Liian kiltit tytöt eivät pärjää isona!

Mutta, minä yritän tukea lapsen omaa luonnetta, oli se sitten rauhallinen ja kiltti (esikoinen) tai voimakas ja rämäpää (kuopus).

Itse tiedän sen ettei mikään ole niin kamalaa kuin se kun yritetään tunkea väärään muottiin ja täytyy yrittää vastata muiden odotuksia. ¨



Meitä mahtuu tähän maailmaan monenlaisia, ja se on suuri rikkaus. Monenlaisia ja luonteisia ihmisiä tarvitaan ja jokaisella on paikkansa.

Lasteni menestyminen esim työelämässä on minulle melko toisarvoinen seikka, tärkeintä on tulla toimeen itsensä kanssa, hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.



Alistava ja lapsen oman tahdon nujertava kasvatus on juttua erikseen. Toisten kynnysmatoksi en haluaisi lasteni ryhtyvän. Kannustan ilmaisemaan oman mielipiteensä, senkin kuitenkin asiallisesti ja toista kunnioittavalla tavalla.

Mitä on se tiukka kuri? Siitä on hiukan vaikea keskustella näin kirjallisessa muodossa kun ihmisillä on erilaisia käsityksiä. Tietysti jos lapsi on herkkä ja varovainen ymmärtää hän helpommin ohjeet ja kodin ym. paikkojen säännöt eikä vaadi tai kestä tiukkoja otteita. Mutta herkästä ja varovaisesta ei voi vääntää rämäpäätä joukonjohtajaa. Nyky maailman menossa tuntuu olevan valloillaan käsitys että kaikkien pitäisi olla ulospäinsuuntautuneita, kovaäänisiä ja oikeuksiaan vaativia - ja jos et tätä ole sinut opastetaan kaikessa hiljaisuudessa " ulos sivuovesta" . Sairasta!



Mutta kuriin... se että on kuria, tai tiukka kuri ei tarvitse tarkoittaa sitä että lapsesta kasvatetaan kiltti, ja huomaamaton! Kuri on mielestäni vaan hyvien käytöstapojen kasvattamista, ja tunteita pitää ja saa siitä huolimatta ilmaista omalla persoonallisella tyylillään. Myös pelkoa ja heikkoutta pitää saada ilmaista vaikka olisi poika. Näin siis meillä. Ja tunteiden ja oman tahdon ilmaukset (=uhmaiässä raivarit) eivät kuulu kurin piiriin. Eli jos kiukuttaa pidetään sylissä kunnes kiukku helpottaa ja jälkeenpäin keskustellaan mitä oikein tapahtui, ja nimetään mitä tunteita lapsi juuri koki. Tähän mielestäni liittyy myös itsensä puolustaminen. Ja vähemmän tärkeissä asioissa lapsi saa jopa laittaa hanttiin ja tehdä toisin kuin vanhemmat haluasivat. Ja silti meillä on " tiukka kuri" . Eli tiettyjen asioiden kanssa ollaan määrätietoisia ja ehdottomiakin.



Uskon että jos lapselta vaaditaan paljon, muttei liikaa, hän kasvaa vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, ja tietäämään mitä haluaa. Ja tässä tapauksessa herkkä ja pehmeäkin voi kasvaa niin vahvaksi että uskaltaa olla oma itsensä ja tietää mitä elämältään haluaa.



Juuri tuo yleistys että jos on kuria - kasvaa liian kiltiksi: on vanhanaikaista. Kuri tai rajat eivät ole alistamista!

Itselläni on tyttö vasta 1,5v, joten suurella kokemuksella en voi kirjoittaa. Itse olen pyrkinyt opetamaan tyttöä siihen, että toisia ei saa löydä, leluja ei saa viedä kädestä, mutta olen myös sitä mieltä, että tytölläni on oikeus pitää puolensa, jos joku muu näin tekee. Ja aika lujaa myös se " EI!" kajahtaa, jos joku yrittää viedä lelun kädestä. =)

Myös tunteet saa ja pitää näyttää olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia.

Totta on minusta omalla laillaan molemmat näkökannat. Kärjistäen mietintää kannattaa kuitenkin käyttää kumpi on tärkeämpää se että lapsi on sujut itsensä kanssa ja onnellinen aikuinen kuin se että pärjää työelämässä? Luulisi tosiaan kuitenkin hyväksymällä lapsen kasvattavan tästä enemmän vahvaa, kuin että ulkoisesti pyrkii tekemään lapsesta reippaita. Tosin välillä tuntuu että tuolla reippaudella ja kovaäänisyydellä lapsi pärjää paremmin (tulee vähemmän pettymyksiä että kokisi itsensä huonoksi).

Sitten tuosta että monet naiset ovat nöyriä, kilttejä, hissukoita. Usein tässä vaan saattaa olla kääntöpuolena empaattisuus ja toisten huomioon ottaminen, eli myös yleisesti positiviseksi luokiteltuja asioita. Myös saattaa olla että nämä naiset ovat onnellsia ja eivät halua välttämättä työelämässä pärjätä. Ja sitten toisaalta minäkin välillä kaipaisin vahvoja naisia näkymään ja kuulumaan, hieman suoraviivaisempaa ja häikäilemättömämpää otetta. Ainakin tuntuu että suurin osa näistä päiväkodin tädeistä ovat tätä " naisellista" linjaa ja minulla tuottaa tuskia ymmärtää heitä.

Ja sitten minusta itsestäni on kasvanut varsinainen " jyrä" itsetunnon kustannuksella ja sillä että on ollut " pakko pärjätä" - tämä kai on varsin huono tapa kasvattaa pärjääviä tyttöjä. Toinen tietysti rajoilla oleva keino on että lapsi saa itsestään riittävän " kaikkivoipaisen" kuvan, mutta tämä lähentelee jo tietynlaista narsismia. Eli osaisiko joku muu neuvoa miten tuollaisia tietynlaisia lapsia kasvatetaan?

teddy-nalle:

Alla oli hieno kurikeskustelu (monesta asiasta olen ihan eri mieltä, kotona pitäisi saada olla myös rennosti, se on myös lapsen koti. Rajoja kyllä kannatan.)

Haluaisin vain muistuttaa, että liian ahkerat, kiltit ja hissukat tytöt jäävät helposti työelämässä (ja muutenkin) syrjään.

Yksityiselämässä ympärilläni on paljon naisia, jotka kuvittelevat, että elämässä pärjää nöyrällä ja kiltilla asenteella. Olen töissä miesten kanssa, jotka osaavat vaatia, pitää puolensa ja haastaa ihmisiä ympärillään. Meillä ei hissukat pärjää (olen filmi-ja tv-tuotantoyhtiössä). Täällä tarvitaan suoraa, reipasta ja kovaäänistä luonnetta. Ahkera piipertäjä jää helposti jalkoihin (opastetaan ovelle).

Meillä yritän kasvattaa tytärtäni rajoilla, oikeudella raivareihin (tunne on oikeutettu, tapa ilmaista tunnetta hieno niin kauan kuin mitään ei rikota tai ketään vahingoiteta).

Onko kenelläkään hyviä neuvoja kasvattaa kovaäänisiä reippaita tyttöjä, jotka osaavat pitää puolensa?

Eiköhän ns. tavis lastenkasvatuksella pärjätä? Itseäni ärsyttää tämä miten sitynlaisella kasvatuksella " saataisiin aikaan" tietynlaisia tyyppejä pärjäämään työelämässä. Voiskohan ne lapset ihan muuten vaan pärjätä tässä elämässä? Tarkoitan että olemalla oma itsensä ja tarjoamalla lapselleen edellytykset elämään on jo tarpeeksi, eihän sillä tule liian kilttiä kenestäkään. Itse uskon siihen että tukemalla lapsen taipumuksia mihin ammattiin ne nyt ikänä suuntaavatkin saa lapsi eniten eväitä loppuelämäkseen, tuli hänestä sitten mitä tahansa työelämässä. Liian kiltit tytöt on taas jyrätty vanhempien toimesta ja toiveista jo ennestään, mitä työelämässä kyllä osataan käyttää hyväksi...mutta lapsen toiveet huomioon ottamalla näin ei käy.

