja vitsailua. On tukemista. On rakkautta joka päivä 😍
Mut muistutus jota mä en tajunnu kolme vuotta sitten. Vaikka eroaisit, sama mies voi helposti tehdä elämästäsi helvetin. En tekstissäni kaikkea kerro, voimat ei riitä. Olen liian uupunut. Tsemppiä naiset!
Vaaranen kyllä loukkasi minuakin. Meillä on ollut tuo sama tilanne kuin AP:llä. Aamulla hoidin aina kaikki lasten aamuhommat, sitten omat vaativat työt, töiden jälkeen ruuanlaiton, keittiön siivouksen ja lasten läksyjen kanssa auttamisen. Jos sitten istuin hetkeksi sohvalle lukemaan tai jutustelemaan lasten kanssa, niin mies tuli töistä alkoi raivota ja paiskoja tavaroita ja "siivota" heittelemällä tavaroita roskiskeen ja pyykkikoriin koska kämppä on niin sekaisin. Sekaisuus oli siis sellaista mitä monissa lapsiperheissä, vaatteita ja leluja pitkin, ei mitään likaa kuitenkaan. Siisteyden taso ei riittänyt miehelle, mutta ei hän sitä millään järkevällä tavalla edistänyt. Hoidin yksin melkein aina viikkosiivouksen. Olin kyllä ihan alistunut ja vaarasen linjoilla siinä mielessä, että ajattelin olevani yh, joka hoitaa kaiken ja mies saa osallistua sitten haluamallaan tavalla. Viis feminismistä, ehkä sitten mieheni ei vain pystynyt, ehkä hänen työnsä sitten oli niin raskasta, että kotiin ei jäänyt mitään paukkuja. Mutta ei sekään onnistunut, mies oli aina vihainen, mikään ei kelvannut. Jos hän joskun teki ruokaa ja lapset valittivat siitä, hän raivostui. Yritin tehdä kaiken miehen mieleen ja toivoin aina melkein kädet ristissä, että lapset eivät olisi kiittämttömän kuuloisia jos mies heille jotain tarjosi, mutta en osannut. Pakko se on myöntää, että ero oli helpotus minulle. Tuntuu että länsimainen avioliitto ja ydinperhe on rikki, tämän tapaiset ongelmat ovat niin yleisiä.
Äiti minäkin kirjoitti:
Näin minunkin edellisessä liitossani. Erosin kolme vuotta sitten ja jäin hoitamaan kolmea pientä lastani yksin. Ex-mieheni otti tuosta kaiken irti. Hän nautti ja eli täysillä. Tapasi lapsiaan kahden viikon välein noin vrk:n ajan. Su soitti väsyneenä ja stressaantuneena että jos toisi lapset kuusi tuntia aiemmin kun ei jaksa enää laittaa päivällistä. Niin. Minä kun olin hoitanut heitä vain 13 vrk putkeen. Yksin. Kaksi lapsista oli kotona joten tarjoilin viisi ateriaa päivässä. 65 ateriaa putkeen omalla hoitovuorollani. Hän oli tarjonnut viisi ennenkuin oli liian väsynyt jatkaakseen. Niin. Taisin vaatia häneltä liikaa.
Nykyään lapset ovat jo isompia. Olen kasvattanut heistä reippaita ja omatoimisia. Nykyään ex-mieheni viettää mielellään aikaa heidän kanssaan. Viikonloppuna. Uimista, keilausta, laskettelua, lätkää, keikkoja, kyläilyä, matkoja jne. Hänellä on oikeus valita mitä ja milloin. Minähän saan olla lasteni kanssa enemmän. Kyllä. Saan hoitaa läksyt, harrastukset, vaatehankinnat, sairaudet, terveellisen ruokavalion, lääkärikäynnit, kotitöiden tekemisen, toisen kunnioittamisen, sosiaalisten suhteiden kiemurat jne. Saan myös hoitaa vkl:n jälkeisen väsymyksen ja siitä aiheutuvan kiukun kahdesti kuussa. Unohtamatta esiteinien angstia tai eskarilaisen uhmaa. Päivittäin. Saan myös käyttää mielikuvitustani vastatessani lasteni kysyessä: Miks isille on pakko mennä?
Mutta mitäpä noista. Kerran erehdyin avautumaan ja laitoin muutaman faktan pöytään. Vastaukseksi sain:"Hanki elämä ja jätä mut rauhaan." Jep, yritin. Se on vaan hiukan hankalaa kolmen lapsen kanssa. Mutta hänen oli ehkä hankalaa käsittää kuinka en siihen pysty. Olihan hänkin pystynyt! Niin. Olikohan siihen vaikuttanut se pikku seikka että hän oli täysin vapaa vastuusta 28vrk/kk ja minä 2vrk/kk. Ääh, taas vaan tota katkeraa, pikkumaista valitusta. Jep. Sitä mä olen. Katkera, kateellinen ja uupunut. Erittäin uupunut. Ja erittäin katkera. Mutta myös erittäin onnellinen. Kolme ihanaa ihmistä kuuluu mun jokapäiväiseen elämään. On kiukkua, mutta on suukkoja ja haleja. Äiti on tyhmä, mutta myös maailman paras ja rakkain. On naurua ja vitsailua. On tukemista. On rakkautta joka päivä 😍Mut muistutus jota mä en tajunnu kolme vuotta sitten. Vaikka eroaisit, sama mies voi helposti tehdä elämästäsi helvetin. En tekstissäni kaikkea kerro, voimat ei riitä. Olen liian uupunut. Tsemppiä naiset!
:D
Vierailija kirjoitti:
Vaaranen kyllä loukkasi minuakin. Meillä on ollut tuo sama tilanne kuin AP:llä. Aamulla hoidin aina kaikki lasten aamuhommat, sitten omat vaativat työt, töiden jälkeen ruuanlaiton, keittiön siivouksen ja lasten läksyjen kanssa auttamisen. Jos sitten istuin hetkeksi sohvalle lukemaan tai jutustelemaan lasten kanssa, niin mies tuli töistä alkoi raivota ja paiskoja tavaroita ja "siivota" heittelemällä tavaroita roskiskeen ja pyykkikoriin koska kämppä on niin sekaisin. Sekaisuus oli siis sellaista mitä monissa lapsiperheissä, vaatteita ja leluja pitkin, ei mitään likaa kuitenkaan. Siisteyden taso ei riittänyt miehelle, mutta ei hän sitä millään järkevällä tavalla edistänyt. Hoidin yksin melkein aina viikkosiivouksen. Olin kyllä ihan alistunut ja vaarasen linjoilla siinä mielessä, että ajattelin olevani yh, joka hoitaa kaiken ja mies saa osallistua sitten haluamallaan tavalla. Viis feminismistä, ehkä sitten mieheni ei vain pystynyt, ehkä hänen työnsä sitten oli niin raskasta, että kotiin ei jäänyt mitään paukkuja. Mutta ei sekään onnistunut, mies oli aina vihainen, mikään ei kelvannut. Jos hän joskun teki ruokaa ja lapset valittivat siitä, hän raivostui. Yritin tehdä kaiken miehen mieleen ja toivoin aina melkein kädet ristissä, että lapset eivät olisi kiittämttömän kuuloisia jos mies heille jotain tarjosi, mutta en osannut. Pakko se on myöntää, että ero oli helpotus minulle. Tuntuu että länsimainen avioliitto ja ydinperhe on rikki, tämän tapaiset ongelmat ovat niin yleisiä.
Niin, koska naiset eivät enää osaa arvostaa perhettä, miestään saatikka lapsiaan.
Ne hankitaan jonkun biologisen kellon huumassa ja sitten kun ei olekaan enää kivaa, niin alkaa se jäkätys.
En ole lukenut muita kommentteja vielä, mutta miehesi vaikuttaa kertomasi perusteella narsistiselta persoonalta. Piirre, jota ainakaan sinä yksin et voi muuttaa hänessä. Eikä narsistinen ihminen tätä myöskään itsessään yleensä tunnista, mikä hankaloittaa siitä "parantumista". Narsistisen ihmisen auttaminen on hankalaa ammattilaisillekin, saatika läheiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaaranen kyllä loukkasi minuakin. Meillä on ollut tuo sama tilanne kuin AP:llä. Aamulla hoidin aina kaikki lasten aamuhommat, sitten omat vaativat työt, töiden jälkeen ruuanlaiton, keittiön siivouksen ja lasten läksyjen kanssa auttamisen. Jos sitten istuin hetkeksi sohvalle lukemaan tai jutustelemaan lasten kanssa, niin mies tuli töistä alkoi raivota ja paiskoja tavaroita ja "siivota" heittelemällä tavaroita roskiskeen ja pyykkikoriin koska kämppä on niin sekaisin. Sekaisuus oli siis sellaista mitä monissa lapsiperheissä, vaatteita ja leluja pitkin, ei mitään likaa kuitenkaan. Siisteyden taso ei riittänyt miehelle, mutta ei hän sitä millään järkevällä tavalla edistänyt. Hoidin yksin melkein aina viikkosiivouksen. Olin kyllä ihan alistunut ja vaarasen linjoilla siinä mielessä, että ajattelin olevani yh, joka hoitaa kaiken ja mies saa osallistua sitten haluamallaan tavalla. Viis feminismistä, ehkä sitten mieheni ei vain pystynyt, ehkä hänen työnsä sitten oli niin raskasta, että kotiin ei jäänyt mitään paukkuja. Mutta ei sekään onnistunut, mies oli aina vihainen, mikään ei kelvannut. Jos hän joskun teki ruokaa ja lapset valittivat siitä, hän raivostui. Yritin tehdä kaiken miehen mieleen ja toivoin aina melkein kädet ristissä, että lapset eivät olisi kiittämttömän kuuloisia jos mies heille jotain tarjosi, mutta en osannut. Pakko se on myöntää, että ero oli helpotus minulle. Tuntuu että länsimainen avioliitto ja ydinperhe on rikki, tämän tapaiset ongelmat ovat niin yleisiä.
Niin, koska naiset eivät enää osaa arvostaa perhettä, miestään saatikka lapsiaan.
Ne hankitaan jonkun biologisen kellon huumassa ja sitten kun ei olekaan enää kivaa, niin alkaa se jäkätys.
Menepä vaikka imuroimaan siitä.
Kunhan tajuat, että voit puhua vain omasta puolestasi.
T. Onnellisessa liitossa elävä nainen, jolle ei tulisi mieleenkään, että jomman kumman osapuolen täytyisi tehdä kotitöitä yksin