Pitkä avautuminen elämästäni - tarvitsen nyt oikeasti apua! :(

NeitiLeijona

Ahdistaa. Suunnittelin jo usea viikko sitten kirjoittavani tästä asiasta jonnekin, koska kovasti haluaisin näkökulmaa/vinkkejä/apua. En kuitenkaan saanut aikaiseksi koska koin, että minut vain lytättäisiin.

Eli olen 24vuotias nainen. Ja työtön. Peruskoulun jälkeen kävin vajaan vuoden lukiota kunnes "valaistuin" ettei lukio ole mun juttu ja haluan opiskella hoitajaksi. Menin pääsykokeisiin seuraavan kevään yhteishaussa. Kesällä en kuullut pääsykoetuloksistani mitään määräaikaan mennessä. Jouduin soittelemaan itse tulosten perään - ja ilmeni että minun kirjeeni oli hukkunut matkalla mutta sain koko oppilaitoksen parhaimmat pisteet valintakokeesta!
Aloitin siis lähihoitajaksi opiskelun ammattikoulussa. Olin peruskouluajan melkein kokonaan koulukiusatttu. Kerrottakoon että kiusaamisen vuoksi sairastuin vakavaan masennukseen ja elämä oli usean vuoden teini-iässä erittäin vaikeaa..
Yksi kiusaajani päätyi rinnakkaisluokalleni hoitajakoulussa ja "juorut" alkoivat levitä tämän vanhan tutun kautta. Peruskouluaikoina joku oppilas varasteli koulussa muiden repuista tavaroita välitunnein ja kiusaajani keksivät levittää huhua tuolloin että se olin minä (en siis ollut oikeasti). Peruskouluaikainen kiusaaja tiedottikin nyt muille ammattikoulussa "taustoistani", että olen varas ynnämuuta. Jouduin käymään ammattikoulun ensimmäisen vuoden ilman yhtään kaveria ja minua mollattiin ja syrjittiin joka päivä. Eräältä luokkatoveriltani sitten ensimmäisen vuoden lopussa varastettiin käsilaukusta rahaa välitunnilla. Laukku oli jäänyt luokkaan ja ovi lukosta auki. Luokkatoverini väittivät että MINÄ olen varas. Siksi, että olin ainoa "yksinäinen/kaveriton" luokallamme ja "muut olivat keskenään ystäviä eivätkö voisi varastaa toisiltaan". Luokkatoveri teki varkaudesta rikosilmoituksen ja näennäisesti poliisille ja koulun henkilökunnalle esitti varkaaksi minua. Koulun henkilökunta pyysi vakavakaan palaveriin minut ja vanhempani. He esittivät asiat siten, että kaikki muut luokallani olevat 26henkilöä ovat järjestäen ilmaisseet epäilevänsä minua varkaaksi ja siksi istun siinä. Ja koska asiasta on tehty poliisi tutkinta minut voitaisiin erottaa koulusta tutkinnan ajaksi. Jos poliisi selvittää että EN OLE varas - saan jatkaa opiskelua. Jos taas paljastuu että varastin rahat, minut erotetaan oppilaitoksesta. Opettajat suosittelivat että eroaisin koulusta omaehtoisesti "koska se näyttäisi paremmalta papereissa".
Tuolloin päätin, etten voi jatkaa tuossa koulussa. En halua. Aikuiset ihmiset kiristivät ja pitivät varkaina! Pistin tuulemaan ja otin yhteyttä asianajajaan. Hän auttoi minua ja lähetti poliisille ja kouluun kirjeen jossa vetosi lakipykäliin ja muihin, että minua ei voida koulusta erottaa/rangaista koska en ole mitään tehnyt eikä asiaa näytetty toteen. Lopulta ilmaistiin että syytteistä minua vastaan oltiin luovuttu ja voin jatkaa koulua. Mutta en pystynyt palaamaan. En, koska kaikki pitivät minua varkaana, myös ryhmänohjaajani ja kuraattori.

