Mistä voimia synnytyksen jälkeiseen elämään ja ei-toivottujen sukulaisten kohtaamiseen?
Hei,
haluaisin kysellä, onko täällä ketään muuta, jota pelottaa, miten kaikki tulee synnytyksen jälkeen sujumaan? Minulla on 9kk:n ikäinen esikoinen ja toisen lapsen laskettu aika on elokuussa. Ensimmäisestä synnytyksestä jäi huonot muistot ja erityisesti jäi mieleen, miten rankkaa kaikki oli sen jälkeen. Esikoinen oli ensimmäinen lapsenlapsi mieheni ja minun vanhemmilleni. Anoppi ja appi sekä mieheni veli+tyttöystävä tulivat katsomaan meitä sairaalaan ensimmäisenä päivänä synnyttyksen jälkeen. Vauvaa tulivat katsomaan, kommentoivat että se näyttää tontulta ja että muistuttaa vain miestäni ei yhtään minua. Minulta eivät kysyneet edes, että miten voin. Ensimmäinen kommentti apelta minulle oli: " Eihän tämä nyt ainoaksi lapseksi jää?" Toisella kerralla en halua ketään vieraita sairaalaan ja olen tämän jo miehelleni sanonutkin, pelkään vain, meneekö viesti kuitenkaan perille.
Omat vanhempani eivät meinanneet uskoa, että en jaksa 3 h synnytyksen jälkeen puhua heidän kanssaan puhelimessa ja jouduin suostumaan soittamaan heille seuraavana päivänä, mikä sekin oli minulle todella rankkaa. Vanhempani ja sisareni tulivat meille usean päivän vierailulle, kun vauva oli alle viikon vanha. Isä alkoi tehdä remonttia meillä ja koska mieheni piti auttaa häntä, vauvan hoito ja taloudenpito jäi minun vastuulleni. Ensi kerralla en halua heitä kylään moneen viikkoon synnytyksen jälkeen, mutta en tiedä, miten saan sen heille selitettyä niin että uskovat. Vierailu muuten sattui äitienpäivän ajaksi, ja sain leipoa ensimmäisen äitienpäiväkakkuni itse.
Imetys ei onnistunut esikoisen kanssa ollenkaan. 2 kk yritin imettää enemmän tai vähemmän satunnaisesti ja tämän jälkeen neuvolan imetysneuvoja epäsuorasti rohkaisi minua lopettamaan koko homman. Koko imetys ei tuottanut minulle hetkenkään iloa tai läheisyydentunnetta. Itkin lähes koko ajan ja vauva huusi ja itki sylissäni. Joka imetyksen jälkeen jo sairaala-aikana jouduin antamana lisämaitoa.
Äitini on todella hankala tapaus eikä usko vieläkään, että pystyn hoitamaan lastani. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en pystynyt täysimetykseen. Hän ei hyväksy vauvan ulkonanukuttamista jne. Esikoisen ristiäisiin olin varannut voileipiä ja kakkua ym. leivonnaisia. Olin kertonut äidille etukäteen mitä aion tarjota vieraille ja miksi. Hänen mielestään tarjoilut eivät kuitenkaan olleet riittävät ja niinpä hän ilmestyi ristiäisiin lihaperunakeitto mukanaan. Kun vieraat olivat syöneet minun voileipäni ja kahvit juotu, hän tarjoili omat perunansa ja jälkiruuaksi raparperikiisseliä. Hän ei tänäkään päivänä ymmärrä, mitä väärää siinä oli. Hän myös käyttäytyi ristiäisissä kuin olisi ollut talon emäntä, vaikka ristiäiset pidettiin minun kodissani. Hän otti vieraat kädestäpitäen vastaan ja toivotti tervetulleiksi, vaikka oli siis itsekin vieraana. Pelkään nyt koko ajan etukäteen, miten seuraavan vauvan ristiäiset tulevat sujumaan ja saanko pidetttyä ei-toivotut sukulaiset poissa kodistani niin pitkään kuin haluan.
Myös sisareni on hankala tapaus, hän ei voi ymmärtää, että haluan pitää omat intiimit asiat omina asioinani. Viime raskauden aikana hän suuttui minulle verisesti siitä, että en suostunut kertomaan hänelle, paljonko painoni oli noussut raskauden aikana. Kun olin 7kk raskaana hän nosti kauhean elämän siitä, että en kertonut hänelle riittävästi asoita raskaudestani, vaikka olen hänen ainoa siskonsa ja tämä on ensimmäinen siskonlapsi hänelle ja bla bla bla. Yritän olla häneen mahd. vähän yhteydessä, mutta pelkään jokaista puhelinsoittoa ja tapaamista, että hän taas nostaa äläkän.
