Olen niin kateellinen ystävälleni etten kestä!

Jotenkin hänellä onnistuu aina kaikki. Itselläni sen sijaan lähes kaikki ponnistelu tuntuu olevan turhaan.
Ystäväni sai lapsen teininä, mutta siitä huolimatta hän onnistui käymään lukion kahdessa vuodessa ja valmistui järkyttävän nopeasti oikeustieteellisestä. Minä sain käytyä lukion neljässä vuodessa ja siihen perään suoritettua työllä ja tuskalla ammattikorkean.
Ystäväni on edelleen lapsensa isän kanssa yhdessä ja tottakai tuo mies on tosi komea, huumorintajuinen ja mukava. Minä erosin jo lapseni vauva vuoden aikana eikä miesasioissa senkään jälkeen ole ollut hurraamista.
Ystävälläni ja hänen miehellänsä on ihana talo ja koti on aina siisti. Ihan sama tuleeko kylään kutsuttuna vai "yllätysvisiitille". En hyvällä tahdollakaan voi sanoa samaa omasta kodistani...
Lapsi on hirveän kiltti ja hyväkäytöksinen, jopa niin ihana että välillä tekisi mieli vaihtaa oma lapsi häneen. Rumasti sanottu mutta totta. Oman lapsen kanssa kaikki on jotenkin todella hankalaa ja ainaista käden vääntämistä vaikka olen rittänyt kasvattaa hänet hyvin.
Tietysti ystäväni on todella kaunis ja hoikka. Hän onnistuu aina näyttämään ihanan raikkaalta ja huolitellulta. Minun kohdalla meikki tuntuu rapisevan nanosekunneissa ja harvoin löytyy mitään kivoja, minulle oikeasti sopivia vaatteita.
Tiedän, vertailu on typerää ja en millään voi tietää kaikkea ystäväni elämästä mutta kaikki mitä tiedän on "paremmin" kuin minulla ja se kalvaa ihan hirveästi. Toki olen myös iloinen ystäväni puolesta. Hän on ihana ihminen ja ansainnut tuon kaiken, mutta en voi näille tuntemuksille mitään.