Täytin tuona kesänä 18v ja tein ratkaisuni. Muutin toiseen kaupunkiin yksin aloittamaan alusta. Jätin taakseni perheeni, ne vähät ystävät. Aloitin alusta vieraassa kaupungissa ja jatkoin hoitajaksi opiskelua siellä. Tapasin miehen, rakastuin. Muutimme yhteen. Olin onnellinen, mutta samalla "menneisyyden" haamut nostivat päätään. Sain outoja fyysisiä oireita, kuumeilin selittämättömästi ym. Kävin monta kuukautta lääkärillä ja selitystä ei keksitty.
Lopulta jouduin keskeyttämään opintoni, sillä fyysiset oireet alkoivat vaikuttaa rajusti normaalielämään ja jaksamiseen ja syytä ei kukaan löytänyt tai helpotusta. Samaan hötäkkään vuokraisäntämme ilmoitti että tarvitsee nykyisen asuntomme omaan käyttöönsä. Yritimme etsiä miesystävän kanssa uutta asuntoa, mutta emme löytäneet määräajassa.
Hätäratkaisuna muutinne vanhaan kotikaupunkiini ensin bunkkaamaan isäni sohvalle kuukaudeksi ja siittä omaan asuntoon sen löydyttyä, niin ikään kaupunkiin josta aiemmin olin kovasti lähtenyt "karkuun".

Terveyskuviot alkoivat aueta. Fyysiset oireet olivat liitännäisiä henkiseen puoleeni. Olin sairastunut masennukseen uudelleen. Kävin säännöllisesti psykologilla ja lääkärillä ja elin työttömän elämää muutaman vuoden sairauslomalaisena ja kuntoutustuella ym. Miesystäväni kävi töissä. Elämä alkoi voittaa ja palasin täysiin voimiini.
Aloitin työvoimatoimiston työharjoittelujaksot, kohdistin ne vanhainkoteihin ja päiväkoteihin, hoitajan ala oli edelleen mielessäni. Tajusin kuitenkin, etteivät työkkärin harjoittelut vie elämääni eteenpäin. Tarvitsen ammatin ja haluan käydä sosiaali-alan loppuun ja valmistua lähihoitajaksi.
Oli iso riski hakea vanhaan sosiaali-alan oppilaitokseen uudelleen, vanhojen asioiden takia. Samat ihmiset olivat edelleen töissä siellä.
Pääsykoe tilanne oli katastrofi. Pääsykoetilanteeseen kuuluu haastattelu-osio. Tahdottiin tietää miksi aikoinaan ensimmäisenä vuonna olin pois koulusta paljon. Kerroin rehdisti kiusaamisesta. Haastattelija tahtoi tietää jopa nimityksistä, jolla minua oltiin kutsuttu. Yksi niistä oli "läski" ja kerroin sen hänelle. Haastatteleva henkilö alkoi nauraa, osoitti minua sormella ja sanoi että nyt kyllä huijaan "Ethän sä tyttöraukka ole edes lihava. Tohon mä en usko. Vai oletkos rasvaimussa käynyt hiljan?" - koin tilanteen häpeälliseksi. Haastattelija muutenkin esitti kärkeviä kommentteja moniin asioihin, kuten miksi aikuinen nainen ja sen mies suostuu bunkkaamaan isänsä sohvalla oli tilanne mikä vain yms. Koitin olla suuttumatta tai itkemättä ja olla asiallinen ja koittaa perustella asiat mielestäni hyvin. En ollut mielestäni turhan herkkä, mielestäni haastattelija oli.... vähintäänkin omituinen.
En ollut yllättynyt etten tullut valituksi kouluun. Masennuin ensin. Mitä oikein teen? nyt? Työkkäri hiillosti taas työharjoitteluun. Olin 6kk vanhainkodilla ilmaisena työvoimana. Sitten aloitettiin ammatinvalintatestit kesällä. Testien mukaan soveltuisin lähihoitaja-alalle ja muihin aloihin ei ollut viitettäkään. Mikään toinen ala ei edes kiinnosta.
Syksyllä miesystäväni aloitti ammattikorkeakouluopinnot ja on paljon poissa kotoa. Hain itse uudelleen syksyllä lähioitajakouluun, päivät ovat tylsiä ja pitkiä yksin kotona. Nyt testit menivät hyvin ja haastattelukin sujui mukavasti. Olin motivoitunut ja haaveilin jo sairaanhoitajaksi asti opiskelusta... Pettymys oli karvas kun sain muutama viikko sitten tietää, etten taaskaan tullut valituksi opiskelemaan.