Pyörittelen asioita mielessäni kaiken päivää, enkä voi nauttia tästä uudesta raskaudesta. Olen kertonut asioista neuvolassa ja sain sieltä perheneuvolan psykologin ajanvarauksen puhelinnumeron. Olen soittanut sinne, mutta siellä on kovasti ruuhkaa, ja on epävarmaa, pääsenkö ollenkaan psykologin kanssa puhumaan. Synnytyspelkoa varten olen saanut lähetteen synnytyspelkokätilölle.
Kiitos, jos jaksoit lukea pitkän tarinani. Haluaisin tietää, ovatko pelkoni, tuntemukseni ja kokemukseni eriskummallisia vai onko muitakin, joilla on samanlaisia ongelmia.
Kommentit (13)
Itsestä tuntuu todella huonolta käytökseltä lähestulkoon tunkea väkisin kylään juuri esikoisensa saaneen äidin luo. Vaikka onkin oma lapsi. Onneksi oma äitini jaksoi odottaa kiltisti kun itse suvaitsimme ilmoittaa syntymästä ja niin edelleen.
Sukulaisille oltiin jo hyvissä ajoin ilmoitettu ettei kahteen ensimmäiseen viikkoon tarvitse haaveillakaan kyläilystä. Arvelin etten jaksa. Enkä jättänyt kiellossani mitään arvailujen varaan (sukuvikana jääräpäisyys). Ehkäpä siis oikein hyvissä ajoin ilmoitettu kielto, jonka olet jo kertonut, tarpeeksi toistettuna alkaa iskostua kovakalloisempiinkin sukulaisiin.
Meillä ongelmana on lähinnä ollut tämä tarjoilu asia. Esikoisen ristiäis menu oli äidilleni ilmoitettu ja se piti. Vaikka luonnollisesti tarjottavan järjestely ja se aikataulu missä se viime tingassa tehtiin aiheutti sanattomia paheksumia. Olisi pitänyt jotain saada tehdä itse, mutta käskettiin vain istumaan ja odottamaan. Harjoitusta hieman eiheesta oli mieheni kaste tilaisuus muutama viikko ennen häitä.
Toinen ongelma oli se, että minä imetin liikaa. Siis eihän pieni vauva voi tarvita maitoa kahden tunnin välein. Ja sitä vettä pullosta. Ja minä imetin kun vauva tuntui sitä tarvitsevan. Imetin äitini kauhistukseksi esikoista 1.3 vuotta... Saa nähdä miten käy imetys asiassa tämän toisen kanssa.
Omalla kohdallani täytyy kyllä sanoa, että esikoisen jälkeen pelkäsin olevani todella väsynyt, olinkin sairaalassa, ja siellä ei vieraillut kun mies ja tätini kun on samassa talossa töissä. Ihan mukava sinänsä. Äitini, tätini ja serkkuni, ja taisi olla siskonikin kävivät kun esikoinen oli 9 päivää, äitienpäivänä, kun itse kutsuin visiitille ja toivat kukkia. Tarjolla oli mitä sattui olemaan. Miehen isovanhemmat tulivat viikoksi Englannista kun tyttö oli kaksi viikkoinen, mutta asuivat vuokraamassaan mökissä, joss vierailimme ja pääsin rentoutumaan saunaan. Jaksoin siis paremmin kuin oletin.
Toivotaan sinulle parempaa vointia toisen synnytyksen jälkeen, ja ajattelevia sukulaisia. En soisi sinun kokevan samaa uudelleen. Kertakin on liikaa. En tiedä onko omasta novellistani mitään apua, mutta muista että oma vointisi on tärkein, ja jätä vieraat, vaikka vanhempasikin, ulos lukkojen taakse jos et kertakaikkiaan jaksa. Ja sinähän olet luonnollisesti paras äiti lapsillesi syötit, nukutit tai vaatetit ne miten hyvänsä. Oma äitini lienee saa sydänkohtauksen kun kesäkuun uusi vauva esitellään kestovaipoissa...
Meille on tulossa pikku kakkonen myös elokuussa ja ikäeroa lapsille tulee noin 2v. Myös minulla on sukulaisia joita en jaksa tavata heti lapsen synnyttyä/ kotiuduttua. Olen puhunut miehelleni, että haluan rauhoittaa sairaalassa ja alkuajan kotona oman jaksamiseni ja ESIKOISEN takia. Minut todennäköisesti leikataan (tai vaikka ei leikattaisikaan) sairaalassa oloaika on viimeinen hetki levätä ja tutustua uuteen vauvaan ennenkuin kotiudumme.
Kotona odottaa esikoinen jolle vauva ja isoveljen-rooli ovat aivan uusia. Mä aijon kylmästi vedota esikoisen oikeuksiin tutustua uuteen pikku sisareensa rauhassa.
Itse en ole kovin valmissanainen joten mä olen tehnyt " mielikuva harjoituksia" hankalista tilanteista. Kuinka se-ja-se tulee suhtautumaan asiaan ja mitä hän sanoo kun kerron etten halua ketään vieraita laitokselle. Minulle nämä harjoitukset ovat antaneet itseluottamusta kohdata vaikeita ihmisiä.
Tosiaan sairaalassa voi pyytää henkilökuntaa ilmoittamaan ettet halua tavata ketään. Jos joku kuitenkin kaikesta huolimatta tunkee luoksesi niin kylmästi ilmoitat ettet halua tällä hetkellä tavata ketään. Jos joku oikeasti on niin idiootti ettei usko niin kyllä henkilökunta toimii tarvittaessa " ulosheittäjänä" .
Tärkeintä olet sinä ja vauva, esikoinen ja miehesi. Teidän PERHE.
Jaksamista sinulle vaikeassa tilanteessa (onneksi elokuulle on vielä matkaa)
Meillä esikoisen syntymästä jo neljä vuotta, mutta vieläkin muistan kauhulla ekaa synnytyksen jälkeistä kuukautta. Meillä ihan ookoo sukulaisia, mutta niin armottomia hössöttäjiä ja sählääjiä, että vievät voimat ihan muutenkin, saati sitten tuollaisessa tilanteessa. Mulla anoppi esimerkiksi soitti vielä synnytyssaliin, että kuinka menee, joko vauva syntyy. Silloin olin kyllä ihan raivona.
Esikoinen syntyi sektiolla 28 tunnin alatieyrityksen jälkeen ja menetin mm. 2 l verta ja olin ihan hirmu huonossa kunnossa. Ekan päivän sain vissiin olla rauhassa, tokana päivänä mun sisko tuli sairaalaan ja koska oltiin perhehuoneessa, jossa vierailuaikoja ei ollut - hän oli vierailullaan 7 tuntia. Sitten tulikin mun vanhemmat ja niiden jälkeen miehen vanhemmat ja kaikki kolme siskoa puolisoineen. Nyt olen ihan suoraan ilmoittanut, että en halua sairaalaan vieraita, paitsi ihan lyhyille visiiteille JOS OLEN SIINÄ KUNNOSSA ETTÄ JAKSAN. Jos eivät tajua, niin aion käännyttää ovelta takaisin.
Mun äiti haki meidän viimeksi sairaalasta ja oli pari päivää auttelemassa, mikä oli ihan kivaa. Se siivosi ja laittoi ruokaa - mä en muista noista päivistä juuri mitään, sain vielä monta rintatulehdusta kotiuduttuani ja olin 40 asteen kuumeessa varmaan kaksi viikkoa.
Nyt laskettuun aikaan on kolme viikkoa ja olen ihan kuitti. Miehen sisko poikaystävineen ilmoitti tulevansa meille " muutamaksi päiväksi" päivän varoitusajalla ja olen siitäkin ihan kypsä. Mutta kai niitä täytyy kärsiä, tosin muutama päivä saa luvan olla korkeintaan kaksi päivää.
No, tulipas puhistua.
1. Sano sairaalassa hoitajille että ketään ei päästetä tapaamaan sinua ja ketään ei saa yhdistää sinun huonepuhelimeesi (muuta kuin ne jotka haluat).
2. Ilmoita koska jaksat ottaa vastaan vieraita. Ja tästä ei jousteta.
3. Jos joku yrittää määräillä elämääsi niin sano suorat sanat. Sinulla ainoastaan on valta elämääsi, tee se selväksi.
Se on näin helppoa jos ei piittaa että jotkut saattavat loukkaantua. Mutta kumpi sinulle on tärkeämpää, oma jaksamisesi vai toisten tunteet?
Minullakin on aika määräilevät äiti ja anoppi, mutta se on ilmennyt hiukan eri asioissa. Ja äitini kyllä on auttanut vierailuillaan (kerroit, että sait hoitaa taloustyöt yksin, kun vanhempasi olivat kyläilemässä). Mutta ei se niin kivaa ole ollut, kun anoppi on kieltänyt pitämästä omaa rakasta vauvaa sylissä - ettei tule pilalle hemmotelluksi (alle 2vk ikäinen vauva!) - tai äitini sekaantuessa lasten kasvatukseen.
Me olemme mieheni kanssa puhuneet näistä ihmissuhteista hyvin paljon ja olemme kumpikin sitä mieltä, että meidän perhe päättää omat asiansa itse. Haluamme kuitenkin pitää jonkinlaiset viralliset välit kummankin vanhempiin, mutta tarpeeksi etäiset, jotteivät pääse määräilemään. Toivottavasti te voitte miehenne kanssa puhua näistä asioista ja sopia yhteiset linjat etenkin synnytykseen ja vierailuihin yleensä liittyen. On helpompaa, jos miehesi voi ottaa vastuun perheenpäänä teidän kaikkien jaksamisesta ja ilmoittaa ainakin omille sukulaisilleen etukäteen, milloin vierailut sopivat. Kannattaa sinunkin olla ystävällisen jämäkkä.
Jossain määrin on tietenkin elämässä sopeuduttava siihen, ettei elämää aina voi suunnitella etukäteen ja hallita täysin, ja näistä hankalistakin ihmissuhteista voi vielä joskus olla jotain hyötyä. Ymmärrän kyllä huolesi. Ristiäisistäkin minä sinuna juttelisin äidillesi, ja pyytäisin vaikka tekemään jotkut tietyt ruokalajit, niin hänkin saisi tuntea itsensä hyödyllyseksi - kuitenkin sinun ehdoillasi. Ja kerro, että haluat kuitenkin itse emännöidä. Minulle se ei ehkä olisi niin tärkeää, vaan nauttisin, jos saisin emännöimisen sijaan keskittyä enemmän vieraiden kanssa seurusteluun.
Ja muillekin, joilla vieraat tulevat " muutamaksi päiväksi" , kannattaa ystävällisesti toivottaa tervetulleeksi, mutta mainita samalla, että tässä tilanteessa emme jaksa pitää vieraita kahta päivää pidempään, tai mikä se raja kullakin on. Tai sanoa, että voi kyllä päiväseltään tulla käymään. Eihän sitä aina tarvitse tavattavissa olla muutenkaan. Mutta voi tulla aika, jolloin on iloinen jokaisesta vieraasta, ei kannata siltoja kokonaan polttaa minun mielestäni. Mutta tietty ihan miten itse parhaaksi kokee.
Voimia! Muistakaa, että lapset on pieniä vain lyhyen aikaa, ja moni asia helpottaa aika nopeasti! Ja parisuhteesta kannattaa pitää huolta! Kun on keskusteluyhteys puolisoon kunnossa, rankatkin vaiheet jaksaa paremmin - vaikka olisi väsymystä ja riitoja. Elämä on kuitenkin elämää, iloisine ja vaikeine asioineen!
summersnow
Omistan myös hankalia sukulaisia. Olen tullut siihen tulokseen, että jos kaunis puhe ja pyynnöt ei mene perille, niin ovea ei tarvitse avata eikä kynnyksen yli päästää ihmisiä, joille on sanonut, että kutsumme kun jaksamme ottaa vastaan viertaita. Saa tulla käymään, jos tarkoituksena on auttaa siivoamisessa, ruuanlaitossa, lastenhoidossa jne. Sukulaiset voi myös pyytää poistumaan sairaalasta, eikä 7 tunnin vierailua voi kutsua muuta kuin ajattelemattoman ihmisen teoksi.
Sinun ei tarvitse olla oman jaksamisesi kustannuksella kiltti kaikille. Puhelimen saa suljettua, eikä ovea todella tarvitse avata. Olen sitä mieltä, että ne ihmiset, jotka haluavat tavata perhettäsi, ymmärtävät kyllä, jos asetat rajat oman ja perheesi jaksamisen vuoksi.
Henkilökohtaisten asioiden uteluun voi vastata samalla mitalla, kysyä hänen elämästään vastaavia, paljonko sulla on rahaa kukkarossa, paljonko sä saat palkkaa, mikä sun veroprosentti on, koska olet viimeksi saanut ja vastaavaa yhtä typerää. Jos ei ymmärää yksää, vaikeneminen on aina hyvä vaihtoehto.
Ja ristiäistä sitten. Voit toki neuvotella äitisi kanssa, mutta veikkaan, että vaikean synnytyksen jälkeen et oli voimissasi puolustamaan omaa kantaasi riittävän pontevasti, joten sanelupolitiikka, minä maksan minä määrään tyyliin toimii yllättävän hyvin. Äiti soppakattilan kanssa loukkaa sinua ja perhettäsi, joten äiti on tervetullut, mutta soppakattila jää oven ulkopuolelle. Jos vetoaa siihen, että haluaa vain auttaa, sano, että olisit auttanut silloin, kun tulit sairaalasta kotiin ja olisit kipeästi tarvinnut apua.
En halua missään tapauksessa loukata sinua, mutta kuten huomaat olen saanut omista määräilevistä sukulaisistani tarpeeksi. Meidän perhe elää meidän säännöillä, ja kun tulee ovestamme sisään, toimii meidän ehdoillamme. Kuten itses teen, kun olen toisten luona kylässä. Kirjoituksestasi päättelin, että olet melko samanlainen kuin minä. Pohjimmiltasi hyvin kiltti, etkä halua loukata tahallasi ketään. Nyt kun perheesi kasvaa, sinulla on oikeus olla leijona kotonasi, puolustaa itseäsi ja perhettäsi henkeen ja vereen. Ne ketkä eivät ymmärrä, eivät ole ystävyytesi arvoisia.
Tsemppiä loppuraskauteen ja voimia itsesi ja perheen puolustamiseen.
Triku
Kokemuksesi kuulostaa kyllä hirveältä. Oma ei ole sinnepäinkään, mutta jotain silti opin esikoisen jälkeisestä elämästä. Ensinnäkin meillä oli se " hyvä" tilanne, että isovanhemmat asuivat 250km päässä. (Nyt asuvat 0,5 ja 20 km päässä...) Äiti kävi silloin yhden viikonlopun meillä " hoitamassa" ja se oli kyllä stressaavin viikonloppu ikänä, minkä olen omassa kodissani viettänyt! Hän kun pisti paikat järjestykseen. Tiskipöydälle jos laski yhden lasin, se tiskattiin sen sileän tien. Suotta yritin ehdottaa tiskikoneen täyttämistä, hän kun kuulemma ei sitä konetta osannut käyttää kun on erilainen kuin kotona, joten tiskasi sitten käsin. Ja tämä vain yksi esimerkki. Ja äiti siivosi. Siivosi. Ja siivosi... Anoppi tuli viikon päästä ja olin jo valmiiksi karvat pystyssä, mutta hän ei onneksi ollut kuin äitini. Äidille ei ikinä tullut kerrottua, että ennen ristiäisiä meillä ei hänen vierailunsa jälkeen siivottu yhtään, muistaakseni tunti ennen ihmisten saapumista mies imuroi suurpiirteisesti :)
Ristiäisiä ajatellen sanoinkin suoraan, että meille ei mahdu kaikki, kummit yöpyivät ja siitä ihan tykkäsinkin, mutta muille ehdotin hotellia ja sinne he menivätkin. Stressaavat ne juhlat kyllä olivat. minua rasitti aivan erityisesti äidin asenne, että hän hääräsi keittiössä mutta kuitenkin oli kuin " alamainen" eikä sitten osannut päättää itse yhtään mistään, ei edes että miten päin kakku on pöydässä tai kummalle puolelle kupit laitetaan. Nyt olen ajatellut, että tämä kakkonen varmaan kastetaan kirkossa ja kahvit vaikka srk-talolla tai ehkä kotona, katsotaan nyt. Mutta kodin haluaisin rauhoittaa siltä rumbalta tyystin.
Samoin onneksi tuli sanottua sillion ennen esikoisen syntymää, että ensimmäisen kuukauden haluan rauhoittaa. Saman aion tehdä nyt, vaikka vaikeampaa se on kun suvut ovat huomattavasti lähempänä. Sairaalasta en muistanut kysyä, ketkä " saavat" käydä vieraisilla, mutta aion rajoittaa niin että korkeintaan isovanhemmat, sisaruksilla (minun ja miehen siis) ei pääsyä. Jos ei muu auta, annan nimilistan kansliaan. Anoppi ja appi sanoivat etteivät välttämättä edes tule sairaalaan kun siellä nyt ei montaa päivää mene, ja täytyy sanoa että heidän huomaavaisuuttaan kunniotan aina vaan korkeammalle. Meidän suvusta ei taas tiedä, pahimmillaan siellä voi olla jopa minun puolijauhoisista sedistä lähtien jos tieto kulkee liian liukkaasti. Kotiin olen sanonut ilmoittavani sitten, kun saa tulla. Viimeksi lähinnä meillä kävi kavereita, heistäkin osa tuli ilmoittamatta (!!!!) ja sitten ihmeteltiin, että emäntä makaa koko vierailun ajan makuuhuoneessa syöttämässä (istua kun en pystynyt ja vauva vaati sitä parin tunnin imetyssessiota tunnin välein...) Kaverit oli kyllä siitä ihania, etteivät vaatineet ylöspitoa vaan suurin osa jopa ilmoitti ottavansa kahvipullat mukaan. Ja niin voi pyytää ihan hyvin tekemäänkin, jos joku soittaa ja kysyy päästä kylään.
Mutta en voi oikeastaan muuta sanoa, kuin että mieti, mikä on " pahimmillaan" tilanne syntymän jälkeen ja ilmoita se jo etukäteen, niin sitä voi sitten kyllä aina lieventää jos tuntuu että omat voimat riittävätkin paremmin. Ja voimia sinulle päätösten tekoon ja niistä ilmoitteluun!!!
Toivoo eikkuli, hippuska 32+6 ja epeli 2v
enka olisi heita kaikkia halunnut samaan aikaan. Aitiani pyysin itse tulemaan, isa ei sitten malttanut odottaa, ja appivanhempani ovat suoraan sanottuna niin kilpailuhenkisia etteivat kestaneet ajatusta etta vanhempani olisivat nahneet lapsenlapsen ensin... Itseani otti paasta, varsinkin kun imetys oli meillakin todella vaikea juttu aluksi esikoisen kanssa.
Nyt kakkosen suhteen (syntyy naina paivina) olen sanonut etta ekaan pariin viikkoon ei kenenkaan tarvitse tulla, parjataan itse vaikka hammasta purren. Tasapuolisuuden nimissa sama viesti on valitetty kaikille vaikka appivanhempia erityisesti en halua tanne minua arsyttamaan. Ei auta muu kuin olla kovana naissa asioissa, jos eivat ymmarra niin sitten eivat ymmarra eika sille mitaan voi, kaikkia ei vaan voi miellyttaa. Tarkeaa olisi varmasti etta sina ja mies puhallatte yhteen hiileen eli teilla on molemmilla sama linja sukulaisiin nahden ja sen ihan kiihkottomasti mutta jamakasti heille selitatte hyvissa ajoin etukateen.
Meilla kun ollaan pakanoita niin ristiaisasiaa ei ole onneksi tarvinnut miettia, haiden osalta paadyttiin sellaiseen ratkaisuun etta vietettiin pienimuotoiset, omannakoiset haat lahipiirissa minun kotonani; sitten anopille annettiin lupa jarjestaa " omat" haajuhlansa meille kotonaan, ne olivatkin sitten prameat ja hanennakoisensa, ja appivanhemmat olivat niissa selkeasti paaosassa, me vain statisteina mukana.
Olen perheeni kanssa läheisissä väleissä, mutta kaikki asuvat kaukana. OYS:ssa on sääntönä että synnyttäjää saa tulla tervehtimään vain isovanhemmat ja perheen jäsenet. Minulla kävi vain mies työpäiviensä jälkeen. Olin todella tympääntynyt ja yksinäinen. Onneksi perheeni pääsi käymään pian kotiutumisen jälkeen. Olin niin ylpeä lapsesta että halusin esitellä sitä kaikille.
lootus.78(?):n teksitiä lukiessa heräsi ajatus masennuksesta. Itse olen kokenut vaikean masennuksen jolloin minulla oli vastaavia tuntemuksia, puhelut ja ystävien kohtaaminen tuntui raskaalta ja kaikki tuntui vastustavan minun päätöksiäni. Oman äitini kanssa ongelmaa esintyy vieläkin, hän ei tunnu aina välittävän minun mielipiteestä vaan on aina oikeassa ja toimii myös sen mukaisesti. Se on todella rasittavaa. Terapeutin kanssa juttelu varmaan auttaa sinuakin jaksamaan vaikeat tilanteet.
Ymmärrän siis tilannettasi, mutta tahtoisin myös tuoda esiin toisen puolen asiassa. Perheesi haluaa olla mukana suurissa elämän muutoksissa ja jakaa ilosi uudesta vauvasta. Terve itsekyys on toki hyvä asia, mutta liiallinen sulkeutuminen voi karkoittaa sukulaiset kokonaan. Toivottavasti pystyt kertomaan jollekin perheenjäsenistäsi miltä sinusta oikeasti tuntuu ja saada heidät ymmärrtämään yksityisyyden tarpeesi.
Vaikeiden asioiden pyörittely oman pään sisällä suurentaa niitä, onneksi pystyit kirjoittamaan niistä tänne.
Hensu
Harmi kuulla, että sukulaisesi ovat välillä noin ajattelemattomia. Toisaalta muistan itse kun saimme esikoisemme, miten isolta nuo kaikki asiat tuntuivat ja jännitin etukäteen. Ilmiselvästi olet " kunnon tyttö" ja haluat toimia oikein. Se on ehkä se merkittävin asia joka saa sinut ahdistuneeksi. Voisitko välillä ollakin itsekäs ja sanoa juuri niin kuin ajattelet? Niinhän nuo muutkin tuntuvat toimivan. Anna siis samalla mitalla takaisin.
Toisaalta ajattelin myös, että koska heitä tuskin voi kovastikaan muuttaa, voisinko saada sinut näkemään toisen puolen asiassa?
Onhan kyse myös perheillenne tärkeästä asiasta, joten minusta olisi melko julmaa, että kaikki saisivat odottaa 2kk ennen kuin näkisivät vauvan. Voisitteko ottaa tiukan linjan, ilmoittaisitte esim. 3. sairaalapäivänä että tänään saa tulla katsomaan klo 17-18 välisenä aikana. Silloin ottaisitte kerralla vastaan kaikki sukulaiset ja jos eivät tajua lähteä, voitte pyytää hoitajaa tulla sanomaan vierailuajan loppumisesta. Sitten voitte pitää yhden linjan siinä, että kun vauva on nyt nähty, seuraavan kerran kutsua voi odotella esim. parin viikon-kuukauden päästä kotiinne. Ja minä ilmoittaisin ystävällisesti että olen varannut hotellihuoneen läheltä, sen verran vielä väsyttää että parin tunnin vierailu on tarpeeksi. Ja niin, että et passaa ketään, ostatte vaikka valmiskakun ja se on siinä. Keittäkööt muut kahvit -pyydä esim. äitiäsi keittämään tyyliin " kun haluat niin kovasti aina auttaa, keittäisitkö kahvit meille?"
Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia miehen puolen suvusta, ovat kovin kiinnostuneita sanomaan mielipiteensä meidän asioihin. Olen sitten todennut, että ei siinä auta kuin kova kovaa vasten - pitää sanoa takaisin ja samalla tasolla kuin hekin puhuvat. Tai lähinnä mies sanoo, ettei meillä mene välit poikki - miestä kuitenkin kuunnellaan.
Kyse on nyt teidän elämästä ja tärkein yksikkö olette sinä, miehesi ja lapsenne.
Tsemppiä, paras neuvo ehkä tässä vaiheessa on että älä ota vielä stressiä. Asioilla on tapana järjestyä. Pitäkää mielessä että teidän perhe on se tärkein yksikkö, sitten vasta tulevat ne muut. Ja moukille voi sanoa moukkamaisesti takaisin, joskus se on jopa pakollista.
... suht tutulta: vauvaa pidetään koko suvun omaisuutena, ja neuvoja satelee oikealta ja vasemmalta. Ja vihjauksia siitä, että jos en osaa tehdä sit sun tätä oikein, niin vauvahan saattaa sitten kuolla. Rohkaisevaa!!
Muita emme voi muuttaa, vain itseämme. Olenkin päättänyt, että raskausaika ja ekan lapsen syntymä ovat mulle miljoonan dollarin tilaisuus alkaa vihdosta viimein sellaiseksi ihmiseksi, joka kunnioittaa omia rajojaan. Jos en opettele sitä nyt, koska sitten, ja miten muka opettaisin sen lapselleni?
Yritän oppia ilmaisemaan loukkaantumista ja yleensäkin itseäni SUORASTI. Ei kiertelyä ja kaartelua, eikä varsinkaan anteeksipyytelyä, jos täytyy viestiä anopille, että nyt ei saa tulla kylään!:)
Vaikeaahan se on, mutta pakko yrittää:)
Ihan tuttuja tekstejä. Sekä minulla että miehelläni varsin ajattelemattomat sukulaiset. Odotamme vauvaa ja kukaan heistä ei takuulla tule auttamaan missään muodossa. Heillä tulee olemaan vain kova kiire katsomaan kauan odotettua vauvaa. Olen kantapään kautta muissa asioissa oppinut suvun kanssa sen, että pitää sanoa tasan niin suoraan, että menee perille. Ihan sama, jos loukkaantuvat, mutta aina ei voi ns. antaa kävellä yli. Kaikkien vanhemmat ja appivanhemmat eivät ole niin herttaisia, vaan olo tuntuu lähinnä tyhjiin imetyltä kohtaamisen jälkeen. Mä tarvitsen ainakin aikaa toipua synnytyksen jälkeen, ennen kuin jaksan kohdata yhdenkään vieraan oman mieheni lisäksi. En ole sanonut kenellekään mihin sairaalaan olemme menossa ja sairaalaan mennessäni aion pyytää olla yhdistämättä puheluita, jos sellaisia sattuisi tulemaan. Avaan kännykkäni sitten kun siltä tuntuu, ja kutsun kylään sitten kun jaksan. Raaka peli, mutta haluan suojella itseäni ja pientä perhettäni.
mun mielstä sukulaisille kanttaa sanoa suorat sanat, eli että hei halua ketään kylään alussa. Mun veli sanoi ennen heidän lapsen syntymää, ettei halua ketään kylään 2kk:n. Se loukkasi minua (ja mun äitiä), mutta ajattelin kuitenkin, etä olkoon, näkeehän sen vauvan sitten myöhemminkin. Sitten kun vauva oli syntynyt, niin veljeni kylläkiin perui puheensa ja näin vauvan jo 2pv vanhana ja vein hedän mm. sairaalasta kotiin, Mutta jos he olisivat halunneet tuon rauhan, olisin sen heille suonut (silloin en voinut asiaa ymmärtää, kun ei ollu omaa kokemusta, nyt äitinä ymmärrän, että oma rauha on tarpeen! Enkä loukkaantuisi enään yhtään)
Jos sukulaiset pakkaantuvat sairaalaan väkisin, niin voisiko siellä pyytää, että hoitajat sanovat, että ette halua vieraita, jos he eivät usko?
Meillä kävi myös aika paljon porukkaa esikoisen jälkeen ja mä en kyllä keitelly kellekkään kahvia tms. jos mies ei ollut kotona, niin sanoin, että keittäkää itse jos haluatte, ja toimi ihan hyvin! Ja jos mua nukutti tms. niin mä kyllä menin nukkumaan murehtimatta vieraista.
Mun mielestä se on niin, että jos jollekkin sanoo " pahasti" siis ettei toivo vierailuja heti (tai toivoo, että ne ovat lyhyitä!!) niin se on sen ongelma, joka ei ymmärrä tilannetta. Sitten voi ajatella, että jos siitä suuttuu, niin siitä vaan!!!
Toivotaan, että saisit apua tähän " raakuuteen" mieheltäsi ja voisitten sopia etukäteen millaisen linjan otatte vieraisiin. Linjassa pitää tietysti myös pysyä (paitsi jos molemmat toivovat toista). LUulen että myös tuosta jaksamisa ja vieras-asiasta kannattaa puhua neuvolassa ja synnytyspelko tapaamisissa. sieltä voi saada niihinkin vinkkejä!!
Meille on tulossa vajaan 2 vuoden ikäerolla toinen ja jännitän miten arki menee, mutta toisaalta kakkonen on ihan pieni vain sen reilun 1/2 vuotta, että kyllä kai siitä selvitään!! ovahan muutkin selvinneet!!
On mukava kuulla, että olet kuitenkin saamassa apua! Toivotaan, että toinen synnytyksesi on helpompi kuin ensimmäinen!
Tsemppiä!