Sosiaaliset taidot ja sitä kautta neuvottelutaidot ovat ainakin omassa työssäni kaiken a ja o. Sen jälkeen tulee kyllä vielä pitkä lista muutakin, mitä tarvitaan.



Ja voins sanoa, että olen tavannut vuosien mittaan paljon johtotason ihmisiä, mutten sillä tasolla yhtään kovaäänistä huutajaa. Kyllä he ovat vahvasti diplomaatteja tai kiivasluonteisimmatkin hillitsevät itsensä. Ihmisläheisyys, neuvottelutaidot ja tietty nöyryys on tämän päivän businessjohtamisessa kovassa arvossa.



Edellisten kirjoittajien kanssa olen samaa mieltä myös siitä, että lapsen temperamenttia ei voi / ole edes syytä muuttaa, mutta toki lapsia pitää kannustaa ja rohkaista.

En ole kasvattamassa hissukastani huutavaa johtohahmoa, vaan haluan että tyttöni ei usko hiljaisen alistuvan puurtamisen johtavan mihinkään. Jos lapseni haluaa valita omat polkunsa, hyvä niin. Toisaalta toivon kunnianhimoni tarttuvan myös häneen. Meillä se on perhearvo.



Joku sanoi, että huutamisella ei saavuteta mitään. Meillä valitettavasti on välillä huudettava. Ei kaikki tee neukkareissa neuvottelevaa toimistotyötä. Me olemme usein kuvauksissa ja silloin on oltava pokkaa huikata 20-päiselle miesjoukolle, että nyt loppui kahvitauko, kohtaus 45 valmiiksi nyt. Ja kun pojat ei ala hommiin - karjaistava uudestaan.

Meitä on kaksi akateemista, kohtalaisen hyvin työelämässä pärjännyttä vanhempaa, mutta emme ole kyllä kovin kunnianhimoisia. Tosin ei nyt laiskojakaan tai alisuorittajia. Hoidan sen, mitä lupaan, mutten esim. mieti uraa kovinkaan tosissani. Tai jos lapseni ilmoittaisi menevänsä ammattikouluun, niin kysyisin, että mille linjalle? ;-)

Teddy-nalle:" , vaan haluan että tyttöni ei usko hiljaisen alistuvan puurtamisen johtavan mihinkään. "



Alistuvuus on tietysti juttu erikseen, mutta tiedätkö teddy-nalle, että tässä elämässä tarvitaan paljonkin niitä hiljaisia puurtajia?



Mielestäni yksi tärkeimmistä haasteista vanhempana on hyväksyä ettei lapsi ole " minä itse" . Lapsi on oman erillinen ihminen, omine haaveinen, päämäärineen ja tempperamentteineen. Minä ehkä olen kunnianhimoinen ja johtomishaluinen, lapseni ehkä hiljaisempi puurtaja, jolle työn tärkein tehtävä on suoda elanto perheelle. Minä olen ehkä akateeminen, mutta kuten Finette taisi sanoa, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että tyttärestäni tulisi vaikkapa parturikampaaja. Tärkeintä, että hän on onnellinen ja sinut omien valintojensa kanssa.

Olen pohtinut asiaa paljonkin, enkä myöskään halua kasvattaa omasta tyttärestäni liian kilttiä. Ehkä se näkyy esimerkiksi siinä, ettemme miehen kanssa halua tuputtaa lapsellemme liikaa perinteisiä naisen malleja ihan vaatteista ja leikkikaluista lähtien, toki lapsen omat kiinnostuksen kohteet huomioon ottaen. Eli ei automaattisesti hankita ainoastaan vain vaaleanpunaisia röyhelöitä ja nukkevauvoja. Tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä vähän kaukaa haetulta, mutta ajatuksena on se, ettei lasta työnnetä vain perinteisesti naiselliseksi miellettyjen asioiden pariin. Ei näitä toki häneltä kielletäkään eli emme ole kasvattamasta tytöstämme poikaa, vaan haluamme vain tarjota hänelle enemmän vaihtoehtoja ja tukea myös niissä " poikamaisissa" kiinnostuksen kohteissa.



Vielä nykyäänkin tytöltä odotetaan erilaista käytöstä kuin pojalta ja hänen odotetaan olevan kiinnostunut eri asioista. Ja minusta tämä " kiltiksi tytöksi" kasvaminen lähtee juuri näistä asioista. Oma tyttömme on luonteeltaan energinen, äänekäs ja liikkuvainen ja jo nyt olen huomannut, että ihmiset usein odottavat, että tyttö käyttäytyisi rauhallisemmin ja hillitymmin. Olen melko varma, että jos kyse olisi pojasta, suhtautuminen olisi erilaista. Totta kai haluan opettaa lapselleni käytöstapoja, mutta siinä pitää olla tarkkana, ettei kiellä tytöltä sellaisia asioita, jotka pojalle sallisi. En halua liialla hyssyttelyllä nujertaa tätä tarmoa ja elämäniloa hänestä.



Olen myös sitä mieltä, että liian ankara ei tule olla. Eli kannattaa miettiä, mitkä asiat todella täytyy kieltää, jotta ei kiellä vain kieltämisen vuoksi, jolloin lapsesta voi kehittyä kieltojen pelossa liian arka kokeilemaan uusia asioita. Kieltojakin toki tarvitaan, mutta erityisesti tulee panostaa kehumiseen ja kannustamiseen, jotta lapselle kehittyisi hyvä itsetunto.



Tämä on mielenkiintoinen keskustelunaihe ja odotan itsekin lisää kommentteja aiheesta.

Isäni opetti minulle jo pienenä:

¿Sitten kun ne hiljaiset perivät maan,

saa nähdä kuinka kauan ne saavat sen pidettyä.¿

Äitini opetti minulle:

¿Köyhä saa olla, mutta ei avuton.¿



Olen itse yksinhuoltaja ja haluan näyttää lapselleni vahvan naisen mallia. En ole kuitenkaan niin kunnianhimoinen, että lapsi jää koskaan toiseksi. Olin lapsen kanssa 3 v kotona, enkä kadu pätkääkään, vaikka monta hyvää uraliikettä jäi välistä. Mutta haluan kuitenkin itse järjestää tyttärelleni ja itselleni riittävän toimeentulon, että voimme matkustaa ja tarvittaessa ostaa mitä tarvitsemme. Olen alalla, jossa on paljon ylikouluttautumista. Tällä hetkellä vain puolet medianomeista saa edes harjoittelupaikan, saatikka työpaikan josta maksetaan. Olen hemmetin ylpeä, että kolmen vuoden kotona olon jälkeen pääsin takaisin tuotantoyhtiöön tuottajan pallille.



Hiljaisella puurtamisella tarkoitan sitä alistumista työpaikalla esimiesten tehtäviin odottaen, että kovalla työllä saa arvostusta. Se kun ei pidä paikkaansa. Usein naiset jäävät iltaisin tekemään ainakin meillä paperitöitä, eikä kukaan sano mitään ellei asiat jää hoitumatta. Kiitosta ei siis saa, vaikka sitä kaipaakin.



Lapseni on 3 v. reipas ja iloinen. Jo raskausaikana epäiltiin, että hänestä tulee vammainen. Olisin rakastanut häntä siitä huolimatta. Toivon pystyväni antamaan hänelle hyvän mallin siitä, että naisena pystyy mihin tahansa haluaa. Jos hänestä tulee murhaaja, mielenterveysongelmainen, homeopaatti tai mitä tahansa rakastan häntä. Haluan vain kasvattaa hänelle hyvää itsetuntoa ja taitoja joilla pärjää yksityiselämässä ja työelämässä. Reippaus on yksi arvoistani. Toivon hänelle myös kykyä myötätuntoon ja sataa muuta asiaa, joihin voi ohjailla, mutta ei vaatia. Ei meillä kuitenkaan mitä koulutusohjelmaa ole.