Pelkään että olen pian 30vuotias, ilman ammattia oleva työtön sossoupummi. Työvoimatoimistoon olisi taas aika ja siellä aiotaan pasittaa minut uuteen työharjoitteluun. Mutta eivät ne harjoittelut vielä elämääni ikinä eteenpäin!
Olen koittanut miettiä - mikään toinen ala ei kiinnosta. Outoa, että aikoinaan olin oppilaitoksen paras pääsykokeissa ja nyt ei riitä pisteet sisälle kouluun mitenkään. Olen koittanut kysyä oppisopimuspaikkaa, mutta mikään paikka ei ota oppisopimuksella sisään. Tuntuu että tilaisuuteni oli ja meni - olisi pitänyt jatkaa ammattikoulua silloisista koettelemuksista huolimatta.

4vuotta nuorempi siskoni on ollut jo pari vuotta töissä sosiaali ja terveysalalla, vakkarityöpaikka, oma asunto, auto, käy lomilla... hyvä palkka ja arvostetussa asemassa työpaikallaan. Elämä tuntuu niin epäreilulta. Miksi minull ei anneta mahdollisuutta?
Toisaalta koen masentuvani kotona työttömänä enemmän ja enemmän, toisaalta tämä nykyinen tilanteeni ruokkii minua vähä vähältä siihen että teen jonku "extempore" ratkaisun. Pitäisikö muuttaa jonnekin kauas yhtäkkiä ja hakea siellä kouluun paremmalla onnella? En tiedä. Tuntuu että joudun kärsimään aina menneisyyden kiusaamisten yms. vuoksi.

Kommentit (10)

Vierailija

"Pitäisikö muuttaa jonnekin kauas yhtäkkiä ja hakea siellä kouluun paremmalla onnella? En tiedä. Tuntuu että joudun kärsimään aina menneisyyden kiusaamisten yms. vuoksi."

Minusta sinun ehdottomasti kannattaisi hakea jonnekin täysin uusiin ympyröihin. Jonnekin, missä menneisyytesi ei tule perässäsi. Se voi olla hoitoalakin, mutta sitten jossain ihan muussa koulussa kuin siellä missä keskeytit. 

Ei se kiusaaminen onneksi loppuelämää pilaa. Itsekin olin rankasti koulukiusattu koko ala- ja yläasteen, ja pystyin siksi aloittamaan opinnot vasta 23-vuotiaana. Sitä ennen paniikkihäiriö ja masennus esti. Menin ensin labrahoitajaksi opiskelemaan, mutta vuodessa totesin että ei ole minun ala. Sitten hain yliopistoon ja toisella hakemisella pääsin, ja siitä alkoi minun parempi elämäni.

NeitiLeijona

Vierailija kirjoitti:
"Pitäisikö muuttaa jonnekin kauas yhtäkkiä ja hakea siellä kouluun paremmalla onnella? En tiedä. Tuntuu että joudun kärsimään aina menneisyyden kiusaamisten yms. vuoksi."

Minusta sinun ehdottomasti kannattaisi hakea jonnekin täysin uusiin ympyröihin. Jonnekin, missä menneisyytesi ei tule perässäsi. Se voi olla hoitoalakin, mutta sitten jossain ihan muussa koulussa kuin siellä missä keskeytit. 

Ei se kiusaaminen onneksi loppuelämää pilaa. Itsekin olin rankasti koulukiusattu koko ala- ja yläasteen, ja pystyin siksi aloittamaan opinnot vasta 23-vuotiaana. Sitä ennen paniikkihäiriö ja masennus esti. Menin ensin labrahoitajaksi opiskelemaan, mutta vuodessa totesin että ei ole minun ala. Sitten hain yliopistoon ja toisella hakemisella pääsin, ja siitä alkoi minun parempi elämäni.

Olen kuitenkin jo aiemmin muuttanut kotikaupungistani pois, ja sekin päätyi huonosti ja jouduin tällöinkin lopettamaan koulun kesken. Toisaalta, se että alvariinsa muuttaa kaupungista toiseen ei tuo ratkaisua. Tuntuu typerältä muuttaa parin vuoden välein... Asun taas täällä missä ovat vanhempani, sisarukseni ja sukuni ja koen heidät hyväksi turvaverkostoksi. Toisaalta haluaisin jäädä tänne, mutta tuo kouluunpääsy vaikuttaa hankalalta täällä. Jos muutan taas ja haen opiskelemaan siellä - mikä takaa, että tulen valituksi?

