Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Epätoivoinen rakkaus

the_freedom_fighter

Onkohan täällä mielipiteitä tai kokemuksia jonkinlaisesta epätoivoisesta rakkaudesta?

Mä oon siis kohtapuoliin 30v, ja ollaan mun tyttöystävän kanssa kohta oltu jo seitsemän vuotta yhdessä. Tuosta kolme viimeisintä vuotta olen asunut tyttöystäväni luona täällä Etelä-Euroopassa (eli siis ekat vuodet oltiin kaukosuhteessa). Eli siis muutin Suomesta naisen perässä.

Mikä tästä tekee epätoivoiseksi on se, että toisaalta rakastan tyttöystävääni, ja en pysty kuvittelemaan ikinä tapaavani itselleni yhtä hienoa ja itselleni sopivaa naista, enkä pysty kuvittelemaan itseäni kenenkään muun naisen kanssa. Mutta toisaalta samalla mun on vaikea kuvitella perustavani perhettä täällä.

Tyttöystäväni ei siis pysty muuttamaan täältä - hän on liian kiintynyt vanhempiinsa. Hän on koko nuoruutensa kasvanut olemaan tavallaan perheen aikuinen (kun vanhemmat ja hänen veljet eivät ole ikinä käyttäytyneet aikuismaisesti), ja hän on aina hirveän huolissaan perheestään (saa jopa paniikkkikohtauksia), eikä siis tämän takia voi asua kaukana perheestään.

Mä viihdyn täällä kyllä tällä hetkellä ihan mukavasti - mulla on parempi palkka kuin mitä mulla olisi Suomessa samoissa hommissa (insinööri), tosin mitä tahansa muita hommia täällä tehtäessä olisi todella alhainen palkka. Ja muutenkin kiva, lämmintä on ja ihmiset on lämpimiä ja läheisiä ja meillä on mahtava työporukka, tosin täällä on vaikea tehdä ns. "oikeita" kavereita, ja vieraat ihmiset voi käyttäytyä todella iljettävästi ja rumasti, ja on muutenkin välillä jonkun verran kulttuurieroja tän maan kanssa (meidän parisuhteen sisällä meillä ei juurikaan ole kulttuurieroja eikä ongelmia!). Eli tällä hetkellä mä viihdyn täällä, mutta mä pelkään että joskus 5-10 vuoden päästä mä vaan yhtäkkiä miettisin, että saatana en enää kestä olla tässä maassa, ja haluan takaisin Suomeen. Joku vois tietysti sanoa, että vietä siellä vielä jonkun aikaa ja käytä aikaa miettimiseen, mutta kun mun tyttöystävä vielä viimeaikoina on alkanu stressaamaan ja vihjailemaan kosimisesta, ja kun lapsiakin pitäisi kuulemma tehdä ihan parin vuoden sisällä. Niin kai se nyt selvää on, että sen jälkeen kun on lapsia mukana kuvioissa, niin sen jälkeen mä en vois täältä lähteä yhtään minnekään.

Mua on alkanut pelottamaan, että joskus eläkkeellä mä kadun asiaa joka on joko:
1. Se, että mä jäin tänne, enkä menny takaisin Suomeen asumaan
2. Tulin takas Suomeen, mutta miksen olis jäänyt viettämään elämääni mun elämän rakkauden kanssa

En myös millään pysty kuvittelemaan, vaikka mun muija ei tietty täydellinen olekaan, että pystyisin ikinä löytämään yhtä ihanan ja mulle sopivan naisen Suomesta. Varsinkin kun näen kuinka mun monet suomalaiset kaverit etsimällä etsii, eikä löydä sopivia mimmejä. Pelottaa. Oon myöskin osiltaan jo sen verran sopeutunut tänne, että mua myös pelottaa, pystyisinkö enää käsittelemään sitä suomalaista juroutta ja hiljaisuutta, sen jälkeen kun on tottunut tähän ihmisten mutkattomuuteen ja lämpiyteen (tosin täällä ikävöin esimerkiksi suomalaisten vastuun- ja velvollisuudentuntoisuutta, ja asioiden yleistä toimivuutta Suomessa).

Kiitos ihmiset kaikista kommenteista ja ajatuksista tässä ahdistuksen keskellä!

Kommentit (4)

Vierailija

Moi!

Kirjottelenpa sulle, kun itsellä on vähän kokemusta vastaavasta.

Mä olen asunut todella kauan ulkomailla (Euroopassa) ja tapasin täkäläisen mieheni täällä. Ollaan oltu yhdessä nyt kymmenisen vuotta ja meillä on pari lasta. Olin siis ollut maassa jo useita vuosia ennen kuin edes tapasimme, eli olen kotoutunut aika hyvin.

On tosi hyvä että pohdit tota asiaa nyt! Itse aikoinani annoin vain tunteiden viedä ja tehtiin ne lapset sen kummempia pohtimatta, koska rakastettiin toisiamme. Nyt kun se perhe on, on käynyt mielessä, että olisi voinut tehdä toisinkin.

Meillä menee periaatteessa miehen kanssa tosi hyvin, vaikka aina siihen suhteeseen tietysti jotain ryppyjä mahtuu. Kuitenkin mua on tavallaan alkanut kaduttaa se, että tein lapset ulkomaille ja ulkomaalaisen kanssa. Siitä kahtiarepivästä tunteesta ei pääse sitten enää koskaan eroon, kun perhettä on kahdessa eri maassa, päinvastoin sen siirtää vielä lapsillekin eteenpäin. Mun lapseni ainakin ovat ihan ilmaisseet, miten pahalta tuntuu se ikävä koko ajan (käydään usein Suomessa ja heillä paljon sukua ja tuttuja sielläkin).

Jossain vaiheessa mietin myös ihan tosissani eroa miehestäni, mm. koska olisin halunnut muuttaa Suomeen ja olla suomalaisen miehen kanssa (jotenkin koska ne kulttuurierot voi nousta pintaan todella pitkänkin ajan päästä), mutta mun on vaan pakko hyväksyä se, että mun elämäni on nyt täällä enkä voi erottaa lapsiani isästään.

Te olette vielä suht nuoria. Moni tuntemani kolmikymppinen ei ole vielä vakituisessa parisuhteessa, ja moni nelikymppinen taas jo toisella kierroksella. Mulla itselläni ei ainakaan olisi ahdistusta löytää uutta kumppania, olen varma että sellainen ilmaantuisi jostain, mutta sinusta en tietysti osaa sanoa. Mut jos mietit, että sulla on hyvinkin kymmenen vuotta aikaa tehdä lapsia (enemmänkin, koska olet mies), niin ehkä voisi kuvitella sunkin kymmenessä vuodessa jonkun tapaavan.

En sano, että sun kannattaisi erota, sanon vaan, että kannattaa tosiaan miettiä erityisen tarkkaan sitä lasten tekemistä tuossa tilanteessa. Ei se ainakaan helpotu, kun ne sitten siinä ovat.

Vierailija

Itse erosin ulkomaalaisesta kolmen vuoden jälkeen. En olisi kestänyt elämää hänen maassaan (eurooppaa kylläkin), mutta tämä tunne tuli hyvin vahvaksi minulla. Minulla olisi ollut kuin mies, mutta ei muita syviä ihmissuhteita. Nyt suomalaisen miehen kanssa onnellisesti :)

Vierailija

Tämäpä kuulostaa tutulta ongelmalta. Mahdatko asustella entisessä neuvostovaltiossa, jonka pääkaupungissa on metro?

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat