Epäreiluja tilanteita lapsuudesta

Olen keskimmäinen lapsi. Minä olin aina se jolla oli eri elintaso kuin muilla perheemme lapsilla. En lopussa edes tohtinut pyytää

Kuvaavaa oli kun kirjoitin ylioppilaaksi tosi hyvin arvosanoin niin sain vanhemmilta lahjaksi mahdollisimman halvan hopeaketjun ja hopeakorvarenkaat. Enkä edes pysty pitämään läpipistettäviä korvakoruja kun korvalehti turpoaa heti. No samana päivänä veljeni pääsi yläasteelta ja sai mopon. Niin oli hikulla että yleensä pääsi peruskoulusta.

Pikkuveljelle ja siskolle ostettiin naminameja mutta ei muille ja niitä ei saanut muut ottaa.

Nyt aikuisena perheellisenä minun pitäisi lohduttaa pikkusiskoa kun hänellä on paska mies. Näin äitini käski ja suuttui kun sanoin että ei todellakaan kuulu minulle. Minun myös perheellisen pitäisi äitini mielestä soitella siskoni muutaman vuoden ikäisille lapsille kun ne tykkää kun soittaa. Ja minun äitini ei ole koskaan vahingossakaan minun lapsilleni.

Lapsena koettu epäreiluus ihan yksittäisessäkin tapauksessa jää todellakin mieleen. Tietenkään yksittäiset jutut ei ole traumatisoivia ja pikemminkin saattaa kasvattaa elämään ja siihen, ettei aina mene reilusti ja siihen ei voi jäädä vellomaan. Sitten nämä vanhempien tai opettajien systemaattiset epäreiluudet on ihan toinen juttu.

Isäni taannoin kertoi, että häntä vieläkin ärsyttää tapaus vuodelta 1947, kun oli 5-vuotias. Löysi kuulemma erikoisen kiven, jota piti taskussa. Sitten naapurin pikkupoika halusi katsoa sitä ja isä antoi hänelle sen käteen. Samassa tuo naapurin rouva tuli hakemaan lastaan sisälle ja isä yritti pyytää kiveä takaisin, niin tämä rouva oli ärjäissyt, että "se on meidän Pekan kivi". Isä vaan puoliksi nauroi, että oikeasti tuo asia ärsyttää häntä vieläkin, vaikka kyse oli pikkujutusta miltei 70 vuotta sitten. Niinpä pienetkin jää lasten mieleen saati isommat.

Kaikki sukuluaiseni asuu ulkomailla ja kun joskus pienena kävimme niiden luona pariksi viikoksi näin vihdoin lempi ihmiseni maan päällä eli tätini! Minulla oli kuitenkin katkeria serkkuja jotka suuttui ja alkoi itkemään kun koskinkin häneen ja jos minä itkin niin "ne on lapsia kyllä sun pitää ymmärtää!!!" Joo niinkuin itse en olisi. Vieläkin vihaan niitä enkä ole suostunut niitä näkemään siitä lähtien.

Joskus eskarissa piti tarkkaan kuunella opettajaa ja ne jotka kuunteli sai karkin, noh minä sitten ihan tosissani kuuntelin enkä saanut sitä hiton karkkia vaikka 3/4 lapsista sai. Aloin itkemään enkä suostunut menemään takaisin ennenkuin äiti lähetti minut toiseen eskariin.

Lapsena myös en saanut mennä kadulle leikkimään vaan korkeintaan sain istua siinä ovella katsomassa kun muut leikkii.

Olen avioton lapsi ja se kyllä vaikutti moneen asiaan, esim. tarjottavat karkit loppuivat aina juuri sopivasti ennen minua, sillä minulle tarjottiin tietysti viimeisenä, koska en ollut salonkikelpoinen. Olin lapsena paljon aikuisten kanssa, joten minusta kehittyi pikkuvanha ja turhan järkevä. Tätä käytettiin monesti hyväksi. Vaikkapa tuo karkkijuttu: joku aikuinen tuli ja sanoi: "Eihän me välitetä karkeista. Tulepa, niin mennään syöttämään kanoja ja possua"  tai mitä nyt milloinkin ko. aikuinen keksi, ja aina se aikuinen veti itsensä mukaan eli ei koskaan sinä, vaan aina me. Kallonkutistajat tietysti sanovat, että sehän oli aivan oikea tapa kääntää lapsen huomio toisaalle. Miksi lapsi ei saisi näyttää pettymystään ja vaikka vähän raivotakin, jos on siihen aihetta? Sehän puhdistaisi mukavasti mieltä ja saisi ehkä aikuisetkin ajattelemaan, että lapsia on kohdeltava tasapuolisesti. Turhanpäiväinen kiukuttelu on aivan eri juttu.

Sain sitten myöhemmin velipuolen. Hän oli poika ja aviolapsi, siis parempi kuin avioton sisarpuolensa. Monet asiat, joista minä saatoin vain haaveilla, toteutuivat hänen kohdallaan ajokortista ja autosta lähtien. Minä olin jo kouluni käynyt ja ollut töissäkin joitakin vuosia, ennen kuin minulla oli varaa autokouluun ja käytettyyn autonropposeen. Opiskellutkin olin velkavetoisesti. Toisaalta olen ollut ylpeä siitä kaikesta, mitä olen pystynyt hankkimaan itse ansaituilla varoilla. Enpä ole kiitollisuudenvelassa kenellekään! 

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodissa eräs tyttö heitti lapiollisen hiekkaa päälleni hiekkalaatikolla. Suivaannuin ja heitin takaisin. Tädit huomasivat tekoni ja veivät minut arestiin sisälle. Rimpuilin vastaan ja yritin kertoa, etten aloittanut tuota hiekanheittoa. Eivät uskoneet, vaikka olin kiltti tyttö pienenä ( ja olen yhä ;)) Muistan vieläkin vastapuolen virnuilun, vaikka tapahtumasta on 30 vuotta :D

Ja et varmaan ole ainoa, jolle noin on käynyt! Toisaalta, jos et olisi kostanut, niin nössöksikö sitten?

Kerro opeille. Älä kosta. Niinhän sitä ohjeistetaan.... :(

Entisaikaan ei ne varmaan selittelyjä,uskoneet...niin tyypeistä kiinni. Tänä päivänä samanlaisessa tilanteessa otin opeen yhteyttä...kun sattui oma lapsi olemaan se itsensä puolustaja...eikä ollut kuin nostanut kädet eteen... Joka sitten pistettiin jäähylle. Kun ope sai tietää mitä oikeasti tapahtui, niin sitä olivat selvitelleet veilä.

Äentisaikaan oli takuulla toisin ja niin on nykyäänkin monesti. Olen sitä mieltä, että puolensa olisi hyvä oppia pitämään, muttei tarvi muita jyrätä.

Meillä vanhemmilla tytöillä on usein se ongelma että on kasvatettu sinne jonnekin alle....ettei ole lupa pitää puoliaan. Kyllä on lupa. Kunhan ei satuta. Puolensa voi pitää hyvin mielin. Sitä toivoisi lapsille opetettavan. Ja sitä, että antaa olla rauhassa.

up

Kerran 70-luvulla kulkukoira näytti hapanta naamaa kadulla :(

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vanhempani erosivat kun olin vauvaiässä. Isä löysi pian uuden naisen, jonka kanssa muutti yhteen. Kävin heillä säännöllisesti viikonloppuisin. Kerran istuin autossa, kun avopuoliso jutteli auton vieressä ystävänsä kanssa. Ilmeilin peruutuspeilille. Olin esikouluikäinen tai nuorempi. Myöhemmin avopuoliso piti minulle puhuttelun, että he olivat ystävänsä kanssa miettineet mitä pakkoliikkeitä minulla on. Avopuoliso vei minut peilin eteen ja yhdessä harjoittelimme normaaleita ilmeitä.

Koin naisen uhkaavaksi ja pelkäsin ja vihasin häntä lapsena. Hän jossain vaiheessa ehdotti että olisin joka toisen viikonlopun lisäksi heillä aina yhden arki-illan. Perusteluna että saisin mallia normaalista perheestä. Yksinhuoltajaäitini ja minun perheeni oli kuulemma sairas eikä siellä voinut kasvaa normaalisti, en enää muista kunnolla perusteluja. 

Isä ja nainen saivat yhteisen lapsen ja tämän jälkeen avopuolison käytös muuttui erityisen ikäväksi minua kohtaan. Niihin aikoihin hän käski isäni viedä minut lastenpsykiatrille ja pettyi, kun en saanut diagnooseja. Äiti sai kuulla psykiatrista jälkeenpäin eikä pitänyt siitä yhtään. Avopuoliso myös haukkui minua likaiseksi ja sanoi että minut ja tavarani pitäisi desinfioida ennen kuin menen heille kylään. 

Vähän ennen ala-asteen puoliväliä olin viikon reissun heidän kanssaan ja paluumatka oli painajaista. Autossa tuntikausia ja avopuoliso haukkui minua koko ajan. Itkin takapenkillä koko matkan enkä osannut puolustaa itseäni mitenkään. Kerran nainen avasi oven ja lähti juoksemaan pois, koska ei pystynyt olemaan samassa autossa kanssani, isäni lepytteli häntä ja matkasimme yhdessä kotiin. Takapenkillä vieressäni oli vauvasisarukseni ja avopuoliso mietti pitäisikö hänen tulla istumaan paikalleni, etten olisi vauvan vieressä ja saisi yhtäkkiä päähäni tappaa häntä. Tuon lomamatkan jälkeen en enää mennyt isälleni kylään tai tavannut häntä, näimme vasta useita vuosia myöhemmin seuraavan kerran.

Aivan hirveä ihminen joka vaikutti mielenterveyteeni. Vuosien ajan sain kuulla olevani likainen, luonnevikainen ja tyhmä ja kaikkea minuun liittyvää haukuttiin. Samaan aikaan nainen sätti minua ujoudesta ja reippauden puutteesta. Pyörittelin noita juttuja mielessäni jatkuvasti, aloin häpeämään kotiani ja lopulta kärsin aika vakavistakin mielenterveysongelmista, tosin niihin vaikutti myös muutama muu traumaattinen kokemus. Lapsuutta ja nuoruutta ei ole tippaakaan ikävä, jokainen päivä kauempana niistä on aina edellistä parempi.

Aikuisena olen käynyt terapiassa ja muutenkin kasvanut henkisesti, elämä on helpottunut. Nainen ei saanut koskaan tietää, miten vaikutti minuun. Tapahtumat sijoittuivat 90-luvulle.

Tässä mietityttää näin ulkopuolisena tuo isän rooli. Miksi antoi kohdella noin omaa lastaan?

Kasvoin maatilalla ja kesaisin toita riitti tilalla kaikille lapsille. Veljeni hoiti peltohommia isani kanssa, kun taas minun vastuulla oli kodinhoito, ruuat, kasvimaa yms koska aiti oli vuorotoissa kodin ulkopuolella. Kaikki tama sinallaan ok, kunnes joskus veljeni vahingossa paljasti etta isani maksoi hanelle palkkaa, toisin kuin minulle. Molemmat kuitenkin tehtiin ajallisesti yhtapaljon toita, ainoastaan toinen vain sai maksun siita. Noh veli nyt oli/on muutenkin perheen kultainen poika joka ei voi mitaan tehda vaarin, toisin kuin mina ja kyllahan sen kaikessa huomasi etta veljeni meni kaikessa edelle, mika tosin ei ollut hanen vikansa.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vanhempani erosivat kun olin vauvaiässä. Isä löysi pian uuden naisen, jonka kanssa muutti yhteen. Kävin heillä säännöllisesti viikonloppuisin. Kerran istuin autossa, kun avopuoliso jutteli auton vieressä ystävänsä kanssa. Ilmeilin peruutuspeilille. Olin esikouluikäinen tai nuorempi. Myöhemmin avopuoliso piti minulle puhuttelun, että he olivat ystävänsä kanssa miettineet mitä pakkoliikkeitä minulla on. Avopuoliso vei minut peilin eteen ja yhdessä harjoittelimme normaaleita ilmeitä.

Koin naisen uhkaavaksi ja pelkäsin ja vihasin häntä lapsena. Hän jossain vaiheessa ehdotti että olisin joka toisen viikonlopun lisäksi heillä aina yhden arki-illan. Perusteluna että saisin mallia normaalista perheestä. Yksinhuoltajaäitini ja minun perheeni oli kuulemma sairas eikä siellä voinut kasvaa normaalisti, en enää muista kunnolla perusteluja. 

Isä ja nainen saivat yhteisen lapsen ja tämän jälkeen avopuolison käytös muuttui erityisen ikäväksi minua kohtaan. Niihin aikoihin hän käski isäni viedä minut lastenpsykiatrille ja pettyi, kun en saanut diagnooseja. Äiti sai kuulla psykiatrista jälkeenpäin eikä pitänyt siitä yhtään. Avopuoliso myös haukkui minua likaiseksi ja sanoi että minut ja tavarani pitäisi desinfioida ennen kuin menen heille kylään. 

Vähän ennen ala-asteen puoliväliä olin viikon reissun heidän kanssaan ja paluumatka oli painajaista. Autossa tuntikausia ja avopuoliso haukkui minua koko ajan. Itkin takapenkillä koko matkan enkä osannut puolustaa itseäni mitenkään. Kerran nainen avasi oven ja lähti juoksemaan pois, koska ei pystynyt olemaan samassa autossa kanssani, isäni lepytteli häntä ja matkasimme yhdessä kotiin. Takapenkillä vieressäni oli vauvasisarukseni ja avopuoliso mietti pitäisikö hänen tulla istumaan paikalleni, etten olisi vauvan vieressä ja saisi yhtäkkiä päähäni tappaa häntä. Tuon lomamatkan jälkeen en enää mennyt isälleni kylään tai tavannut häntä, näimme vasta useita vuosia myöhemmin seuraavan kerran.

Aivan hirveä ihminen joka vaikutti mielenterveyteeni. Vuosien ajan sain kuulla olevani likainen, luonnevikainen ja tyhmä ja kaikkea minuun liittyvää haukuttiin. Samaan aikaan nainen sätti minua ujoudesta ja reippauden puutteesta. Pyörittelin noita juttuja mielessäni jatkuvasti, aloin häpeämään kotiani ja lopulta kärsin aika vakavistakin mielenterveysongelmista, tosin niihin vaikutti myös muutama muu traumaattinen kokemus. Lapsuutta ja nuoruutta ei ole tippaakaan ikävä, jokainen päivä kauempana niistä on aina edellistä parempi.

Aikuisena olen käynyt terapiassa ja muutenkin kasvanut henkisesti, elämä on helpottunut. Nainen ei saanut koskaan tietää, miten vaikutti minuun. Tapahtumat sijoittuivat 90-luvulle.

Naisen käytös oli kamalaa, mutta täytyy isälläsikin olla jotain vikaa päässä mikäli sietää tuollaista käytöstä omaa lastaan kohtaan.

Minua ei uskottu kun menin opettajille kertomaan kiusaamisesta.

Minun äitini ostaa pikkusiskolle kaikkea, mutta itse en ansaitse mitään hänen mielestään. Olen kuullut kaikki haukkumasanat sen suusta, ja alan uskomaan niihin koska kuulen ne joka päivä. Pikkusisko saa kunnollista ruokaa ja tavaroita, mutta minähän voin keittää itse vaikka kaurapuuroa jos nälkä yllättää. Minulla ei ole rahaakaan, joten en voi ostaa ruokaa tai vaatteita. Äiti vihaa kavereitani, ja kun olemme menossa jonnekin ja kysyn, saako kaveri tulla mukaan, vastaus on ei. Jos pikkusisko kysyy samaa, vastaus on ehdottomasti kyllä. Vihastun siitä ja sanon että minunkaan kaverit ei pääse mukaan, miten tuon kaverit pääsee! Äiti sanoo siihen aina että ainahan ne pääsee mukaan. Niin ei ole käynyt milloinkaan!! Äiti käyttää pikkusiskoa kaikkialla syömässä, kun minä saan edelleen syödä sitä kaurapuuroa. No ymmärrän toisaalta, koska ei kukaan tällaista rakasta.

Asuin vuosia maalla sijaisperheessä, johon oli haalittu monia alkoholistiperheistä huostaanotettuja lapsia.

Yksi perheen sijaislapsista oli jostakin syystä perheelle tärkeämpi kuin muut, eikä asia jäänyt millään tavalla epäselväksi (vanhemmat sanoivat sen myös ihan suoraan moneen kertaan). Tälle pikkusiskolle ostettiin uusia kalliita merkkivaatteita, me muut kuljimme kirpputori- tai lahjoitusvaatteissa ja niistä naurettavista ryysyistä sai kyllä itse kukin kuulla koko ala-asteen ajan. Ko. sisarus oli myös ainut jolle vanhemmat osoittivat hellyyttä, me muut taisimme olla vain rahastusvälineitä ja maatilan ilmaista työvoimaa ja kohtelu oli sen mukaista. Tätä yhtä sisarusta syliteltiin ja hellittiin päivittäin, en muista että minua olisi koskaan edes halattu.

Biologinen isoveljeni heitettiin ulos perhekodista kun hän täytti 17v ja lapsilisät loppuivat(?). Kaikki hänen tavaransa vietiin kaatopaikalle hänen ollessaan poissa kotoa ja minut pakotettiin auttamaan tuossa operaatiossa. Mitään ei saanut säästää, säästöpossussa olevat kolikot isäpuoli kaatoi virnuillen omaan taskuunsa, kaikki muu oli kannettava auton lavalle. Oli siinä veljelle yllätystä kerrakseen kotiin tullessa. Minun osaltani sijaishuoltosopimus purettiin kun olin 16v ja oireilin perheoloista niin pahoin, että jouduin itsetuhoisuuden vuoksi sairaalaan. "Ulos heittämisellä" kyllä uhkailtiin jo vuosia ennen sitä, taisin siinä kohtaa olla sitten liian vaivalloinen. Myös minun kaikki tavarani kipattiin kaatopaikalle ja yhtäkkiä huomasin olevani koditon.

Sijaisperheen törkeimpiä tapahtumia käytiin myöhemmin läpi käräjillä ja hovioikeudessa asti, käsittelyjen yhteydessä sain haltuuni ison nipun itseäni koskevia lastensuojeluilmoituksia ja sossun sekä perheen äidin välistä kirjeenvaihtoa vuosien varrelta. Kävi ilmi, että äitipuoli oli järjestelmällisesti koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan lypsänyt sossusta rahaa koska minä tarvitsen uusia meikkejä ja vaatteita ja millon mitäkin kalliita harrastusvälineitä. Lienee sanomattakin selvää, että näitä välineitä/meikkejä/vaatteita ei koskaan näkynyt enkä itse sellaisia todellakaan koskaan edes pyytänyt, rahat katosivat äitipuolen taskuihin. Sossu/edunvalvoja maksoi minulle myös äitipuolen kautta vuosien ajan viikkorahaa, en nähnyt niistä rahoista koskaan euroakaan ja kuulin koko viikkorahasta vasta jälkeenpäin. Sisarusten kohdalla asia on luultavasti samoin, joskaan heidän papereitaan en tietenkään ole päässyt katsomaan. 

Kerran perhe lähti ulkomaille reissuun, minä sain lähteä mukaan sillä ehdolla, että työni oli koko matkan ajan vahtia ja pitää huolta pikkusisaruksistani koska perhe oli maksanut tämän niin kalliin matkalipun minulle hyvää hyvyyttään. Äitipuoli painotti, että minun kohdallani kyseessä EI ole lomamatka. En voinut uskoa todeksi onneani ja suostuin tietysti mukisematta. Vuosia myöhemmin sain tietää, että matkarahat oli lypsetty jälleen sossusta, mutta tällä kertaa myös hyväuskoisilta biologisilta isovanhemmiltani toiseen kertaan (he eivät tietenkään tienneet, että sosiaalihuolto oli jo maksanut matkan). Perhe sai siis matkalle kiitollisen lastenhoitajan ja tukun ylimääräistä rahaa.

En ole missään väleissä sijaisvanhempien kanssa, jokin terapia olisi varmaan paikallaan kun tunteet nousevat vielä vuosienkin jälkeen näin pintaan ja kiukuttaa. Siinä vaiheessa kun nämä räikeimmät rahavedätykset tulivat tietooni, ei perhettä olisi niistä voinut enää saattaa lakiteitse vastuuseen (asia oli jo vanhentunut). Epäreilusta, välinpitämättömästä kohtelusta ei ketään saa syytteeseen vaikka se on kyllä jättänyt jälkeensä kaikkiin meihin. 

Olen ollut jo pienestä asti jotenkin epätoivottu muiden paitsi vanhempien silmissä. Kävin seurakunnan kerhossa ja muistan miten toisia lapsia syliteltiin, mutta en muista kertaakaan päässeeni itse kerhotätien syliin. Erään kerran muistan, että kukaan muista lapsista ei halunnut minua leikkeihinsä mukaan. Menin kertomaan tästä kerhotädeille ja minulle sanottiin, että leiki sitten yksin, ei ketään voi pakottaa ottamaan sinua mukaan. Tottahan tuo on, mutta muistan jo silloin ajatelleeni, että mitä vikaa minussa on. Taisin olla tuolloin 6v. 

Ala-asteella minua välillä kiusattiin. Eräästä opettajasta tuli tunne, että hän ei oikein pidä minusta. Kerran minua kiusattiin välitunnilla koulun pihalla ja sisällä menin pianon taakse itkemään. Opettaja tiesi minun olevan siellä, mutta sanoi muille, että antaa mököttää siellä. Koulun joulujuhlassa kaikki muut saivat näytelmästä jonkun osan. Minä ja kaksi muuta poikaa emme saaneet koko juhlaan minkäänlaista roolia. Sama opettaja kyseessä, kun tuossa pianoepisodissa. Myös kuudennella luokalla minulla oli opettaja, joka ei tainnut minusta tykätä. Kerran oli minun vuoroni jäädä tunnin jälkeen pyyhkimään liitutaulu ja olin kahdestaan opettajan kanssa. Pyyhin taulun vähän huonosti ja muistan, miten opettaja kommentoi, että mitähän sinustakin isona oikein tulee, syvään huokaisten.

Ja lisää tällaista mahtuu vielä yläasteelle. Kiva siinä lapsena miettiä, että mikähän vika minussa on, kun kukaan ei oikein minusta tykkää. Voitte kuvitella miten rautainen itsetunto minulla on nyt aikuisena ja mistä mielenterveysongelmani johtuvat. Että kiitosta vaan opettajat.