Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuleeko teille oikeasti itkuikävä jos olette yön tai pari erossa (pienestä) lapsestanne?
08.01.2016 |
3-vuotias lapseni on minulle tärkeintä maailmassa, rakastan häntä yli kaiken ja välillä iltaisin sydän pakahtuu rakkaudesta, kun katselen poikaa nukkumassa. Lapsi on toivottu ja haluttu elämäni keskipiste enkä kestä ajatellakaan, että hänelle tapahtuisi jotain pahaa.
Blogeista, tältä palstalta ja tv-ohjelmista olen "oppinut", että jo yhden yön erossaolo lapsesta olisi sellainen juttu, että pitäisi olla silmänurkat kosteina ja jatkuvasti vain ajatukset siinä lapsessa ja sen pärjäämisessä. Mulla kuitenkaan, noh, ei ole. Oltiin tuossa just kaksi yötä erossa lapsesta niin, että olimme miehen kanssa hotellilomalla ja lapsi oli isovanhemmillaan. Oli tietysti ihana soitella sinne ja kuulla pojan ääni ja tietää että pärjäävät, mutta varsinaista ikävää en kyllä tuntenut lainkaan, oli ainoastaan kiva viettää vähän aikuisten aikaa ja olla miehen kanssa pitkästä aikaa kaksistaan. Kun suljin mummolan oven perässäni, niin sydämessä läikähti ilo, ei suinkaan huoli ja ikävä.
Mites teillä, ikävöivätkö monet oikeasti ihan itkien lasta jolla ei ole mitään hätää, vai ollaanko me hiljainen enemmistö, joille ajoittainen, harvinaista herkkua oleva "lapsivapaa" on ihan kivakin asia eikä herätä negatiivisia tunteita?
Kommentit (10)
Kyllä minä olen ihan pikkuvauvaiän jälkeen tuntenut erotilanteissa lähinnä mainitsemasi kaltaista helpotusta ennemmin kuin huolta ja ikävää. Ja siis tietenkin rakastan lastani yli kaiken maailmassa, mutta kun tiedän että pärjäävät kun jää isovanhemmilleen, niin pystyn keskittymääntäysin rinnoin siihen "aikuisten aikaan". Varmaan ihan yhtä normaalia tuntea kummin päin vain, mutta minulla ainakin hajoaisi pannu jos sen harvan kerran kun omaa aikaa saa, joutuisi käyttämään senkin ajan surkutteluun ja huolehtimiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet normaali. En minäkään haikaile perään jos olen erossa lapsistani.
Ei ole itkuikävä. Kun oltiin miehen kanssa häämatkalla 8pv, niin sieltä Skype-puhelun jäljiltä meinasi iskeä ikävä, mutta muuten lapsi on noin kerran kuussa mummilla/mummolla yötä. Lapsi viihtyy, isovanhemmat tykkää ja vanhemmat saa kahdenkeskistä aikaa.
Minä olen tällainen itkuikävöijä ja tarkemmin ajateltuna lapsuuteni ei ollut turvallinen. Perusasiat olivat kyllä kunnossa, mutta kiintymyssuhde kumpaankaan vanhempaan ei ollut turvallinen. Pikkusiskollenikin olin jonkinlainen äidin korvike, kun äiti oli aina poissa.
En jotenkin osaa luottaa lapsen isovanhempiin, vaikka koskaan ei mitään ole tapahtunut ja olisivat varmasti luottamuksen arvoisia. Kokoajan on vain ihan kauhea huoli ja ikävä. Tästä syystä ei lapsi olekaan juuri koskaan hoidossa, olen kyllä yrittänyt totutella mutta ei niin ei.
Kun lapsi/lapset oli ihan pieniä niin olivat vain yhden yön kerrallaan hoidossa mummolassa. Ja vasta aamulla oli ikävä mutta ei itkettänyt. Ilta ja yö meni mainiosti ilman lapsia miehen kanssa kahden tai viihteellä ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen että tää blogeissa yms näkyvä "itkuikävöinti" on sitä että pitää esittää olevansa niin paras äiti ettei voi edes yhtä yötä olla erossa muksustaan :D
Ei tullut. Tosi harvoin kyllä olin erossa lapsestani, kun hän oli pieni. Varmaan siitä johtui, että osasin nauttia "vapaudesta".
Muutaman kerran tosin meinasi tulla itku, kun heräsin yöllä tai päikkäreiltä, enkä löytänyt lasta kodistani. Sitten muistin, että on isällään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei nyt ihan itkuikävöintiä mutta kuvia pitää katsella kännykästä vähän väliä. Kyllä mä muutaman tunnin olen tosi mielelläni omissa oloissani tai kahdestaan miehen kanssa, mutta sitten alkaa tulla jo ikävä. Vielä ei ole taapero ollut yökylässä vieraalla, mutta isänsä kanssa on kaksi kertaa ollut kotona yön yli kun olen ollut reissussa. On se vaan ihana aina nähdä lapsi kun on ollut vähänkin erossa.
Ei ole ollut itkuikävää, ei mulla, muttei myöskään lapsella. Lapset ovat olleet yökylässä vasta lähemmäs 2-vuotiaana. Olen omalla kohdallani ajatellut, että ikävän kokemista lapsille helpottaa se, että siitä voi puhua. Molemmat lapset ovat kyllä sanoneet yöpaikassa ikävöivänsä, mutta se on jäänyt siihen.
Alue: Aihe vapaa
Hyvästä perusturvallisuuden tunteesta puolin ja toisin tuo kertoo, ei ole lainkaan negatiivinen asia. Rikkinäisissä oloissa kasvaneet ja/tai vaikeuksia paljon kokeneet eivät uskalla luottaa siihen, että maailma pyörii radallaan vaikka he eivät itse voisikaan kaikkeen vaikuttaa.