Vierailija

Opettele ensin pitämään puoliasi. Vaikka jotenkin saisitkin käytyä tuon lähärikoulun läpi, ei työelämästä tule yhtään helpompaa, jos aina vaan luovutat ja lähdet karkuun. Naisvaltainen ala on pahin kaikista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Pitäisikö muuttaa jonnekin kauas yhtäkkiä ja hakea siellä kouluun paremmalla onnella? En tiedä. Tuntuu että joudun kärsimään aina menneisyyden kiusaamisten yms. vuoksi."

Minusta sinun ehdottomasti kannattaisi hakea jonnekin täysin uusiin ympyröihin. Jonnekin, missä menneisyytesi ei tule perässäsi. Se voi olla hoitoalakin, mutta sitten jossain ihan muussa koulussa kuin siellä missä keskeytit. 

Ei se kiusaaminen onneksi loppuelämää pilaa. Itsekin olin rankasti koulukiusattu koko ala- ja yläasteen, ja pystyin siksi aloittamaan opinnot vasta 23-vuotiaana. Sitä ennen paniikkihäiriö ja masennus esti. Menin ensin labrahoitajaksi opiskelemaan, mutta vuodessa totesin että ei ole minun ala. Sitten hain yliopistoon ja toisella hakemisella pääsin, ja siitä alkoi minun parempi elämäni.

Olen kuitenkin jo aiemmin muuttanut kotikaupungistani pois, ja sekin päätyi huonosti ja jouduin tällöinkin lopettamaan koulun kesken. Toisaalta, se että alvariinsa muuttaa kaupungista toiseen ei tuo ratkaisua. Tuntuu typerältä muuttaa parin vuoden välein... Asun taas täällä missä ovat vanhempani, sisarukseni ja sukuni ja koen heidät hyväksi turvaverkostoksi. Toisaalta haluaisin jäädä tänne, mutta tuo kouluunpääsy vaikuttaa hankalalta täällä. Jos muutan taas ja haen opiskelemaan siellä - mikä takaa, että tulen valituksi?

Mikään ei takaa mitään, mutta kannattaa hakiessa vähän katsella sitä paljonko minnekin on hakijoita. Ei välttämättä kannata niihin paikkoihin hakea, joihin on kaikkein vaikein päästä. Selvittämällä hakeneiden ja valittujen määrän välistä suhdetta voit hakea niihin, joihin varsin todennäköisesti pääsisit sisään.

Tuosta sitten että aloitit jo kerran ennenkin toisella paikkakunnalla. Niin aloitit, mutta olit tosi nuori, ja lisäksi kuten myöhemmin kävi ilmi, masentunut. Siihen olet ilmeisesti saanut tai mahdollisesti vieläkin saat hoitoa, kun kerrot psykologilla ja lääkärissä käynneistäsi. Ja joka tapauksessa, jos masennus iskisi uudestaan, tiedät mitä tehdä: hakea apua heti, ja olla luovuttamatta koulun kanssa. Esim. lääkityksen avulla voit hyvinkin pystyä jatkamaan huolimatta siitä jos muutokset laukaisee masennusta taas. Itsekin jouduin syömään masennuslääkettä sekä bentsoa ahdistukseen kun opintoni aloitin, kun oli sosiaalisten tilanteiden ja muutosten pelko kiusaamismenneisyyden takia niin kaamea...

Vierailija

Minun ehdotukseni on, että joko otat yhteyttä siihen kouluun, jossa sinua kiusattiin ja vaadit päästä takaisin. Ainakin sinun tulisi saada anteeksipyyntö koulusta. Ota asianajaja mukaan (paras olisi, jos se olisi se sama, joka muistaa aiasi).

Toinen vaihtoehto on, että haet kaikissa mahdollisissa hauissa haluamallesi alalle. En itse tiedä noista hakuajoista mitään, mutta kysy neuvoa esim. te-toimistosta. Niiden kuuluu auttaa sinua.

Sinua on kohdeltu todella väärin. Ja sinut on jätetty yksin kaiken tuon keskellä. Voimia sinulle, älä anna periksi! Olet arvokas ihminen.

