Haluaisitko asua ahtaasti, vaikka rahaa olisi suurempaan asuntoon?

Rakennusyhtiö kiertää ja kaartaa sitä varsinaista syytä miksi ihmiset muuttavat pienempiin asuntoihin. Niiden pitäisi vastata kysyntään tekemällä halvempia asuntoja, mutta eihän se nyt käy.

Nyt tehdään vain pienempiä joskaan ei halvempia asuntoja ("koska ihmiset välttämättä haluavat nykyään asua ahtaasti, se on ihan tämmöinen trendi") .

Vierailija kirjoitti:

Siis ihanko tosissaan jengi haluaa asua näin ahtaasti, mitä täällä on kerrottu. No huh huh. En kyllä käsitä, mutta eipä kai tarvikkaan. Esim. 4-henkinen perhe 80 neliössä ON ahtaasti.

Ei mulla muuta.

helsingin keskustassa tuo on jo suuri asunto neljälle ja näin tulee olemaan tulevaisuussakin Helsingissä kun entisiä lähiöitä tiivistetään kantakaupunkimaisiksi. Vuotta 2050 kohti kantakaupunki laajenee mm. länsi-helsinkiin. Jossain Kuopiossa tai landella 80 neliötä onkin jo pieni perheasunto.

Vierailija kirjoitti:

Monet täällä ovat kiertäneet otsikon varsinaisen kysymyksen kertomalla, etteivät mistään hinnasta haluaisi siivoilla kolkkoa, monen sadan neliön lukaalia, kun ovat ensin kuvailleet omia ahtaita asuinolojaan. Yhteistä useimmille näistä (esim. 4 henkilöä ja 70 neliötä, 6 henkilöä ja 80 neliötä) on se, että lapset ovat pieniä. Joku tällainen jopa ihmetteli, ettei ymmärrä, mihin samankokoinen perhe tarvitsisi suurempaa asuntoa.

Minä väitän, että kaksi- tai kolmilapsisessa perheessä pitkällä tähtäimellä 100-150 neliötä on sellainen määrä, joka tarvitaan tyydyttävään asuinmukavuuteen. Pienemmässäkin pärjää, mutta en usko, että lasten kasvaessa ja olosuhteiden muuttuessa kukaan pienemmässä asumisesta nauttisi, jos rahasta ei olisi pulaa. Pikkulapset nyt nukkuvat vaikka lipaston laatikoissa, eivätkä tarvitse juurikaan yksityisyyttä, vaan päin vastoin. Yksityisyyden tarve kuitenkin lisääntyy valtavasti lasten kasvaessa. Jo alakouluikäisenä tytöt haluavat kikatella ringissä ja kertoa salaisuuksia, puhua ihastuksistaan jne. Pilaa tunnelman, jos sisarus hengaa samassa huoneessa tilanjakajahyllyn takana, tai vanhempi pyörii oven välittömässä läheisyydessä kuuloetäisyydellä. Puhumattakaan teinien yksityisyyden tarpeesta ja salaisuuksista kavereiden kanssa. Pienessä kämpässä voi olla hermo kireällä kaikilla, kun koitetaan katsoa tv:tä, mutta joku on metrin päässä seinän takana jumputtamassa musiikkia.

Yksi vaihtoehto teineille on tietysti pyöriä kaiken päivää kylillä, ja niinhän nuo kerrostalolähiöiden teinit tekevätkin, kun ei kotona ole yksityisyyttä olla kavereiden kanssa, eikä välttämättä edes itsekseenkään. Nuoremmat lapset voivat tietysti luuhata kavereillaan kaiken päivää, mutta ei se lapsestakaan ole mukavaa, jos mennään aina muualle, kun omaan kotiin ei viitsi kavereita pyytää. Luultavasti lapsi itsekin esim. yökyläilee mielummin niiden kavereiden luona, joiden omassa huoneessa voi rauhassa jutella, eikä kukaan ole vinkumassa, jos iltamyöhään kuuluu kikatusta, että meidän kuopus Nicojessica ei saa nukutuksi tässä möykässä, tai äidillä on aikainen herätys. Mutta joo, ainakin nuo pienemmät perheasunnot sijaitsevat yleensä hyvien yhteyksien varrella, niin on lasten helpompi lähteä julkisilla ostarille norkoilemaan.

Yksi tekijä on myös tavaran määrä. Vaikka perhe eläisikin koruttomasti ja pyrkisi välttämään turhaa krääsää, niin jossain vaiheessa kunkin lapsen vaatteet, kengät ja harrastustavarat alkavat viedä saman verran tilaa kuin aikuisen. Sitä luulee, että kun lasten leluista päästään, alkaa kaappitilaa vapautua, mutta ei. Samaten, kun lapset alkavat lähestyä puolentoistametrin mittaa (puhumattakaan pitkistä teinipojista), ei ole kovin mukavaa, jos koti on kuin nukketalo: koko perhe ei mahdu yhtä aikaa sohvalle viettämään aikaa, keittiöön ei sovi kunnollisen kokoista ruokapöytää vaan hartiat kinnaavat toisiaan vasten, keittiöön ei mahdu kunnolla useampi yhtä aikaa touhuamaan ja laittamaan itselleen aamiaista, lapsille ei löydy ergonomisia läksyjentekotiloja. Ovat tuollainen varmaan söpöä, kodikasta ja idyllistä pikkulasten kanssa, mutta se hupi loppuu hyvin äkkiä. Ilo on kaukana myös silloin, jos asunnossa on vain yksi vessa, joka pahimmassa tapauksessa on samassa tilassa kuin suihku. Kyllä niinkin pärjää, mutta ei se ole kivaa teini-Jeminalle, jos joutuu aamulla kiireessä katselemaan äitinsä hahmoa kyykkyvatkaamassa suihkuverhon takana samalla, kun vaihtaa tamponia.

On totta, että pienten lasten kanssa iso asunto ei ole mikään välttämättömyys. Kaikki sujuu luultavasti hienosti siihen asti, kun lapset ovat kouluikäisiä. Mikäli asunnonosto on ajankohtaista, niin useimmat kuitenkin pyrkivät löytämään perheelleen mukavan asumuksen pidemmällä tähtäimellä. Tietysti, jos mies lähtee vaikkapa kuopuksen ollessa muutaman vuoden ikäinen, ja yh-mamma voi muuttaa olohuoneen vuodesohvalle, vapautuu tilaa ja jopa kokonainen huone lasten käyttöön. Mutta väitän, että paskaa puhuu se, joka asuisi mielummin esim. kumppaninsa ja kahden 185-senttisen teinirotkaleen kanssa 70-neliöisessä kämpässä kuin 140-neliöisessä.

Tällainen todellisuuden kieltäminen on minustakin outoa, ikään kuin olisi ahtaan asumisen vaihtoehtona vain joku 300 neliön kivilinna metsän keskellä. Ehkä tuntevat sisimmässään huonoa omaatuntoa siitä, että eivät pysty tarjoamaan lapsilleen mukavia asuinoloja näiden kasvaessa, ja siksi uskottelevat itselleen, etteivät ikinä edes haluaisi lähteä siitä ahtaasta kolmiosta, joka on niiiiiiiiiiiin ihanalla paikalla? Vaikka ymmärrettäväähän se on, etteivät pysty, kun asunnot ovat monin paikoin niin kalliita. Turhaan siitä häpeää tuntevat. 

Ahtaasti on aika subjektiivinen käsite. En nyt missään koirankopissa haluaisi asua mutten myöskään todella isossa kämpässä. Mulla on kodikkaampi olo, jos asuintila ei ole kovin laaja. Kunhan on sen verran tilaa, että tarvittavat tavarat mahtuu ja pohjaratkaisu on fiksu.

Asuntojen pienuutta yritetään markkinoida trendinä, koska se istuu niin hyvin päättäjien ideologiaan ja tavoitteeseen saada kaikki ihmiset ahtaisiin keskittymiin (useimmiten tämän julistetaan tapahtuvan vihreiden arvojen nimissä). Päättäjät ovat kaavailleet, että Helsinkiin pitää saada asunnot 300 000 uudelle asukkaalle vuoteen 2050 mennessä (koko pk-seudulle 600 000). Tämä ei ole mikään pakon sanelema asia, vaan tietoinen kehityssuunta. Maalämpö- ja aurinkoenergiatekniikat ovat kehittyneet koko ajan, ja kehittyvät tulevina vuosikymmeninä. Samaten ekologiset sähköautot ovat luultavasti jo oikein yleisiä ja käyttökelpoisia 2050-luvulla. Kehä kolmosesta ei tarvitse kovin kauas mennä, että ollaan maaseudulla. Rakentamatonta peltoa ja metsää on silmän kantamattomiin. Sama koskee monia muitakin suuria suomalaiskaupunkeja. Mikään ei estäisi sitä, etteivätkö ihmiset voisi asua 2050-luvulla mukavan kokoisissa energiatehokkaissa omakotitaloissa ja kulkea vähäpäästöisillä sähköautoilla töihin työpaikkakeskittymiin. Myös uusia junaratoja voitaisiin kaavoittaa ja rakentaa, jotta ihmiset pääsisivät nopeasti ja ympäristöystävällisesti liikkumaan kohtalaisen väljästi rakennettujen taajamien välillä. Ahdas kaupunkiasuminen on valinta, jolle on vaihtoehtoisiakin kehityssuuntia.

Mikä ihme saa sitten päättäjät sille kannalle, että on välttämättömyys saada esim. Helsinkiin 300 000 asukasta lisää, ja täten yritetään markkinoida ahdasta asumista trendikkäänä? Sitä en tiedä. Voin vain arvailla. Oma veikkaukseni on se, että Helsinki on muutoin ongelmissa huoltotaseen kanssa. Ahdas asuminen ei ole vierasta opiskelijoille ja muille yksineläjille, mutta tätä konseptia yritetään nyt syöttää myös perheille, jotta saataisiin tulevaisuudessa enemmän veroja maksavia perheitä kaupungin resursseja paljon kuluttavien (opiskelijat, kotoutumattomat maahanmuuttajat, syrjäytyneet) vastapainoksi. 

En todellakaan asuisi missään pikkukämpässä, jos olisi helposti varaa maksaa isompaa.

Tällä hetkellä asutaan miehen kanssa kahdestaan 60 neliön kaksiossa ja kyllä, ahdasta on välillä näinkin.

Haaveissa olisi joku näppärän kokoinen omakotitalo tulevaisuudessa. Lapsia tuskin koskaan tulen tekemään, joten kolmen makuuhuoneen talo olisi aika soppeli.

up