"En leiki sun kans, jos..."

Onpas rasittava tapa yrittää pompotella. :D Sais lähtee aina vaan heti omaan kotiinsa sen sanottuu... ja jos toi tosi yleistä niin ei tarvis ees tulla leikkimään enään, luulis että usein tommosella persoonalla muissaki asioissa saattaa alkaa pomotteleen tai aattelee vaan omaa napaa muuten.

Kaveruksilla menee leikit ihan hyvin (jos leikkivät sitä mitä kaveri haluaa) ja lapseni haluaa aina kutsua kaverinsa kylään. Tuo pompottelu on vain niin ärsyttävää. Kaveri tuntuu muutenkin olevan meillä liikaakin kuin kotonaan, tunkee nokkansa joka paikkaan.

Onko minkä ikäisistä lapsista kyse? Oma tyttäreni (6v) harrastaa tuota, käy naapurissa leikkimässä ja usein lähtee sieltä ovet paukkuen juuri tästä syystä. Tulee kylästä usein pahan tuulisena ja kysyttäessä kertoo rehellisesti, mtä on käynyt. Olen joka kerta jutellut hänen kanssaan asiasta ja painottanut sitä että tuollainen uhkailu on väärin ja saattaa olla ettei ole kohta enää tervetullut kylään.

Tosin hommassa on se hauska puoli, että meillä ollessaan naapurintyttö tekee sitten ihan samaa :D Eli uhkailee (ja lähtee) jos ei mene  hänen tahtonsa mukaan. Taitaakin olla lopulta niin, että kun kaksi voimakastahtoista leikkivät yhdessä, aikansa haetaan niitä rajoja tällaisilla keinoilla. Muiden lasten kanssa leikkiessä tyttäreni ei edes uhkailua harrasta (eikä riitele), ainoastaan tämän naapurintytön. 

Jos molemmat lapset ovat voimakastahtoisia, niin ei tarvitse huolestua. Minun kaverini ja minä itse olimme vähän samanlaisia lapsena. Hän oli pitkälle aikuisikään asti (ennen kuin elämä vei eri teille) hyvin erityinen ystävä, sillä hänen kanssaan uskalsi olla täysin oma itsensä kaikkine huonoine puoleen päivineen. Koska oltiin kiukuteltu toisillemme lapsesta asti, ei kumpikaan koskaan joutunut pelkäämään ja varomaan että toinen loukaantuisi vääristä sananvalinnoista tms.

Kiltimmän ja sopeutuvamman lapsen kanssa tämä ei tietenkään toimi, siitäkin on kokemusta omasta lapsuudesta. Minun mielestäni toinen oli sietämättömän herkkä ja tahdoton, hänen mielestään minä taas taisin olla todellä päsmäröivä ja määräilevä.

"Määräilevästä" lapsuudesta on ollut hyötyäkin. Uskallan nyt aikuisuudessakin naisille vähän epätyypilliseen tapaan sanoa suoraan mitä haluan ja toimia haluamallani tavalla jos kukaan ei sitä ääneen vastusta. Monella naiskollegalla jää moni ansaittukin tilaisuus tai ylennys saamatta, koska suoraan pyytämisen ja tekemisen sijaan käyttävät aikaa tunnusteluun ja siihen pohtimiseen että mitä vastapuoli nyt viestii sanattomasti jne.

6-vuotiaista voimakastahtoisista tytöistä tässäkin on kyse, joten jospa ne joskus oppii. Viimeksi kaveri suuttui ja aikoi lähteä, mutta kun minä aloin pelata oman tyttöni kanssa, kaveri olisi ilmeisesti halunnut jäädä, kun niin hitaasti puki ja tuli aina katsomaan meitä. Sanoin vain tytölleni, että kaverihan aikoi lähteä kotiin.

Kun oma tyttöni leikkii erään toisen kaverin kanssa, roolit menee ihan toisin päin ja minun pitää puuttua tilanteeseen, että anna välillä kaverinkin leikkiä leluillasi. Eli siinä mielessä en ole omasta lapsestani huolissani, kun hän on aika keskiverto tämän asian suhteen ja päiväkodistakin tulee positiivista palautetta.