NeitiLeijona

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Pitäisikö muuttaa jonnekin kauas yhtäkkiä ja hakea siellä kouluun paremmalla onnella? En tiedä. Tuntuu että joudun kärsimään aina menneisyyden kiusaamisten yms. vuoksi."

Minusta sinun ehdottomasti kannattaisi hakea jonnekin täysin uusiin ympyröihin. Jonnekin, missä menneisyytesi ei tule perässäsi. Se voi olla hoitoalakin, mutta sitten jossain ihan muussa koulussa kuin siellä missä keskeytit. 

Ei se kiusaaminen onneksi loppuelämää pilaa. Itsekin olin rankasti koulukiusattu koko ala- ja yläasteen, ja pystyin siksi aloittamaan opinnot vasta 23-vuotiaana. Sitä ennen paniikkihäiriö ja masennus esti. Menin ensin labrahoitajaksi opiskelemaan, mutta vuodessa totesin että ei ole minun ala. Sitten hain yliopistoon ja toisella hakemisella pääsin, ja siitä alkoi minun parempi elämäni.

Olen kuitenkin jo aiemmin muuttanut kotikaupungistani pois, ja sekin päätyi huonosti ja jouduin tällöinkin lopettamaan koulun kesken. Toisaalta, se että alvariinsa muuttaa kaupungista toiseen ei tuo ratkaisua. Tuntuu typerältä muuttaa parin vuoden välein... Asun taas täällä missä ovat vanhempani, sisarukseni ja sukuni ja koen heidät hyväksi turvaverkostoksi. Toisaalta haluaisin jäädä tänne, mutta tuo kouluunpääsy vaikuttaa hankalalta täällä. Jos muutan taas ja haen opiskelemaan siellä - mikä takaa, että tulen valituksi?

Mikään ei takaa mitään, mutta kannattaa hakiessa vähän katsella sitä paljonko minnekin on hakijoita. Ei välttämättä kannata niihin paikkoihin hakea, joihin on kaikkein vaikein päästä. Selvittämällä hakeneiden ja valittujen määrän välistä suhdetta voit hakea niihin, joihin varsin todennäköisesti pääsisit sisään.

Tuosta sitten että aloitit jo kerran ennenkin toisella paikkakunnalla. Niin aloitit, mutta olit tosi nuori, ja lisäksi kuten myöhemmin kävi ilmi, masentunut. Siihen olet ilmeisesti saanut tai mahdollisesti vieläkin saat hoitoa, kun kerrot psykologilla ja lääkärissä käynneistäsi. Ja joka tapauksessa, jos masennus iskisi uudestaan, tiedät mitä tehdä: hakea apua heti, ja olla luovuttamatta koulun kanssa. Esim. lääkityksen avulla voit hyvinkin pystyä jatkamaan huolimatta siitä jos muutokset laukaisee masennusta taas. Itsekin jouduin syömään masennuslääkettä sekä bentsoa ahdistukseen kun opintoni aloitin, kun oli sosiaalisten tilanteiden ja muutosten pelko kiusaamismenneisyyden takia niin kaamea...

Omalla paikkakunnallani ei ole kuin yksi sosiaali- ja terveysalaa järjestävä oppilaitos. Olen koittanut hakea sinne tosiaan toistuvasti sisään tämän vuoden aikana ja käynyt pääsykokeissa, en ole päässyt. Seuraavaksi lähin sosiaali-alan oppilaitos on 150km päässä, kaupungissa josta tänne muutin takaisin.

Koen, että tarvitsen vielä sen yhden mahdollisuuden. Olen parantunut, en ole enää masentunut. Olen saanut itseluottamustani takaisin, en ole enää masentunut ja itsestäni epävarma teinityttö. Olen aikuinen nainen, joka on kasvanut ihmisenä ja oppinut virheistään. En enää pelkää ihmisten kohtaamista ja luule, että kaikki minua katsovat tuijottavat tarkoituksella minua tai kaikki samassa tilassa nauravat nauraisivat minulle. En enää masenu jos joku käskee haistamaan vitun tai nimittelee. Osaan jättää sellaiset omaan arvoonsa, tai keskustelemaan asiat halki. Olen kasvattanut motivaatiotani opiskeluun ja takonut kaikki nämä ajat työttömänä kallooni sitä mitä haluan ja miten teen pirusti töitä heti kun mahdollisuus siihen tulee. Mutta - tarvitsen sen mahdollisuuden ensin!

