Jatkuvasti pahantuulinen, negatiivinen ja itkuinen lapsi

Vierailija

Miten jaksatte te kenellä on jatkuvasti pahantuulinen, negatiivinen ja itkuinen lapsi? Joskus tuntuu niin turhauttavalta kaikki kun lapsella 5v on niin harvoin hyvä, iloinen ja reipas mieli. Hänelle tulee paljon sellaisia jumituskohtauksia esim. jos jokin asia ei mene niin kuin hän toivoisi, hän jää siihen tunteeseen vellomaan tuntikausiksi. Anteeksiantaminen on tälle lapselle todella vaikeaa, samoin rutiineista poikkeamiset. Lapsi on todella sinnikäs kaikessa, myös hyvällä tavalla. Toisaalta jos hän saa jonkin ajatuksen vaikka, että haluaa nukkua lattialla, hän itkee sitä tuntikausia joka ilta monen viikon ajan. Jos taas annan siihen luvan, lapselle tulee siitä tapa, että aina suuttueessaan viskaa petivaatteensa ja nukkuu lattialla. Kyseessä ei ole erityislapsi vaan varmasti ihan "normaalin" rajoissa kulkeva persoonallisuuden piirre.

Raskainta tässä on se, että lapsi ahdistuu todella pienistäkin asioista eikä normaalit ns. kasvatuskäytännöt toimi, koska lapsi kerää kaiken negatiivisen sisälleen. Kaikki pitäisi aina mennä positiivisen kautta, mutta jos vähänkin ote itsellä herpaantuu, se näkyy heti lapsen hankaloituneessa käytöksessä. Lapsi kärsii kovasti siitä, että meillä on kolme lasta ja ei voi saada aina minun koko huomiota. Jos olisi ainoa lapsi, varmasti menisi paremmin. Nyt kinaa syntyy myös sisarusten kanssa jatkuvasti ja koska näkee asiat negatiivisesti, toisten lasten ei tarvitse kuin katsoa vähän hassusti tähän lapseen, niin hän suuttuu ja alkaa itkemään.

Lapsessa on paljon hyvääkin. Hän on itsepäinen ja sinnikäs myös hyvällä tavalla, fiksu, hänen kanssaan on mukava touhuta ja hyvällä tuulella ollessaan ihana ja valloittava. Miten te muut vanhemmat olette toimineet vastaavanlaisen lapsen kanssa? Mikä auttaa, miten kestätte?

Sivut

Kommentit (20)

Vierailija

Apua, mä oon tuollainen aikuinen... Enpä tiedä, voisitko tehdä lapsen kanssa jotain mielikuvaharjoituksia? Voisi olla ihan kiva leikki kokeilla. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Apua, mä oon tuollainen aikuinen... Enpä tiedä, voisitko tehdä lapsen kanssa jotain mielikuvaharjoituksia? Voisi olla ihan kiva leikki kokeilla. 

Millaisia mielikuvaharjoituksia tarkoitat? Iltaisin käytän rentoutusta, sivelen lapsen kokonaan läpi, että rentoutuisi ja hellittäisi kaikesta siitä negatiivisesta, mitä "hautoo sisällään". 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Apua, mä oon tuollainen aikuinen... Enpä tiedä, voisitko tehdä lapsen kanssa jotain mielikuvaharjoituksia? Voisi olla ihan kiva leikki kokeilla. 

Millaisia mielikuvaharjoituksia tarkoitat? Iltaisin käytän rentoutusta, sivelen lapsen kokonaan läpi, että rentoutuisi ja hellittäisi kaikesta siitä negatiivisesta, mitä "hautoo sisällään". 

No tällaista rentoutusta just, "silmät kiinni ja kuvittele joku paikka missä olet onnellinen, miten onni tuntuu sisällä" jne. Hyvä toi sively varmasti, kosketus on tärkeää. 

Yritä myös kuunnella lasta, mitä kertoo tunteistaan. Kehu kaikesta mitä osaa kertoa, kysele lisää, miksi jne. 

Vierailija

Voi ei... Kuulostaa niin raskaalta, että hakisin apua perheneuvolasta. Ikävä kyllä tällaisesta lapsesta on vain surullinen kokemus, eli mieheni  lapsi ensimmäisestä liitosta. Lapsi oli pienestä pitäen luonteeltaan tuollainen murehtija ja märehtijä, koki kaiken nurjana ja kurjana ja pienimmänkin ojentamisen koulukiusaamisena.

Häntä käytetiin myös perheneuvolassa ja vanhemmat uhrasivat paljon aikaa hänen vuokseen, jopa sisarusten jäädessä sivuun. Mikään ei auttanut. Olen tutustunut lapseen 10-vuotiaana ja nähnyt hänen kasvunsa aikuiseksi.

Koko elämä on yhtä kurjuutta, hän kokee kaiken negatiivisesti, ottaa itseensä ihan kaiken ja kokee saavansa vähiten, vaikka saisi huomiota kaikkein eniten. Hän on luonteeltaan ihan marttyyrimainen ja ruikuttaaa kaikesta. Ikävintä on se, että hän on pilannut sillä kaikella ystävyyssuhteensa, seurustelunsa ja opiskelunsa. Syrjäytynyt aineiden väärinkäyttäjäksi ja MTT-potilaaksi.

Jotkut vain tuntuvat syntyvän sellaisiksi, ettei heihin ulotu mikään apu.

Vierailija

Miten sinä reagoit jos tämä lapsi hermostuu siitä että sisarus katsoo häntä? Mitä sanot lapselle ja entä sisarukselle? Oletko koskana kokeillut lyhyttä ja ytimekästä ei -sanaa. Tai jättänyt tämän lapsen huomioimatta vastaavissa tilanteissa. Tai sanonut lapselle: lopeta! kun hän toimii noin?

Työssäni nimittäin törmään yllättävän monesti vastaaviin juttuihin. Vanhemmat selittävät kuin ruuneperi lapselle yhä uudestaan ja uudestaan, samaa asia avellotan päiväkausia kun joskus olisi vain paikoillaan sanoa, lopeta, nyt, heti.

Vierailija

Mä olen myös tuollainen aikuinen. Ja lapsena ollut samanlainen jo. Epäilemättä hyvin raskas lapsi vanhemmilleni. Mutta ihan kunnon ihminen minusta on tullut. Hyvän akateemisen koulutuksen olen hankkinut, työllä itseni elättänyt, pariutunut ja 2 lastakin tehnyt. Pessimisti ja rutiinien rakastaja olen vieläkin ja tulen olemaan aina. Mutta miksipä ei minunlaisiakin saisi olla? 

Vierailija

Joskus lapsi käyttäytyy kuvailemallasi tavalla myös silloin, kun ei ole tottunut vastoinkäymisiin, jos hänen tietään on siloiteltu liikaa. Silloin pienetkin asiat tuntuvat valtavilta. Onko lapsesi esikoinen, jolloin olisi tottunut saamaan huomiota enemmän? Vaaditko lapselta asioita? kuten siivoamaan yms. jolloin hän voi kokea onnistumisia. Älä tee asioita lapsen puolesta liikaa. Äläkä yritä  ja vaadi itseltäsi liikaa.

Vierailija

Meillä on vähän samantyyppistä, tosin lapsi on usein iloinen ja positiivinen, mutta äärimmäisen herkkä, itkee hirveästi jos vaikka satuttaa itsensä tai pahoittaa mielensä eikä osaa rauhoittaa itseään eikä lopettaa. Jos yöllä tulee vaikka kasvukipuja niin itkee valtoimenaan jnejne.

Tämä on hankalaa nyt kun on myös taapero, joka pelkää huutamista tai herää siihen...teillä kyllä kuulostaa vielä hankalammalta, mun poika on kuitenkin ollut aina peruskiltti ja tulee muiden kanssa toimeen. Mutta mulle on ollut todella vaikeaa oppia, että kuinka paljon antaa näissä tilanteissa empatiaa ja kuinka paljon ohjaa "ryhdistäytymään". Ennen ajattelin, että empatiaa vaan koska lapsi tuntuu sitä tarvitsevan, mutta nyt kun on jo koululainen niin tuntuu, että pitäisi myös hiukan vaatia reippautta. Mutta toisaalta reippautta vaatimalla sitä ei vaikuta poikaan ilmestyvän.

Noissa raivoamis/itkupaniikkitilanteissa tuntuu parhaalta strategialta, että pysyn itse empaattisena mutta rauhallisena, ikään kuin viestitän, että ymmärrän hänen tunteensa mutta että objektiivisesti tilanne ei ole katastrofi. Eli sanon TODELLA rauhallisella ja lämpimällä äänellä esim. että "joo, sua varmasti sattui. Tosi ikävää, että sä tolleen kolautit...." En ala säälitellä ylenpalttisesti enkä myöskään sano, että "ei sattunut/ei satu enää", koska se selvästi herättää hädän, että en ymmärrä hänen tuskaansa :D Jos on kyse jostain muusta ongelmasta kuin kivusta, niin edelleen viestitän ymmärtäväni hänen tunteensa ja esitän sitten jonkun ratkaisun. Vältän sanomasta "ei se haittaa" (esim. jos joku kirja on unohtunut kouluun) koska se jälleen viestittää, etten ymmärrä hänen hätäänsä.

Poika oli myös ainoa lapsi melkein 6 vuotta ja on varmasti myös kyse siitä, että on tottunut enempään huomioon kuin mitä nyt saa kun on isoveli.

Olet ihana äiti, kun tajuat, että lapselle on vaikeaa kun ei saa tarpeeksi huomiota, mutta yrittäisin sinuna olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että jaat huomiotasi myös muille. Eli sinuna ottaisin nyt itsestäänselvyytenä, että poika ei voi saada kaikkea huomiotasi, ja hän reagoi siihen ikävästi, mutta asiat nyt vain ovat näin - myös muut sisarukset tarvitsevat vanhempiaan.

Kestämisessä auttaa, kun tajuaa, että nämä ovat tosi voimakkaasti temperamenttiin, ei kasvatukseen liittyviä juttuja. Jotkut lapset vain ovat hyvin herkkiä ja negatiivisia syntymästä saakka.

Valitettavasti konkreettisia neuvoja ei minulla juuri ole. Tuntuu kuitenkin, että paras tie olisi, että antaa vaan rakkautta ja empatiaa niin paljon kuin jaksaa ja ehtii, ja toisaalta yrittää ehkä ennakoida hankalia tilanteita ja yrittää järjestää arjen niin, että niitä ei tulisi niin paljon (helpommin sanottu kuin tehty). Tsemppiä kovasti!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miten sinä reagoit jos tämä lapsi hermostuu siitä että sisarus katsoo häntä? Mitä sanot lapselle ja entä sisarukselle? Oletko koskana kokeillut lyhyttä ja ytimekästä ei -sanaa. Tai jättänyt tämän lapsen huomioimatta vastaavissa tilanteissa. Tai sanonut lapselle: lopeta! kun hän toimii noin?

Työssäni nimittäin törmään yllättävän monesti vastaaviin juttuihin. Vanhemmat selittävät kuin ruuneperi lapselle yhä uudestaan ja uudestaan, samaa asia avellotan päiväkausia kun joskus olisi vain paikoillaan sanoa, lopeta, nyt, heti.

Itse en ole vellojatyyppi, joten yritän lyhyesti aina sivuuttaa tällaiset. Yleensä sanon suuttuu siitä, miten sisarus on katsonut, että tuollaisesta ei tarvitse suuttua, kukaan ei tarkoittanut pahaa. Joskus käytän tuota lopeta! -sanaa esim. äsken kun lapsi vain itki ja itki sitä, että tuli otettua vääränlainen jogurtti. Lapsi voi kuitenkin huutaa pitkäänkin ja inttää inttämistään. Osa tästä on huomion hakua varmasti mutta ihan oikeasti uskon lapsen olevan myös niin, että näkee kaiken negatiivisena ja ottaa siitä itseensä. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Voi ei... Kuulostaa niin raskaalta, että hakisin apua perheneuvolasta. Ikävä kyllä tällaisesta lapsesta on vain surullinen kokemus, eli mieheni  lapsi ensimmäisestä liitosta. Lapsi oli pienestä pitäen luonteeltaan tuollainen murehtija ja märehtijä, koki kaiken nurjana ja kurjana ja pienimmänkin ojentamisen koulukiusaamisena.

Häntä käytetiin myös perheneuvolassa ja vanhemmat uhrasivat paljon aikaa hänen vuokseen, jopa sisarusten jäädessä sivuun. Mikään ei auttanut. Olen tutustunut lapseen 10-vuotiaana ja nähnyt hänen kasvunsa aikuiseksi.

Koko elämä on yhtä kurjuutta, hän kokee kaiken negatiivisesti, ottaa itseensä ihan kaiken ja kokee saavansa vähiten, vaikka saisi huomiota kaikkein eniten. Hän on luonteeltaan ihan marttyyrimainen ja ruikuttaaa kaikesta. Ikävintä on se, että hän on pilannut sillä kaikella ystävyyssuhteensa, seurustelunsa ja opiskelunsa. Syrjäytynyt aineiden väärinkäyttäjäksi ja MTT-potilaaksi.

Jotkut vain tuntuvat syntyvän sellaisiksi, ettei heihin ulotu mikään apu.

Ulottuu kyllä, mutta siihen tarvitaan samanlainen "erikoisempi" ihminen joka on päässyt tasa-painoon itsensä kanssa. Eräänlainen malli esimerkki. Ei niin että kaikilla olisi mahdollista saada elämäänsä joku johon samaistua, mutta tuo viimeinen lause on minusta ihmisen lohtu itselleen jos tuntee riittämättömyyttä ja epäonnistumisen tunnetta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä olen myös tuollainen aikuinen. Ja lapsena ollut samanlainen jo. Epäilemättä hyvin raskas lapsi vanhemmilleni. Mutta ihan kunnon ihminen minusta on tullut. Hyvän akateemisen koulutuksen olen hankkinut, työllä itseni elättänyt, pariutunut ja 2 lastakin tehnyt. Pessimisti ja rutiinien rakastaja olen vieläkin ja tulen olemaan aina. Mutta miksipä ei minunlaisiakin saisi olla? 

Minäkin uskon, että lapseni on hyvä juuri sellaisenaan. Itseäni vain pelottaa, pystynkö tarpeeksi vastaamaan lapsen tunnepuolen tarpeisiin kasvattaakseni hänestä tasapainoisen ja onnellisen aikuisen. 

Vierailija

Meillä myös samalainen lapsi. Näen että hänessä on meidän suvussa kulkeva synnynnäinen taipumus masentua ja ahdistua, joka on siis ihan geneettistä. Koska myös itse olen ollut samanlainen lapsi, ja koen että minulle tehtiin suurta vahinkoa säälittelemällä ja paapomalla, en anna lapseni tulla samanlaiseksi itsensä säälijäksi. On todella turhauttavaa käydä kerta toisensa jälkeen läpi niitä tilanteita ja kertoa, että ei, sinua ei kiusattu, sinä et ole maailman ainoa ihminen jolla on joskus kurja päivä ja että joskus pitää miettiä muitakin kuin itseään. Ja koska toisinaanhan lasta sitten taas ON kiusattu ja hänellä on kaikkein kurjinta, niin sitten taas siihen pitää osata antaa oikeanlaista myötätuntoa. En hirveästi odota lapseltani ns. menestystä tässä elämässä, jos selviää elämästä ilman päihdeongelmaa ja isoja mt-puolen ongelmia niin saamme kaikki taputtaa toisiamme olkapäälle, koska se on ollut meiltä kaikilta jo iso erävoitto siihen verrattuna mitä tämän kaltaisista ihmisistä kuin minä ja lapseni noin yleensä ottaen tulee.

Ajattelen että olen ollut itse niin työläs lapsi että karma kostaa ja sain sitten itselleni tällaisen lapsen. ;) Jos hän olisi ollut esikoinen, olis jäänyt ainoaksi lapseksi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei... Kuulostaa niin raskaalta, että hakisin apua perheneuvolasta. Ikävä kyllä tällaisesta lapsesta on vain surullinen kokemus, eli mieheni  lapsi ensimmäisestä liitosta. Lapsi oli pienestä pitäen luonteeltaan tuollainen murehtija ja märehtijä, koki kaiken nurjana ja kurjana ja pienimmänkin ojentamisen koulukiusaamisena.

Häntä käytetiin myös perheneuvolassa ja vanhemmat uhrasivat paljon aikaa hänen vuokseen, jopa sisarusten jäädessä sivuun. Mikään ei auttanut. Olen tutustunut lapseen 10-vuotiaana ja nähnyt hänen kasvunsa aikuiseksi.

Koko elämä on yhtä kurjuutta, hän kokee kaiken negatiivisesti, ottaa itseensä ihan kaiken ja kokee saavansa vähiten, vaikka saisi huomiota kaikkein eniten. Hän on luonteeltaan ihan marttyyrimainen ja ruikuttaaa kaikesta. Ikävintä on se, että hän on pilannut sillä kaikella ystävyyssuhteensa, seurustelunsa ja opiskelunsa. Syrjäytynyt aineiden väärinkäyttäjäksi ja MTT-potilaaksi.

Jotkut vain tuntuvat syntyvän sellaisiksi, ettei heihin ulotu mikään apu.

Ulottuu kyllä, mutta siihen tarvitaan samanlainen "erikoisempi" ihminen joka on päässyt tasa-painoon itsensä kanssa. Eräänlainen malli esimerkki. Ei niin että kaikilla olisi mahdollista saada elämäänsä joku johon samaistua, mutta tuo viimeinen lause on minusta ihmisen lohtu itselleen jos tuntee riittämättömyyttä ja epäonnistumisen tunnetta.

Tuo viimeinen lause on itseasiassa mukailtu oman terapeuttini lausahduksesta. Olen yrittänyt hakea myös itselleni äitipuolena tukea kasvatustyöhön ja purkanut ajatuksiani, kun mikään ei auta ja mikään apu ei "ulotu" lapseen, nyt siis jo aikuiseen ihmiseen.

Hän tavallaan armahti minua ja miestäkin tällä ajatuksella, kun pohdin jälleen miksi vain yhdelle lapselle muiden joukossa kaikki tuntuu olevan ihan mahdotonta. Häntä on kohdeltu yhtä hyvin ja huolehtivasti kuin muita, persoonansa takia jopa enemmän huomioiden.

No, joka tapauksessa olen jo nostanut käteni ilmaan, enempää en voi enkä osaa tehdä. Eikä voi tehdä ammattilainenkaan ihmiselle, joka ei halua ottaa vastaan apua.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä on vähän samantyyppistä, tosin lapsi on usein iloinen ja positiivinen, mutta äärimmäisen herkkä, itkee hirveästi jos vaikka satuttaa itsensä tai pahoittaa mielensä eikä osaa rauhoittaa itseään eikä lopettaa. Jos yöllä tulee vaikka kasvukipuja niin itkee valtoimenaan jnejne.

Tämä on hankalaa nyt kun on myös taapero, joka pelkää huutamista tai herää siihen...teillä kyllä kuulostaa vielä hankalammalta, mun poika on kuitenkin ollut aina peruskiltti ja tulee muiden kanssa toimeen. Mutta mulle on ollut todella vaikeaa oppia, että kuinka paljon antaa näissä tilanteissa empatiaa ja kuinka paljon ohjaa "ryhdistäytymään". Ennen ajattelin, että empatiaa vaan koska lapsi tuntuu sitä tarvitsevan, mutta nyt kun on jo koululainen niin tuntuu, että pitäisi myös hiukan vaatia reippautta. Mutta toisaalta reippautta vaatimalla sitä ei vaikuta poikaan ilmestyvän.

