en tunne rakkautta vauvaani

Synnytksen jälkeinen masennus? Mitä terapeutti sanoi?

Jos muuten olet tunne-elämältäsi normaali niin uskon tuon menevän ohi. Välität lapsesta kuitenkin, vai miksi hoidat jne. häntä?

En minäkään kokenut mitään ihmeellistä rakkaudenräjähdystä saadessani lapsen syliini, mutta kyllä sanoisin kuitenkin rakastavani vauvaani. Varsinkin ensikuukaudet olivat vaikeita kun vauva ei osoittanut iloa hymyilemällä tai nauramalla. Kun vauvasta tuli ilmeikkäämpi, kanssakäyminen helpottui.

Vierailija kirjoitti:

lapsemme syntyi siis 3kk sitten. Koko raskauden ajan olin innoissani, en maöttanut odottaa vauvan syntymistä ja olin varma että rakastuisin poikavauvaamme heti ensisilmäyksellä. Mutta heti synnytyksen jälkeen kun sain hänet syliini, en tuntenut sitä suurta ihanaa tuntemusta mistä äidit aina kertovat. Vauva tuntui vieraalta ja "oudolta". Silloin ajattelin että johtui vain kaikista kipulääkkeistä ja että olin väsynyt, mutta kotiin päästyä en vielläkään tuntenut mitään. Näin suoraan sanoen, en rakasta vauvaani, tuntuu ihan hirveältä sanoa näin mutta en tunne mitään häntä kohtaan, aivan kuin lapsi ei edes olisi minun että se olisi vain joku vieras muukalainen. Tietenkin hoidan häntä, syötän, nukutan, viihdytän yms. huolehdin. Ekat viikot olivat pahimmat, en sietänyt vauvaa, koko ajan mietin että voisinpa vain perua kaiken tai jättää vauvan jonnekkin kirkon portaalle niin olisi sitten niiden ongelma, tietysti säikähdin omia ajatuksiani ja kerroin miehelleni ja hän hoiti vauvaa ensimmäiset viikot. Kuukauden jälkeen pahimmat ajatuksen lähtivät, mutta silti en tunne sitä rakkauta häntä kohtaan. Itken joka päivä asiasta, olen käynyt terapiassa ja pelottaa että tämä tunne ei menekkään ohi ja lapsi joutuu kasvamaan sydämmettömän äitinsä kanssa... onko tämä vain "normaalia" raskaudenjälkeistä oireilua vai olenko vain hullu psykoottinen sekopää?

Lapsen syntymä on niin suuri elämänmuutos, että se vaatii sopeutumista tilanteeseen.

Sopeutumisvaihe tulokkaaseen on tottakai yksilöllinen jokaiselle.

Olet viisas kun käyt juttelemassa terapiassa tästä tilanteesta ja tunteistasi, toimit juuri oikein niin kuin pitääkin.

Psykopaatti äiti et satavarmasti ole, sillä psykopaatiäidit ei todellakaan mieti että onko ne psykopaatteja - saati sitten itkeskele puuttuvia tunteitaan huolestuneena.

Jotkut ihmiset ovat vain ns. hitaasti lämpeneviä kun on kyse isosta elämänmuutoksesta.

Sielu tulee ikään kuin toiminnan perässä, tilanteeseen jälkijunassa -- mutta tulee aivan varmasti ajan kanssa kuten pitääkin. Eli emotionaalinen (tunne)puoli heräilee kyllä tilanteen tasalle, ei se kaikilla käy että PAM heti synnytyksen jälkeen tuntee väkevää rakkautta vauvaansa, tästä ei vain puhuta tarpeeksi niin useat naiset sitten suotta  itkeskelevät ahdistuneina yksin hautoen ajatuksiaan  tyyliin että onko mussa jotain vialla.

Ei äidiksi tulo niin helppoa ole - siihen kasvetaan pikkuhiljaa.

Voi, kuulostaa raskaalta tilanteelta. Itselläni ei ole lapsia, osittain siksi että pelkään tuollaisen sattuvan kohdalleni, mikään äitityyppi kun en ole vaikka lapsista pidänkin. Nyt varmaan tulee paljon haukkuja kun sanon asiaa oikeasti tuntematta että ei tuo minusta voi olla kamalan epänormaalia. Ei maailma vaan mitenkään voi olla niin täydellinen paikka että jokaikinen äiti maailmassa rakastaisi lastaan ensisekunnista lähtien täysiä elämänsä loppuun saakka. Minä näkisin asian niin että niin kuin aikuisiakin ihmisiä pitää välillä opetella rakastamaan, pitää toisinaan sama opetella oman vauvan kohdalla. Joskus se onnistuu yksin, toisinaan ulkopuolinen apu on tarpeen. Joskus se on helppoa, joskus ihmeellisen vaikeaa. Voimia, et ole mikään kamala psykopaatti vaikket vastaakaan naistenlehtien kuvaa täydellisestä äidistä.

Itse rakastuin vauvaani vasta kun olin antanut sen pois. Sairastin ilmeisesti raskaudenjälkeisen masennuksen ja paloin loppuun 1-v synttäreillä. Olen siis totaali yh. ei ollut ketään vieraita ja kaikki muutenkin jotenkin ei mallillaan. 

Soitin itse soskuun ja sanoin, etten jaksa lasta/ en tiedä rakastanko edes, osaanko rakastaa. ajattelin sillä olevan parempi muualla. Itkien annoin lapsen soskuille ja veimme hänet vastaanottokotiin. Palasin kotiin ja itkinkin aivan toisesta syystä kuin aiemmin. Koti oli tyhjä ja sieltä puuttui jotain mikä on osa minua, jotain jonka vuoksi kuolisin vaikka, jotain, jota rakastan yli kaiken. Vasta silloin tajusin, että vika ei ollut minussa tai lapsessa. Olin vain ahdistunut ja uudessa tilanteessa ja en osannut käsitell tapahtumia yksin.

Seuraavana päivänä lapsi tuotiin takaisin kotiin ja sain kotiapua ja kävin lääkärin kautta säännöllisesti psykiatrilla höpöttelemässä. Lääkkeitä en syönyt.

Jotkut vaan sopeutuu tilanteisiin eri tahtia, oli masennusta tai ei. Joskus on niin hektistä ettei aivot kerkeä prosessoida kaikkea. Et ole huono äiti ja sinussa ei ole mitään vikaa. Ota rauhassa. Älä odota, että nyt pitäisi syntyä palava rakkaus. Jonain aamuna/iltana näet tai koet hänet eri tavoin kuin koskaan, mutta pakottamalla rakkauden tunne vaan pakenee kauemmas. Unohda länsimainen unelma ja keskity vaan hoitamaan lapsen tarpeet ja omat tarpeesi. Rakkaus tulee vielä, mutta odottavan aika on pitkä - lopeta odottaminen/analysoiminen.<3

Tuossa aiemmin hyvin sanottiin, että keskity omiisi ja lapsesi tarpeisiin ja unohda analysointi. Mulla meni kanssa tosi pitkään, että aloin kunnolla rakastaa vauvaani. Muistan kun hän oli jo yli 6kk ja oli nukahtanut syliini. Silloin koin syviä rakkauden tunteita. Kyllä ne fiilikset sieltä tulee, mutta se tavallaan vaatii että on tilaa sille ololle ja että oma mieli on levollinen. Joten keskity elämiseen, äläkä murehdi.

Hei, aika monelta puuttuu se vaaleenpunanen äitigeeni :D Ota asiat asioina, suotta ahdistut!

Sitten kun lapsi on isompi, niin huomaat jossain vaiheessa, että tilanne on muuttunut. Minäkin olen nyt kiintynyt, rakastunut jne lapseeni, kun hän on isompi. En vaan ole vauvaihminen!

Ihan normaalia minusta tuo ettei vauvaa kohtaan tunne heti mitään rakkaudenvyöryä. Kyllä omat vaikeat vauva-ajat ovat tuoneet lähinnä väsymystä ja vitutusta tullessaan, MUTTA kun se vauva kasvaa ja kun sieltä alkaa tulla vastavuoroisuutta, hymyä ja naurua, ja kun lapsi oppii kaikkea uutta ja kun hän nukkuu yönsä niin elämä helpottuu kummasti ja niitä rakkaudenkin tunteita alkaa löytyä.

Mielestäni tätä voisi ksrkeasti verrata parisuhteeseen: Voitko rakastaa/rakastua mieheen joka olisi vain passattavana, eikä muuta tekisi kuin rääkyisi kun on nälkä, ahdistaa jne..

Mun lapsi on kuusivuotias, ja nyt hän on parhaimmillaan.

Minä sain lapsen pitkän yrittämisen jälkeen lapsettomuushoidoilla. En rakastunut vauvaan. Jollain tapaa pidin hänestä, juttelin ja lauleskelin hänelle, jotta hän kehittyisi. Hoidin hyvin perustarpeet. Ihan aluksi sairaalasta kotiinpäästyä oli voimakas tarve, että halusin peruuttaa tapahtuneen. Minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus. Ensimmäiset rakkauden tunteet syntyivät vauvaan vasta, kun olin päässyt hoitoon lapsen ollessa 3 kk. Masennuksesta toivuin vasta, kun lapsi oli 2,5 v.

Katso ÄIMÄn sivut, siellä on myös keskustelupalstaa.