NeitiLeijona

Vierailija kirjoitti:
Opettele ensin pitämään puoliasi. Vaikka jotenkin saisitkin käytyä tuon lähärikoulun läpi, ei työelämästä tule yhtään helpompaa, jos aina vaan luovutat ja lähdet karkuun. Naisvaltainen ala on pahin kaikista.

Koen osaani pitää puoliani nykyään. Ennen en. En ole enää sama masentunut itsestään epävarma teinityttö.

Aloitusviestissäni kerroin hakeneeni uudelleen sosiaali-alalle ja miten haastattelutilanteessa haastattelija oli jokseenin epäasiallinen, tai ainakin vittumainen. Koitin laittaa kampoihin, huolimatta siittäkin että olin raivon partaalla miten joku kehtaa vähätellä kipeitä joskin menneitä ongelmiani ja nauraa niille päin näköä. Ja nimenomaan niin hyvin yritin puoltaa itseäni että piti tarkoituksella jopa hillitä itseäni etten vastaa niin kärkkäästi takaisin että olisin heti munannut mahdollisuukseni.. No vituiksi meni silti mutta ei voi mitään.

Olen mä ollut parantumiseni jälkeen monta kertaa jo työkkärin työharjoitteluissa päiväkodeissa ja vanhainkodeissa ja pelkästään aikuisia naisia työkavereidena. Hyvin olen pärjännyt siellä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minun ehdotukseni on, että joko otat yhteyttä siihen kouluun, jossa sinua kiusattiin ja vaadit päästä takaisin. Ainakin sinun tulisi saada anteeksipyyntö koulusta. Ota asianajaja mukaan (paras olisi, jos se olisi se sama, joka muistaa aiasi).

Toinen vaihtoehto on, että haet kaikissa mahdollisissa hauissa haluamallesi alalle. En itse tiedä noista hakuajoista mitään, mutta kysy neuvoa esim. te-toimistosta. Niiden kuuluu auttaa sinua.

Sinua on kohdeltu todella väärin. Ja sinut on jätetty yksin kaiken tuon keskellä. Voimia sinulle, älä anna periksi! Olet arvokas ihminen.

Voi kyllä olla aika henkisesti kova paikka palata siihen kouluun takaisin mistä on ne kamalat muistot kiusaamisesta ja syyllistämisestä. Ja jos ei onnistu takaisin pääseminen suoraan, vaan joutuu menemään haun kautta, niin haastatteluvaiheessa varmasti vaikuttaa se kielteisesti että on aiemmin jo lopettanut koulun.

NeitiLeijona

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun ehdotukseni on, että joko otat yhteyttä siihen kouluun, jossa sinua kiusattiin ja vaadit päästä takaisin. Ainakin sinun tulisi saada anteeksipyyntö koulusta. Ota asianajaja mukaan (paras olisi, jos se olisi se sama, joka muistaa aiasi).

Toinen vaihtoehto on, että haet kaikissa mahdollisissa hauissa haluamallesi alalle. En itse tiedä noista hakuajoista mitään, mutta kysy neuvoa esim. te-toimistosta. Niiden kuuluu auttaa sinua.

Sinua on kohdeltu todella väärin. Ja sinut on jätetty yksin kaiken tuon keskellä. Voimia sinulle, älä anna periksi! Olet arvokas ihminen.

Voi kyllä olla aika henkisesti kova paikka palata siihen kouluun takaisin mistä on ne kamalat muistot kiusaamisesta ja syyllistämisestä. Ja jos ei onnistu takaisin pääseminen suoraan, vaan joutuu menemään haun kautta, niin haastatteluvaiheessa varmasti vaikuttaa se kielteisesti että on aiemmin jo lopettanut koulun.

Näin siinä onkin käynyt... Ahdistaa että olen "jo" 24vuotias työtön ilman ammattia. 4v nuoremmalla siskolla jo vakituinen työ ja kaikki. Toki itseä ei voi verrata muihin mutta tuntuu että elämäni polkee paikoillaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat