Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hyvää ystävänpäivää vaan, ...tana.
14.02.2006 |
Mietin tässä juuri, että pakkaanko mun ja poitsun kamat ja häivyn tästä kotihelvetistä. Pari päivää muualla voisi ehkä auttaa, vaikka lähinnä nyt tuntuu siltä, etten taida enää edes takaisin haluta. Mikään ei tunnu miltään. Olen ihan liian kyllästynyt olemaan edes vihainen.
Olen raskaana, la ensi kuussa, ja meillä on alle 2-vuotias esikoinen. Rakas mieheni ja lasteni isä käyttäytyy kuin yksi lapsista ja tuntuu, että pahemmaksi vain menee, mitä enemmän yritän asiasta puhua. Minulla on riittänyt rakkautta, uskoa ja toivoa muutokseen, mutta nyt alkaa olla patterit lopussa.
Viime yönä hän tuli kotiin aamukahdelta, kun oli alkuillasta " lähtenyt käymään kaverilla" . Suuttui, kun kehtasin näyttää loukkaantuneelta. Raivosi minulle, että: " Mikä sussa on vikana nykyään? Enkö muka saa lähteä ulos ja päättää tulla, milloin haluan? Sä olet tosissaan alkanu pelottaa mua viime aikoina!" . Että näin. Hänen mielestään perheenisä voi tulla ja mennä, miten huvittaa, ja vaimoke, joka yrittää estää, on mahdoton.
Mies painui pehkuihin eikä enää vastannut minulle mitään, kun yritin sanoa, että ei tässä ole mistään muusta nyt kyse kuin siitä, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa jäävänsä kaupunkiin. Että minä odotin häntä turhaan kotiin. Hän ei suostunut vastaamaan, joten painuin sohvalle nukkumaan. Aamulla emme puhuneet toisillemme mitään. Nyt juuri sain sitten viestin: " Hyvää ystävänpäivää, prinsessani!" Voi ju...ta. Onko tuo jotain vittuilua, vai pitäisikö tuo muka ottaa tosissaan? Enpä taida vastata viestiin.
Eilen olin jo pakkaamassa kamoja, kun selvisi, että mies on taas valehdellut minulle tuloistaan ja käyttänyt kaiken omiin menoihinsa. Mies aneli, mateli, itki, vakuutteli, pyysi ja selitteli - ja sai minut viimein jäämään kotiin sillä ehdolla, että seuraavan kerran, kun hän mokaa, voin tehdä hänelle mitä haluan. Oikeastaan luulen, että jäin, koska en jaksanut ajatella lähtemistä enkä sitä, mitä vanhemmilleni sanoisin, jos sinne pojan kanssa yhtäkkiä pamahtaisin. Tai sitä, että mitä oikein teen, jos päätän, etten voi tulla enää takaisin. Missä meidän lapsemme syntyy? Mihin minä nyt muka muutan mahani kanssa ja kuka minua auttaa lasten kanssa?
Olisi näköjään pitänyt lähteä jo eilen...tai lähinnä jo 3 vuotta sitten :-(
Mitäs te tekisitte tässä tilanteessa? Älkää jaksako kirjoittaa mitään jälkiviisauksia tai lällättelyjä, on ihan tarpeeksi paha olo nyt muutenkin. Ihan konkreettiset neuvot tulisivat nyt tarpeeseen.
Taidan ottaa parin päivän aikalisän ja, jos nyt mies ei ihmeitä keksi, niin ilmoittaa avomiehelleni sitten, että tästä lähtien olemme vain kämppiksiä. Hän tehkööt mitä lystää, kunhan pitää lapsistaan huolta ja auttaa minua siihen asti, että vauva on sen ikäinen, että voin muuttaa pois. En minä tästä voi paria päivää pitemmäksi ajaksi mihinkään nyt lähteä, mutta en minä jaksa enää leikkiä, että meillä on joku parisuhde, kun tämä on nykyään pelkkää sontaa koko juttu.
Kommentit (32)
Ei sellaisen kanssa voi elää. Tunnut itsekin jo päättäneen, että haluat mennä vanhempiesi luo. Jos siltä tuntuu, mene vain, saatpa sieltä ainakin tukea ja turvaa. Ehdit oikeasti miettiä, että miten tästä eteenpäin. Älä ihmeessä mieti sitä miehesi maineen kannalta, itse hän on sänkynsä pedannut (tai ei). :/
Eipä nyt voi muuta sanoa, kuin että tsemppiä ja jaksamista. Käytä turvaverkkojasi ja ole onnellinen siitä, että olet tehnyt ratkaisun. Luultavasti huomaat sen oikeaksi myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olisi teidän ehkä paras kyllä jäädä nykyiseen asuntoon; sisarus on jo sinänsä iso muutos, jos tulee muutto ja ero päälle, niin voi olla hänelle aika rankkaa. Luulisi miehen ymmärtävän tuon. Eli laita hänelle vaikka sähköpostilla lyhyesti, että et aio jatkaa enää tätä, mutta koska hänkin varmaan haluaa lapsensa parasta? hän varmaan suostuu muuttamaan vähäksi aikaa muualle miettimään asioita.
Mene vaan vanhempiesi luokse, mutta minusta ei liikaa kannata kuitenkaan miestä heille mollata, koska hän on kuitenkin lastesi isä. Ja todennäköisesti he ovat kuitenkin sinun puolellasi, ja haukkuvat miehesi, niin ettet voisi nähdä hänessä mitään hyvää, vaikka hän muuttuisi.
Ja muututtava hänen muuten on. Lukisiko hän mitään kirjoja, nettisivuja aiheesta isyys/puolisona oleminen?
Ja onko teillä siis ollut niin, että häne menee milloin menee, kuin teini, ja sinä odotat kotona, kuin äitinsä? Entä sinun menosi?
Meillä 2 vuotta täyttävä lapsi.Toisen la kesäkuussa.
Asiat on mennyt vain pahempaan suuntaan.....tuntuu ettei ulospääsyä enään löydy!
Mies käyttäytyy myös kuin teini-ikäinen...omat menot ja kavereiden kanssa olo tuntuvat merkitsevän hänelle enemmän kuin me!
Siitä lähtien kun esikoista aloin odottamaan hän on aina salaa häipynyt menoileen, ilmoittamatta mitään saati vastannut illan aikana puhelimeen.
Sitten aamuyöstä/aamulla kompuroinut kotio.Tätä nyt ei usein tapahdu, mutta kummiskin.
Olen ajanut ulos kämpästä, lähtenyt itse....mutta mikään ei herätä miestä.
Viimeksi tein niin, että kun menoilleen häipy niin en edes koittanut ottaa yhteyttä.
Sitten meni 3 päivää ja palas.....oisi vaan pysynyt poissa.
En myöskään itse uskalla ottaa ja häipyä suhteesta...lasten takia.
En jaksaisi......
Olen umpikujassa enkä todellakaan tiedä mitä ensi kerralla keksin....
Voimia sulle, TODELLAKIN TIEDÄN TUNTEEN!
Mutta luultavasti miehesi on vallannut paniikki. Hän pelkää elämänsä olevan " ohitse" ja menee " nyt kun vielä voi" ... Sanotaan, että parisuhde on kovimmillaan juuri toisen lapsen syntymän aikoihin. Yhden lapsen kanssa elämä on vielä helppoa (miesten mielstä), ja omia menoja ei tarvitse vielä paljoa karsia. Mutta kahden lapsen kanssa ollaankin jo " loukussa" (tosin onnellisessa sellaisessa).
Uskon siis, että miehesi kokee asian juuri noin ja käyttäytyy typerästi sen vuoksi. Mitäs jos keskustelisitte asiasta ja esittäisit oman kantasi asiaan :-)
se että hän ei mitenkään vaivautunut toivottamaan hyvää ystävänpäivää,vaan lähti työmatkalle(hurvittelu)aamulla.laitoin kauniin viestin ja ei voi vastata!ärsyttää tuollainen ja me olemme menossa vielä naimisiin...vaikka vain pieni asia niin voisi joskus vaivautua!tiedän että kuulostan lapselliselta,mut ärsyttäääää!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja " isättömiä" lapsia kun ei osata keskustella ongelmista muutenkuin vauvapalstan " asiantuntijoiden" kanssa.
kannattas joskus nostaa se kissa pöydälle kotona eikä täällä ja puhua asioiden oikeilla nimillä, ja katsoa myös itse peiliin et olisko myös siellä
korjaamisen varaa.
Eroa...jätä se mulkku...saat uuden ihanan elämän etc. Näinkse sitten toimii???
aina kannattaa keskustella ja puhumalla asiat yleensä ratkeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen seurannut hyvin läheltä samanlaista tilannetta kuin sinulla nyt on. Ja voin sanoa että lähteminen ei varmasti ole helppoa, kun on pieni lapsi ja toinen tulossa hetkenä minä hyvänsä.
Mutta voin sanoa että mies ei muutu, ellei sitä itse halua, siinä ei muiden saarnat auta. Ei mies voi saada molempia, sekä perhettä että sitä poikamies-elämää, se on oltava joko tai.
Eikä hänellä ole oikeutta kohdella sinua noin, sinua joka olet hänen lastensa äiti.
Älä hyvä ihminen alistu tuollaiseen.
Ystäväni lähti miehensä luota kahden pienen lapsen kanssa, toinen oli juuri syntynyt. Nyt kun aikaa on kulunut, ystäväni on jo huokaissut helpotuksesta ja sanonut että olisi pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin.
Ajattele omaa jaksamistasi ja lapsia. Sinun on jaksettava olla äiti heille, ja ehkä se onnistuisi paremmin jos sinulla olisi yksi stressi vähemmän.
Miehesi voi olla hyvä isä lapsille, vaikka te ette asuisikaan yhdessä.
Vai haluatko odottaa siihen asti että voimat loppuvat ja olet ihan uupumispisteessä, jolloin et jaksa edes lapsia hoitaa..
Jos olet jo vuositolkulla katsellut tuota miehesi touhua, mikä ei muutu miksikään, kuinka kauan vielä jaksat?
Ja kun äiti voi paremmin niin lapsetkin voivat paremmin. Pienet lapset sopeutuu yllättävän hyvin eroon, he ymmärtävät että äidillä ja isillä on nyt molemmilla omat kodit ja nyt eletään näin.
Ja mitä enemmän pitkität lähtöä, sitä vaikeampaa se on!
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia!
En tarkoittanut että pysyvästi eroaisitte vaan että sanoisit miehellesi suoraan mitä tällä hetkellä tunnet. Ehdota että hän olisi muutaman päivän poissa kotoa ja pyydä häntäkin miettimään mitä elämältään ja parisuhteeltaan haluaa. Itse olen ollut naimisissa pian 12 vuotta ja yhteensä viisi lasta. Voin vannoa että meilläkin on ollut vaikeita aikoja, rehellisesti sanoen määrätyin väliajoin. Mutta yksi pelastava tekijä on suhteessamme ollut se että mies tekee pääsääntöisesti kesäisin sellaista työtä että on kotoa poissa pitkiäkin jaksoja. Se on antanut todella ison avun molemmille " hengähtää" Itse olen ollut sitten lasten kanssa kotona ja pärjännyt ihan hyvin.
Kovasti tsemppiä sinne sinulle ja toivottavasti saat rohkeutta viheltää pekin nyt poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli samantyyppistä elämää kun esikoinen oli alle 2-vuotias (toinen mahassa). Mies joi liikaa, minä kokeilin kaikki tavat saada hänet ymmärtämään, että se tuhoaa minut ja suhteemme. Mies ei ymmärtänyt.
Kunnes. Sanoin miehelle kylmän rauhallisesti (ja ystävällisellä äänensävyllä):
Nyt on koittanut se aika, että sinä alat miettiä ratkaisua, miten haluat elämäsi viettää. Minä rakastan sinua, ja haluan sinut elämääni, haluan olla hyvä vaimo sinulle ja rakastaa sinua. Annan sinulle aikaa miettiä uusi suunta elämällesi seuraavan 6 kuukauden aikana. Jos touhu jatkuu samana, minä ja lapset muutamme pois kun 6 kk on kulunut. En halua sinun lähteäv, mutta jos et ole valmis elämään kanssamme perheen mukana, en halua sinua elämääni. Lapset tarvitsevat luotettavan ja turvallisen isän.
Mies oli hiljaa. Vaikka miljoona kertaa aiemminkin olimme puhueent juomisestaan, nyt taisi mies ymmärtää, että todella lähdemme, jos hän ei muutu. Mies valitsi minut ja lapset, hän ei ole juonut tuon illan jälkeen yhtään, eikä kuulemma tee edes mieli.
Mies sanoi, että tuossa tilanteessa hän ei todella ymmärtänyt tekevänsä mitään väärin. Ajatteli vaan, että naputan turhasta. Mutta ei silti halunnut elää ilman lapsia ja päätti kestää minua. Muutaman kuukauden kuluttua kuulemma alkoi näkemään vanhoja tapojaan selvemmin ja ymmärsi, miten inhottava oli minua kohtaan ollut.
Asioihin pitää saada etäisyyttä nähdäkseen ne paremmin. Nyt sinun pitäisi saada miehellesi tuo etäisyys, ja mahdollisuus hänen itsensä tehdä päätös tulevaisuutensa suhteen.
Koeta jaksaa pysyä asiallisena, äläkä heittäydy liikaa marttyyriksi, se vain ärsyttää miestä. Päätä mielessäsi, että sinä aiot selvitä, jos mies päättääkin lähteä. Et aio hyväksyä tuollaista elämää itsellesi ja lapsillesi. Jos sinä olet rauhallinen ja päättäväinen ja toteutat sen mitä uhkaat, ei mies voi muuta kuin kohdata itsensä.
Olen tässä juuri lähdössä pojan kanssa vanhempieni luokse. Pakkasin vaatteita pariksi päiväksi, mutta riittävät kyllä pitempäänkin.
Kirjoitin miehelle kirjeen, jonka jätän keittiön pöydälle. Siinä ilmoitan, missä olemme, ja kehotan miettimään, onko enää mitään sellaista syytä, jonka vuoksi minun hänen mielestään pitäisi tulla takaisin ja mitään sellaista keinoa, jolla se yhdessäolo oikeasti sitten saataisin sujumaan. Kerroin, että minulta ovat nyt ehdotukset ja keinot loppu. Pallo on hänellä.
Kun tästä lähden, soitan mieheni siskolle ja kerron tilanteen. Hän on fiksu nainen, rakastaa veljeään ja arvostaa minua, joten häneltä saan ehkä jotain apua. Tietääpähän hän sitten ainakin, missä mennään, ja voi ehkä auttaa veljeään. Ja suoraan sanottuna, olen kyllästynyt salailemaan mieheni toilailuja perheiltämme, selittelemään ja kaunistelemaan. Minä en tästä ota syitä niskoilleni ja se on miehen siskonkin hyvä kuulla, kerrankin. En millään kostomielialalla, vaan ihan rakentavasti aion puhua. Ehkä siitä rehellisyydestä olisi kerrankin apua...
Ap
Alue: Aihe vapaa
voisin kertoa sulle omakohtaisen kokemuksen...kuulostaa niin tutulta =)
olin itse noin 1.5 vuotta sitten aika samassa tilanteessa,raskaana ja esikoinenkin oli alle 1vuotias,
mies käyttäytyi kun ääliö,enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kun ero,valitettavasti en uskaltanut lähteä koska pelkäsin että miten pärjään sitten kahden ihan pienen lapsen kanssa...
nyt kaduttaa etten lähtenyt silloin heti,varmasti olisin pärjännyt ja nyt meni vuosi ihan hukkaan elämästä,vauva-ajan ihanuus jäi parisuhteen murheiden taakse :(
ei se elämä kahden pienen kanssa ole niin rankkaa kun voisi kuvitella ja varmasti saat jostain apua kun käyt puhumassa asiasta!
terveisin:
onnellinen eronnut 2 ja 1vuotiaiden poikien äiti