Maailma on julma paikka, lapsellisista miehistä 40 % käyttää liikaa alkoholia, 50 % avioliitoista päättyy eroon, 3 % sairastaa skitsofreniaa, joka viidennessä avioliitossa on väkivaltaa jne. jne. Siinä maailmassa on hyvä olla taipuisa, ettei katkea, mutta hyvä pitää puolensa, ettei jää jalkoihin.



Ilmeisesti kukaan ei ymmärtänyt sukupuolisia kasvatuseroja, jotka ainakin vanhempieni sukupolvelle oli ihan totta. Tytöistä tehtiin kilttejä ja alistuvaisia, ahkeria ja nöyriä, pojat nyt vaan oli poikia!

äsi (ja niin pitääkin olla) ja semmoisen vahvan omanarvontunnon, itsetunnon ja tietynlaisen rohkeuden edetä toivoisit myös tyttärellesi ja sellaisen roolimallin hän näkee myös kotona. Ihan samaa mieltä.

Vaikea olisi kuvitella jotain kuvailemaasi " hissukkaa" minkään suuren firman esimiehenä tms, eiköhän jokainen hakeudu luonteelleen sopivalle alalle kuitenkin.



Meillä on tyttö, 2v, joka on herkkä, aluksi pelokas uusissa paikoissa, vierastaa, arastaa.. Uskon, että vahingoittaisin häntä enemmän jos kävisin patistamaan häntä menemään ja tekemään asioita, joihin hän ei ole valmis. Kun perusluonne on tämä, se on tämä. Uskon, että iän myötä tuo helpottaa kun hänelle pystyy selittämään asioita, että on ok olla menemättä suinpäin uusiin asioihin, paikkoihin jne. Mutta myös rohkaista häntä yrittämään uusia, aluksi pelottavaltakin tuntuvia asioita.



Itse olen ollut ihan yhtä arka lapsena ja kuitenkin pärjännyt elämässä hyvin, menestynyt, pidetty henkilö työssä, elämässä. Mutta vieläkään minua ei saisi kirveelläkään mihinkään " luoviin" töihin, suuriin vastuutehtäviin, esimieheksi tms. Se ei vain ole minulle luontaista. Minä olen enemmänkin sellainen " duunari" joka tekee mitä pitää tehdä ja voi taidoillaan saada hyväksyntää hyvin tehdystä työstä ilman että itse pitää tehdä suuria päätöksiä tms.



Eli jokainen varmasti haluaa kasvattaa lapsistaan noita rohkeita, ulospäinsuuntautuneita, haasteisiin tarttuvia, äänensä avaavia henkilöitä, mutta en usko että siihen on mitään tarkkoja ohjeita tai että se on edes kaikille mahdollista! Meidän tyttö ainakin on ja saa olla herkkä ja varauksellinen, yritämme vain tukea häntä mahdollisimman hyvin, jotta hänellä on turvallinen olla paikassa kuin paikassa. Se on meille ja hänelle tärkeintä nyt. Tulevaisuus on niin kaukana ja niin avoinna vielä, että paljon ehtii tapahtua. En minä odota että hänestä tulee mitään maailmannaista, mutta jos tulee, niin sekin sopii! Kaikki aikanaan, kaikki omalla tavallaan ja rytmillään.

Lisäys vielä lauseeseeni:



Mutta vieläkään minua ei saisi kirveelläkään mihinkään " luoviin" töihin, suuriin vastuutehtäviin, esimieheksi tms. Se ei vain ole minulle luontaista. Minä olen enemmänkin sellainen " duunari" joka tekee mitä pitää tehdä ja voi taidoillaan saada hyväksyntää hyvin tehdystä työstä ilman että itse pitää tehdä suuria päätöksiä tms.





Eli todellakin pidän puoleni työssäni, en anna itseäni alistettavan. Jos jokin tuntuu mielestäni epäkohdalta, otan sen puheeksi. En halua kuulua siihen sakkiin joka tekee töitä ympäri vuorokaudet ja viikonloput eivätkä saa MITÄÄN kiitokseksi. Hetkeksi se helpottaa suurimman työtaakan alla, mutta koska työvoimaa on liian vähän, työt kasaantuvat taas pian ja sama on edessä. Minä en moiseen suostu, koska on omakin elämä. Mielestäni työvoiman vajausta ei voi paikata vaatimalla työntekijöitä tulemaan tekemään iltoja ja viikonloppuja vaan palkkaamalla lisää henkilökuntaa. Sen verran tämäkin " hissukka" pitää puolensa :)

Kysymys on mielenkiintoinen ja vaikkei se nyt tietyistä syistä ole meillä ajankohtainen tai relevantti, olen sitä miettinyt usein.



Musta on tosi hassua, että itselläni on naispuolisia todella älykkäitä ystäviä, jotka ns " pitävät kynttilää vakan alla" jatkuvasti. Eli mieluummin antavat itsestään hieman yksinkertaisen ja hempukkamaisen kuvan " olen kiinnostunut vain meikkaamisesta, vaatteista ja ruoanlaitosta" , vaikka sitten IRL ovat näiden edellisten kiinnostusten lisäksi varsinaisia hakoja monissa muissakin asioissa.



Siis en nyt tarkoita sitä, että " naiselliset" kiinnostuksen kohteet olisivat paheksuttavia, mutta on eri asia olla kiinnostunut _vain_ niistä KUIN monista muistakin asioista. Harva mieskään nyt on niin stereotyyppinen, ettei päässä liikkuisi kuin tekniikan maailma, mäkihyppy ja tyttöjen tissit.



Olisko se jotenkin niin, että jos tyttöä hiljaisesti kannustetaan " naisellisuuteen" ja vetäytyvyyteen ja sitten paheksutaan kovasti ylipäätään eri mieltä olemista, niin vahvistetaan samalla sitä alistuvuutta? En tiedä?



Musta tuntuu, että monet tytöt pelkäävät " miehekkyyttä" (???) jo siinä, että vaikka koulussa osaisivat matikkaa, fyssaa ja kemmaa, mieluummin vetäytyvät näissä asioissa " eivät tytöt osaa" maskin taakse. Kuin esim sitten uskaltaisivat näyttää kyntensä?



Joskus itsellekin tulee sellainen olo, että pitää omissa opinnoissaan ainakin esittää keskinkertaista, jottei ärsyttäisi ketään. Ettei vain kukaan luulisi, että yrittää " olla joku" . Varmaan on vähän kiinni oppilaitoksen kulttuuristakin, mitä pidetään suotavana.



Naisethan on mestareita piiloaggressiivisuudessa jos missä! Sen huomaa täällä netissä melko hyvin ;) Mutta eiköhän äidin esimerkki ole tytölle tärkeä, tietysti isänkin siinä mielessä, että hän näyttää hyväksynnän/paheksunnan myös omalta osaltaan.



(edellyttäen tietysti isältä tätä osallistumista, pakollinen huomautus...)

Niin no, mikä katsotaan pärjäämiseksi. Itse olen miettinyt, että miten opetan tyttöni pitämään puoliaan, kun hän ainakin vielä kaksivuotiaana vaikuttaa perustempperamentiltaan rauhalliselta, tasaiselta ja sopeutuvalta. Nämä ominaisuudet olivat hänellä jo syntyessään,emme me vanhempina ole hänestä " tehneet kilttiä" esim. vauvana tyttö oli todella vähäitkuinen, kunhan sai syliä, ruokaa ja unta ajallaan...kun taas jotkut vauvat ovat jo syntymästään lähtien vaativia ja helposti ärtyviä.



Eli edelleen korostaisin lapsen perustempperamentin merkitystä; lasta ei voi pakottaa kasvamaan joksikin toiseksi kuin hän on. Totta on, että liian kiltti ei pärjää nykymaailmassa ja kiltti kärsii kiltteydestään ennenmuuta itse. Toivon, että omasta lapsestani kasvaa tasapainoinen ihminen, joka pärjää itsensä ja muiden kanssa. Lastenpsykiatrian osastot ovat enemmän täynnä aggressiivisia ja rajattomia lapsia kuin kilttejä...eli musta liiallinen kiltteys on enemmänkin esim. suurten ikäluokkkien ongelma kuin nykyisten lasten.