Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elämä valuu hukkaan, apua RYHDISTÄYTYMISEEN!
11.01.2016 |
Elämä tuntuu valuvan ihan ohi ja mistään ei tule mitään.
Herään joka aamu sinnikkäästi 8-9 välillä silloin kun en ole töissä (olen taas työtön) ja olen väsynyt oikeastaan koko päivän. Silloin kun olen saanut töitä en tahdo tottua siihen rytmiin mitenkään ja olen hirveän väsynyt koko työpäivän, vaikka miten skarppaisi. Olen nukahtanut rattiinkin useamman kerran. Joskus illalla alan vasta piristyä ja saan puuhailtua ja tehtyä jotain joskus myöhään, helposti saattaa lipsahtaa kolmeenkin saakka. Jos pakotan itseni silti aikaisemmin sänkyyn niin pyörin ja pyörin vain paikallani ja olen aamulla paljon väsyneempi kuin valvottuani pidempään. Vain raskaimpien työpäivien jälkeen saan järkevään aikaan unta. Usein heräilen, näen kauheita painajaisia, en ole varma olenko hereillä vai unessa ja säpsyn pitkin aamuyötä, nukahdan vasta kuuden pintaan ja nukkuisin sen jälkeen kunnolla puoleen päivään, jos ei olisi herätystä. Uni ei virkistä, herätessä olo on useimmiten niin väsynyt, että päätä särkee ja on tuskallista nousta. Olin nukkunut sitten viisi tai kaksitoista tuntia.
En jaksa keskittyä mihinkään, vaikka intoa olisi. Nytkin pyörittelen tuossa superkiinnostavaa pääsykoekirjaa ja tsemppaan itseäni lukemaan ja menestymään elämässä. Haluan menestyä niin paljon, että kipeää tekee. Ei se voi olla niin vaikeaa, jos edes pärjäisi kunnolla. Luen pari sivua kerrallaan ja ajatus harhailee, mitään ei jää mieleen vaikka aihe kiinnostaa ja ajattelen sitä jatkuvasti. Olo on väsyneen levoton.
Kotona on sotkuista, saan joskus pieniä puhteja siivota ja alkuun päästyäni niinä päivinä tuleekin siistiä. Muuten vaikka miten yritän, niin aina jää kesken, viimeistään väsymyksen, jos ei mielenkiinnon puutteen vuoksi. Skarppaan usein, ajattelen että kyllä aikuisen ihmisen pitää jaksaa ja ei saa olla tällainen laiskamato. Harva rakastaa siivousta ja silti useimmat siihen pystyvät, puhumattakaan perheenäideistä työtaakkansa alla. Silloin puuhaan pari tuntia ja väsähdän.
Jumiutun jatkuvasti tekemään turhia tai epäolennaisia asioita. Istun koneella tekemättä oikein mitään. Tahtoisin maalata tai piirtää, mutta en jaksa aloittaa. Pää pursuaa ideoita ja olen luovuutta ja tekemisen halua täynnä, mutta en saa purettua sitä mihinkään. Haaveilen uudesta työpaikasta jatkuvasti, mutta ei ota onnistuaksensa ilman koulutusta. En saa kuitenkaan luettua pääsykokeisiinkaan. Ala on kiinnostava, mutta haluaisin jotain järkevämpää ja kannattavampaa, vaan ei tällaisen nahjukset resurssit riitä, vaikka älyä olisikin. Olen liian väsynyt ja kai sitten laiska.
Pudotin painoa reilusti (olen normaalipainoinen), ulkoilen joka päivä koiran kanssa ainakin neljä kertaa (tulee lähinnä entistä väsyneempi ja nuutuneempi olo siitäkin) ja pidemmän lenkin jälkeen tulen usein nuhaiseksi. Syön terveellisesti ja monipuolisesti, syön vitamiinini ja välttelen punaista lihaa muutamana päivänä viikossa. Hormonitoiminta on iloisen sekaisin, leukapielet kukkii usein finneistä ja karvaa kasvaa väärissä paikoissa. Lihon katsomallakin suklaapatukkaa ja painonpudotus on tuskallisen vaikeaa ja hidasta, samoin painon ylläpito, jatkuva makeanhimo tekee hulluksi. Niskat ovat kipeät jatkuvasti ja jalat eivät kestä seisomista/kävelyä vaan turpoavat ja kipeytyvät rajusti, kovilla alustoilla en voi kävellä ilman kipuja vaan vaikka pidemmällä kauppareissullakin jalat alkaa särkeä. Olen saanut normaaliliikunnasta, jota siis harrastan päivittäin, jatkuvasti (hoitoa vaatineita) rasitusvammoja jalkoihini, eivät vain kestä jostain syystä. Kilpirauhasessa ei pitäisi olla ongelmaa, vitamiininpuutoksia ei tietääkseni löytynyt ja lääkärin mukaan pitäisi vain ryhdistäytyä. Tarkkaavaisuus ja keskittymishäiriö on ja jotain neurologista vikaa löydetty jo lapsena, mutta ei määritelty sen paremmin.
Tätä on nyt jatkunut viisitoista vuotta ja mikään ei muutu. En jaksa tätä ajan ja elämäni haaskausta enää. Nyt tsemppaatte tätä nahjusta laittamaan elämänsä viimein kuntoon! Haluan siistin kodin ja virkeän mielen, jos ei muuta.
Kommentit (50)
Mitä jos lopettaisit tuon valtavan haluamisen ja pyrkimisen ja alkaisit vaan nauttia hetkestä ilman mitään paineita, ilman mitään tarpeita saavuttaa mitään? Siitä rauhasta ja levosta sitten kyllä nousee yksi asia kerrallaan käsiteltäväksi ongelmia, nousee ideoita joita jaksaa toteuttaa koska ne tulee aidosti sisältäpäin.
Itselläni oli saman kaltaista ongelmaa nelikymppiseksi asti, mutta tosiaan, lopulta luovutin, ja siitä vähitellen nousi uusi luovuus ja jaksaminen. Jaksaminen yksi asia kerrallaan, ei enää niin että ajattelisin että pakko, pakko, PAKKO.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ADHD-lääkkeitä thän ovat tunnetusti sellaisia että keskittyminen ja vireystila paranevat, ovat siis stimulantteja. Kuulostaa että mahdollisesti hyötyisit. Kannattaa mennä lääkäriin, ei kuulosta ihan normaalilta jos kuitenkin jaksat koiraa ulkoiluttaa.
Itsellä kyllä menee kuvaillusti unet ketuilleen jos en tee tarpeeksi fyysisesti jotain päivällä ja/tai jos ahdistaa. Sinua ainakin ahdistaa.
Suunnittele itsellesi tavoitteita, ehkä ensin lääkäriin kuitenkin. liikunnallinen, mielekäs päivä, käy lukemassa kirjastossa pääsykokeisiin tms. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos lopettaisit tuon valtavan haluamisen ja pyrkimisen ja alkaisit vaan nauttia hetkestä ilman mitään paineita, ilman mitään tarpeita saavuttaa mitään? Siitä rauhasta ja levosta sitten kyllä nousee yksi asia kerrallaan käsiteltäväksi ongelmia, nousee ideoita joita jaksaa toteuttaa koska ne tulee aidosti sisältäpäin.
Ei ole toiminut, ihan terapeutinkin kanssa tuli harjoiteltua tuota ja olen koko aikuisikäni käytännössä "hengannut tyhjänpanttina". Lisäksi talous ei kestä jatkuvaa työttömyyttä ja tätä alkaa olla hieman vaikea selittää miehelleni, joka joutuu elättämään. Vanhempanikin ovat jo kääntäneet selkänsä "luuserilapselle". Ennemmin tuntuu että ahdistun entisestään kun pää on niin täynnä kaikkea mitä tahtoisin tehdä ja mieli niin levoton tästä yksitoikkoisuudesta jo, mutta silti ei vain saa aikaiseksi ja hävettää ja harmittaa. Luulen kyllä että on aika normaalia haluta elää normaalia elämää, elättää itsensä ja pystyä ostamaan itselleen esim. vaatteita tai edes ruokaa.
Kuulostaa enemmän masennukselta kuin miltään keskittymis- tai tarkkaavaisuushäiriöltä. Jos terapiaa on jo kokeiltu eikä osatavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttamiseksi ponnistelu (pääsykokeet ja painonpudotus ovat juuri sellaisia aktivoivia asioita, mutta ilmeisesti nekään eivät ole auttaneet pitemmäksi ajaksi ryhdittämään elämää) toimi ja tätä on kestänyt jo noin kauan, niin onko mielialalääkitystä kokeiltu? No nyt tänne hyökkää mammat kertomaan miten kauheita ne on ja ei missään nimessä, mutta silloin kun lääkitys toimii, se nimenomaan auttaa pahimman yli ja sitten nuo muutkin keinot toimivat paremmin.
Vierailija kirjoitti:
ADHD-lääkkeitä thän ovat tunnetusti sellaisia että keskittyminen ja vireystila paranevat, ovat siis stimulantteja. Kuulostaa että mahdollisesti hyötyisit. Kannattaa mennä lääkäriin, ei kuulosta ihan normaalilta jos kuitenkin jaksat koiraa ulkoiluttaa.
Itsellä kyllä menee kuvaillusti unet ketuilleen jos en tee tarpeeksi fyysisesti jotain päivällä ja/tai jos ahdistaa. Sinua ainakin ahdistaa.
Suunnittele itsellesi tavoitteita, ehkä ensin lääkäriin kuitenkin. liikunnallinen, mielekäs päivä, käy lukemassa kirjastossa pääsykokeisiin tms. Tsemppiä!
Concerta auttoi ekat pari kuukautta. Annosta olisi pitänyt nostaa niin suureksi, että sivuvaikutukset olisivat käyneet mahdottomiksi. Onhan mulla noita tuossa nytkin, mutta en huomaa eroa niinä päivinä kuin käytän, mieliala on vain ehkä parempi, vaikka ihan hyvä fiilis mulla muutenkin on.
Olen ottanutkin tavoitteita! Joka päivä on saatava jotain aikaan ja olen myös pakottautunut nauttimaan "saavutuksista" ja motivoitumaan niistä tekemään lisää. On toiminutkin ja asiat ovat hieman paremmin, mutta jos nyt vaikka pääsisinkin opiskelemaan, niin en tiedä mitä siitä sitten jo tulisi ja valuisiko kaikki muu sitten taas kaaokseen. Nyt pärjään niukin naukin talon ja koiran kanssa, vaikka mies sitten auttaisikin kun minulla olisi taas jotain oikeita velvollisuuksiakin, niin kyllä pelottaa. Mies puhuu vielä että menisin opiskelujen ohella töihin kun kulujakin tulisi minusta enemmän ja pitäisi aikamoinen elämäntaparemontti saada siksees aikaiseksi, että pystyisin siihenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa enemmän masennukselta kuin miltään keskittymis- tai tarkkaavaisuushäiriöltä. Jos terapiaa on jo kokeiltu eikä osatavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttamiseksi ponnistelu (pääsykokeet ja painonpudotus ovat juuri sellaisia aktivoivia asioita, mutta ilmeisesti nekään eivät ole auttaneet pitemmäksi ajaksi ryhdittämään elämää) toimi ja tätä on kestänyt jo noin kauan, niin onko mielialalääkitystä kokeiltu? No nyt tänne hyökkää mammat kertomaan miten kauheita ne on ja ei missään nimessä, mutta silloin kun lääkitys toimii, se nimenomaan auttaa pahimman yli ja sitten nuo muutkin keinot toimivat paremmin.
Olen kokeillut (Sertralin kai). Oli aivan hirveää ja kaikki rakkaudentunteet miestäni kohtaan (ja seksihalut, sekä orgasmikyky!) katosivat ja olo oli paljon paljon pahempi. Ei enää ikinä kiitos. En koske edes hormoniehkäisyyn enää sen takia kun sekin tuntuu sotkevan päätä liikaa ja tekee oikeastikin masentuneeksi.
En koe itseäni yhtään masentuneeksi. En ole ollenkaan sen sorttinen ihminen ja lääkärikin on samaa mieltä. Minullahan on kaikki asiat muuten todella hienosti, mutta suunta ja sisältö vain puuttuu elämältä ja ei tätä haahuilua jaksaisi enää. Nyt vanhemmiten alkaa kyllä tuntea itsensä huonommaksi, mutta ihan syystäkin.
Et ole mielestäsi masentunut, mutta tasan siltä kyllä vaikutat, olet kuin kopio minusta aiemmin. Alkoi teini-iässä kunnolla, sitten meni väliin jaksoja, että jaksoin taapertaa ja nautinkin elämästä, kunnes se järjetön väsymys voi mukanaan. Ei muka mitään muuta vikaa kuin masennus. Ehkä pientä adhd:ta taustalla.
Sain lääkityksen ja pääsin terapiaan, elämää hymyilee jo monena päivänä verrattuna entiseen. On muitankin lääkkeitä kuin tuo sertralin, uskalla vaan vielä kokeilla, että löytäisit sulle sopivan lääkityksen. Herkuista pysyn erossa vain ja ainoastaan kieltäytymällä, sillä sen verran tiukaa teki muutama vuosi sitten päästä normaalipainoiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan sun hb tsekattu? Mun mielestä kuulostaa burnoutilta. Sehän voi tulla pitkittyneen stressin seurauksena työttömällekin tai kulkea mukana viimeisimmästä työpaikasta vaikka 10 vuotta jos sitä ei hoideta.
Kertoisitko vielä että ootko ihmisten kanssa tekemisissä livenä? Onko sulla tukiverkkoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veriarvoista sanottiin muistaakseni, että vähän liiankin jytyä tavaraa ja suositeltiin verenluovuttamista.
Näen kaveria/kavereita parin kuukauden välein, perhettä kuukausittain ja miehen kanssa olen tietenkin päivittäin. En ole hirveän sosiaalinen ollut koskaan ja en suoraan sanottuna edes jaksaisi nähdä ihmisiä enempää. En välitä myöskään harrastuksista joissa pitää olla muiden kanssa, on rasittavaa ja ärsyttävää suorastaan.
Ainoa mitä nyt vielä en ole selvittänyt paremmin on nuo hormoniongelmat ja voisivatko ne vaikuttaa jotenkin. Testosteroniarvot ovat olleet aina koholla, muista en tiedäkään, olen taipuvainen keskivartalolihavuuteen etc. mutta pco:takaan ei ainakaan ultran mukaan ole, vaikka kipuja lukuunottamatta kaikki muut oireet löytyykin ja vähän muutakin sen sorttista. Sama jalkavaivojen kanssa, jääneet ihan mysteeriksi mistä johtuvat, on vain elettävä niiden kanssa.
Kuulostat aika paljon meikäläiseltä. Minulla on suunnitelmia ja intoa, mutta toteutus takkuaa. Nytkin pitäisi lukea kokeeseeen, mutta täällä vaan hengailen.
Omalla kohdallani tilanne alkoi, kun tajusin teini-ikäisenä, ettei millään ole mitään väliä. Voisin olla maailman kuuluisin fyysikko, mutta sitten kuolisin eikä sillä olisi väliä. Jos ihmiset muistaisivatkin tekoni, he kuolisivat myöhemmin ja kaikki olisi turhaa. Lopulta maailma loppuisi eikä teoillani olisi ollut mitään merkitystä mihinkään suuntaan. Miksi siis tehdä mitään? Olin kiltti ja ahkera tyttö, mutta sen jälkeen aloin lintsaamaan koulusta ja vain istuin kotona katsomassa telkkaria.
Nyt viisitoista vuotta myöhemmin olen edelleen samalla tiellä. Minulla on alempi korkeakoulututkinto, mutta arvosanani ovat huonoja. Opiskelen nyt uutta alaa, mutta siinäkin olen jäljessä aikataulusta ja arvosanani ovat surkeita. Molemmat opiskelemani aiheet ovat olleet kiinnostavia, mutta en saa vain opiskeltua. Iltaa ennen koetta, kun olen pakottanut itseni tekemään jotain, olen huomannut aiheen kiinnostavuuden ja luvannut parantaa tapani ensi koetta varten. Tätä ei ole vielä tapahtunut.
Onko sinulla samankaltaisia ajatuksia elämän turhuudesta? Minä haluan menestyä ja tiedän, että ajatukseni on typerä, mutta silti se on jäänyt sisinpääni ja sieltä häiritsee minua. Tietääkö kukaan onko tähän olotilaan jotain lääkettä tai asiaa, jolla pääsisin siitä eroon? Pitäisiköhän tavata lääkäri?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Veriarvoista sanottiin muistaakseni, että vähän liiankin jytyä tavaraa ja suositeltiin verenluovuttamista.
Näen kaveria/kavereita parin kuukauden välein, perhettä kuukausittain ja miehen kanssa olen tietenkin päivittäin. En ole hirveän sosiaalinen ollut koskaan ja en suoraan sanottuna edes jaksaisi nähdä ihmisiä enempää. En välitä myöskään harrastuksista joissa pitää olla muiden kanssa, on rasittavaa ja ärsyttävää suorastaan.
Ainoa mitä nyt vielä en ole selvittänyt paremmin on nuo hormoniongelmat ja voisivatko ne vaikuttaa jotenkin. Testosteroniarvot ovat olleet aina koholla, muista en tiedäkään, olen taipuvainen keskivartalolihavuuteen etc. mutta pco:takaan ei ainakaan ultran mukaan ole, vaikka kipuja lukuunottamatta kaikki muut oireet löytyykin ja vähän muutakin sen sorttista. Sama jalkavaivojen kanssa, jääneet ihan mysteeriksi mistä johtuvat, on vain elettävä niiden kanssa.
Ihana kuulla että sulla on ystäviä, perhettä ja mies! Tuli vaan ensiksi mieleen että jos oot yksin päivät pitkät, että voisi liittyä siihen. Ja niin, en itsekkään kovin sosiaalinen ole. Mutta se että on muutama olkapää auttaa jo paljon <3
Hilmamma kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veriarvoista sanottiin muistaakseni, että vähän liiankin jytyä tavaraa ja suositeltiin verenluovuttamista.
Näen kaveria/kavereita parin kuukauden välein, perhettä kuukausittain ja miehen kanssa olen tietenkin päivittäin. En ole hirveän sosiaalinen ollut koskaan ja en suoraan sanottuna edes jaksaisi nähdä ihmisiä enempää. En välitä myöskään harrastuksista joissa pitää olla muiden kanssa, on rasittavaa ja ärsyttävää suorastaan.
Ainoa mitä nyt vielä en ole selvittänyt paremmin on nuo hormoniongelmat ja voisivatko ne vaikuttaa jotenkin. Testosteroniarvot ovat olleet aina koholla, muista en tiedäkään, olen taipuvainen keskivartalolihavuuteen etc. mutta pco:takaan ei ainakaan ultran mukaan ole, vaikka kipuja lukuunottamatta kaikki muut oireet löytyykin ja vähän muutakin sen sorttista. Sama jalkavaivojen kanssa, jääneet ihan mysteeriksi mistä johtuvat, on vain elettävä niiden kanssa.
Ihana kuulla että sulla on ystäviä, perhettä ja mies! Tuli vaan ensiksi mieleen että jos oot yksin päivät pitkät, että voisi liittyä siihen. Ja niin, en itsekkään kovin sosiaalinen ole. Mutta se että on muutama olkapää auttaa jo paljon <3
Niin auttaa. Mies on ihan korvaamaton tuki ja turva. Muuten kyllä viihdyn hyvin yksikseni täällä syrjäseudulla. Tai no, onhan tuossa tuo koirakin. Ehkä jos sinne kouluun pääsisi, niin sieltä voisi löytyä samanhenkistä seuraa enemmän, tuntuu että ympärillä ei oikein ole sellaista ja siksi tulee oltua ennemmin yksikseen.
En pidä elämää turhana, ennemminkin juuri päinvastoin. Mnusta elämä on kaikki mitä meillä on ja olemme olemassa vain nauttiaksemme siitä, en kyllä usko että on mitään suurempaa tarkoitusta, jumalaa tai mitään sellaista, mutta minusta se, että elämän kirjo ja maailma ovat niin ihmeellisiä ja satumaisen kiehtovia paikkoja jo sellaisenaan, ilman mitään mytologioita, riittää. Olen hirveän utelias ja mieheni sanojen mukaan "turhan tiedon ensyklopedia" kun luen ja googlettelen jatkuvasti niin paljon kaikkea. Haluaisin tietää enemmän ja itsekin löytää jotain uutta. Tai edes jollain tavalla vaikuttaa johonkin ja olla hyödyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hilmamma kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veriarvoista sanottiin muistaakseni, että vähän liiankin jytyä tavaraa ja suositeltiin verenluovuttamista.
Näen kaveria/kavereita parin kuukauden välein, perhettä kuukausittain ja miehen kanssa olen tietenkin päivittäin. En ole hirveän sosiaalinen ollut koskaan ja en suoraan sanottuna edes jaksaisi nähdä ihmisiä enempää. En välitä myöskään harrastuksista joissa pitää olla muiden kanssa, on rasittavaa ja ärsyttävää suorastaan.
Ainoa mitä nyt vielä en ole selvittänyt paremmin on nuo hormoniongelmat ja voisivatko ne vaikuttaa jotenkin. Testosteroniarvot ovat olleet aina koholla, muista en tiedäkään, olen taipuvainen keskivartalolihavuuteen etc. mutta pco:takaan ei ainakaan ultran mukaan ole, vaikka kipuja lukuunottamatta kaikki muut oireet löytyykin ja vähän muutakin sen sorttista. Sama jalkavaivojen kanssa, jääneet ihan mysteeriksi mistä johtuvat, on vain elettävä niiden kanssa.
Ihana kuulla että sulla on ystäviä, perhettä ja mies! Tuli vaan ensiksi mieleen että jos oot yksin päivät pitkät, että voisi liittyä siihen. Ja niin, en itsekkään kovin sosiaalinen ole. Mutta se että on muutama olkapää auttaa jo paljon <3
Niin auttaa. Mies on ihan korvaamaton tuki ja turva. Muuten kyllä viihdyn hyvin yksikseni täällä syrjäseudulla. Tai no, onhan tuossa tuo koirakin. Ehkä jos sinne kouluun pääsisi, niin sieltä voisi löytyä samanhenkistä seuraa enemmän, tuntuu että ympärillä ei oikein ole sellaista ja siksi tulee oltua ennemmin yksikseen.
En pidä elämää turhana, ennemminkin juuri päinvastoin. Mnusta elämä on kaikki mitä meillä on ja olemme olemassa vain nauttiaksemme siitä, en kyllä usko että on mitään suurempaa tarkoitusta, jumalaa tai mitään sellaista, mutta minusta se, että elämän kirjo ja maailma ovat niin ihmeellisiä ja satumaisen kiehtovia paikkoja jo sellaisenaan, ilman mitään mytologioita, riittää. Olen hirveän utelias ja mieheni sanojen mukaan "turhan tiedon ensyklopedia" kun luen ja googlettelen jatkuvasti niin paljon kaikkea. Haluaisin tietää enemmän ja itsekin löytää jotain uutta. Tai edes jollain tavalla vaikuttaa johonkin ja olla hyödyksi.
Tiesithän että vanhainkodeissa, kehitysvammaisten asumisyksiköissä, päiväkodeissa jne otetaan mielellään vastaan koiria asiakkaita piristämään ja ilahduttamaan. Voisit myös ilmoittautua tukihenkilöksi (kunnan kautta) esim. aikuistuvalle erityisnuorelle, eläkkeellä olevalle yksinäiselle, yh-äidille? Tai tehdä muuta vapaaehtoistoimintaa. Siten vaikuttaisit johonkin ja olisit hyödyksi.
Kirjoitat että huolehdit "vain" koirasta ja talosta. Onhan siinäkin jo puuhaa! Ehkä huolehdit siinä samalla huomaamattasi myös miehestäsi :) - laitat ruokaa, siivoilet jne.
Ota pienempiä tavoitteita niin saat nopeammin "tuloksia".
Valitse viikon teema ja toteuta se.
Asperger? Tyypilliseltä realiteettien tajun puutteelta kuulostaa noi suuret aikomukset ja se, ettet sitten kuitenkaan viitsi tehdä mitään niiden eteen.
Jos aloittaja et ole masentunut, elämäsi on mukavaa ja mieskin on elättämässä, niin mitä ihmettä kitiset? Ei sun elämääsi kukaan muu tule puolestasi suorittamaan. Ainoa mahdollisuus on tehdä suunnitelma (aikataulu, tms) ja alkaa yksinkertaisesti noudattamaan sitä, eikä lipsua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hilmamma kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesithän että vanhainkodeissa, kehitysvammaisten asumisyksiköissä, päiväkodeissa jne otetaan mielellään vastaan koiria asiakkaita piristämään ja ilahduttamaan. Voisit myös ilmoittautua tukihenkilöksi (kunnan kautta) esim. aikuistuvalle erityisnuorelle, eläkkeellä olevalle yksinäiselle, yh-äidille? Tai tehdä muuta vapaaehtoistoimintaa. Siten vaikuttaisit johonkin ja olisit hyödyksi.
Tuo olisi varmaan kauheinta mitä voisi joutua tekemään :D Kuten sanottu, olen hieman erakkoluonne ja en viihdy, enkä oikein osaakaan olla, ihmisten kanssa. Kehitysvaimmaiset ja lapset olisivat aivan vihoviimeinen juttu.
Nojoo, hoidan käytännössä yksin meidän talon ja kaiken. Kesällä puutarhan siihen päälle, talvella lumityöt. Laitan joka päivä ruokaa ja siivoan sen mitä saan aikaiseksi, mies on hieman boheemin sotkuinen tapaus, vaikkakin aivan äärimmäisen tarkka siisteydestä, mutta lähinnä ripottelee mukeja yms. ympäriinsä. Ehkä se vie motivaatiota kun mies valittaa aina kaikesta, mutta kun ei itse tee mitään kun käy töissä, niin ottaa jo valmiiksi niin päähän, etten viitsi. Ehkä pitäisi ajatella asiaa niin, että näytänpä tuolle että osaan minäkin pitää paikat tip top.
En ole asperger. Enkä erityisherkkä. Aspergertyyppiseksi on kyllä sanottu, mutta tiedä siitäkään. Jotain synnynnäisiä neurologisia poikkevuuksia kyllä on ja paha keskittymishäiriö. Haluaisin kokea itseni merkityksellisemmäksi ja saada elämässä onnistumisesta ja pärjäämisestä iloa! Ja saada välit kuntoon perheeseeni kun halveksivat tällaista luuseria, muut ovat todella menestyneitä ja minä olen tällainen musta lammas. Haluaisin elättää itseni ja lakata olemasta loinen yhteiskunnan varoilla. Ja etenkin mieheni varoilla. En ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa kun "kaikki" muutkin pärjää ja hoitaa kodin ja lapsetkin vielä siinä sivussa. Ja minä olen vieläkin koiran lenkityksen, lumitöiden, hetken lukemisen ja aamiaisen jälkeenkin unisen päänsärkyinen ja levoton.
Mutta noista aikatauluista yms. sainkin idean, että laadin itselleni jonkinlaisen kalenterin tai vastaavan systeemin mihin listaan kaikki viikolla/päivän aikana tehtävät asiat, jotka voin sitten ruksata yksi kerrallaan vaikka pois tai jotain. On konkreettisempaa nähdä ne siten, josko se toimisi paremmin. Sain pakotettua kyllä itseni laihduttamaankin kiloklubin diagrammien voimalla ja kirjaamalla samanlaiseen kalenterisysteemiin joka päivän liikunnat ylös ja niiden merkintöjen tekemisestä tuli tyydyttävän aikaansaava olo.
Ihan kuin minä.
En jaksanut edes kunnolla lukea pitkää avausviestiäsi (tai no luin, mutta hypin kappaleita edestakaisin, en siis lukenut niitä järjestyksessä..) ja vastauksia en varsinkaan ja alkoi vain ärsyttää, kun en tämän vertaa jaksa keskittyä.
Saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, mutta minä suosittelen joogaa. Olen itsekin ollut välillä aika ahdistunut ja aikaansaamaton, ja joogaharrastus on auttanut. Toki vaikutus tulee pienellä viiveellä, joten harrastusta pitäisi alussa jaksaa, vaikkei saisikaan heti tuloksia. Tietty mainitsit nuo rasitusvammat, joten varmaankaan mikään voimajooga tms. raskas ei ehkä sovi. Joogaa voi harrastaa suht edullisesti työväenopistolla ym. paikoissa, ja jos liikuntaryhmät tuntuu ikävältä niin esim YouTubesta löytyy englanniksi videoita haulla "yoga for beginners".
Vierailija kirjoitti:
Saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, mutta minä suosittelen joogaa. Olen itsekin ollut välillä aika ahdistunut ja aikaansaamaton, ja joogaharrastus on auttanut. Toki vaikutus tulee pienellä viiveellä, joten harrastusta pitäisi alussa jaksaa, vaikkei saisikaan heti tuloksia. Tietty mainitsit nuo rasitusvammat, joten varmaankaan mikään voimajooga tms. raskas ei ehkä sovi. Joogaa voi harrastaa suht edullisesti työväenopistolla ym. paikoissa, ja jos liikuntaryhmät tuntuu ikävältä niin esim YouTubesta löytyy englanniksi videoita haulla "yoga for beginners".
Tuo onkin kiinnostava idea! Minnekään ryhmätunnille en kyllä halua mennä ikimaailmassa, mutta voisin kyllä katsoa noita videoita yms. Olisi ihanaa löytää joku tapa saada energiaa ja virtaa enemmän arkeen, se on varmasti suurin ongelma nyt kun olen väsynyt ja uupunut aamusta iltaan vaikka mitä tekisi ja sitten kun saan energiapiikin teen sataa asiaa yhtä aikaa ja mistään ei tule mitään tai olen liian levoton tekemään yhtään mitään järkevää ja jumitan tekemään jotain pientä ja yhdentekevää näpräystä.
Alue: Aihe vapaa
Saisitko jotain lääkitystä keskittymisongelmiin?