Noissa raivoamis/itkupaniikkitilanteissa tuntuu parhaalta strategialta, että pysyn itse empaattisena mutta rauhallisena, ikään kuin viestitän, että ymmärrän hänen tunteensa mutta että objektiivisesti tilanne ei ole katastrofi. Eli sanon TODELLA rauhallisella ja lämpimällä äänellä esim. että "joo, sua varmasti sattui. Tosi ikävää, että sä tolleen kolautit...." En ala säälitellä ylenpalttisesti enkä myöskään sano, että "ei sattunut/ei satu enää", koska se selvästi herättää hädän, että en ymmärrä hänen tuskaansa :D Jos on kyse jostain muusta ongelmasta kuin kivusta, niin edelleen viestitän ymmärtäväni hänen tunteensa ja esitän sitten jonkun ratkaisun. Vältän sanomasta "ei se haittaa" (esim. jos joku kirja on unohtunut kouluun) koska se jälleen viestittää, etten ymmärrä hänen hätäänsä.

Poika oli myös ainoa lapsi melkein 6 vuotta ja on varmasti myös kyse siitä, että on tottunut enempään huomioon kuin mitä nyt saa kun on isoveli.

Olet ihana äiti, kun tajuat, että lapselle on vaikeaa kun ei saa tarpeeksi huomiota, mutta yrittäisin sinuna olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että jaat huomiotasi myös muille. Eli sinuna ottaisin nyt itsestäänselvyytenä, että poika ei voi saada kaikkea huomiotasi, ja hän reagoi siihen ikävästi, mutta asiat nyt vain ovat näin - myös muut sisarukset tarvitsevat vanhempiaan.

Kestämisessä auttaa, kun tajuaa, että nämä ovat tosi voimakkaasti temperamenttiin, ei kasvatukseen liittyviä juttuja. Jotkut lapset vain ovat hyvin herkkiä ja negatiivisia syntymästä saakka.

Valitettavasti konkreettisia neuvoja ei minulla juuri ole. Tuntuu kuitenkin, että paras tie olisi, että antaa vaan rakkautta ja empatiaa niin paljon kuin jaksaa ja ehtii, ja toisaalta yrittää ehkä ennakoida hankalia tilanteita ja yrittää järjestää arjen niin, että niitä ei tulisi niin paljon (helpommin sanottu kuin tehty). Tsemppiä kovasti!

Kiitos ihanasta viestistäsi! Se oli tosi lohdullinen ja paljon hyviä juttuja! Tuo juuri itselläkin on vaikeaa, että miten paljon pitäisi sitä reippautta yrittää saada esiin ja miten paljon antaa empatiaa. Tuntuu, että tosi vaikeaa on. Turhauttaa ja tulee itsellekin syyllinen olo jatkuvasti tämän lapsen osalta. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä myös samalainen lapsi. Näen että hänessä on meidän suvussa kulkeva synnynnäinen taipumus masentua ja ahdistua, joka on siis ihan geneettistä. Koska myös itse olen ollut samanlainen lapsi, ja koen että minulle tehtiin suurta vahinkoa säälittelemällä ja paapomalla, en anna lapseni tulla samanlaiseksi itsensä säälijäksi. On todella turhauttavaa käydä kerta toisensa jälkeen läpi niitä tilanteita ja kertoa, että ei, sinua ei kiusattu, sinä et ole maailman ainoa ihminen jolla on joskus kurja päivä ja että joskus pitää miettiä muitakin kuin itseään. Ja koska toisinaanhan lasta sitten taas ON kiusattu ja hänellä on kaikkein kurjinta, niin sitten taas siihen pitää osata antaa oikeanlaista myötätuntoa. En hirveästi odota lapseltani ns. menestystä tässä elämässä, jos selviää elämästä ilman päihdeongelmaa ja isoja mt-puolen ongelmia niin saamme kaikki taputtaa toisiamme olkapäälle, koska se on ollut meiltä kaikilta jo iso erävoitto siihen verrattuna mitä tämän kaltaisista ihmisistä kuin minä ja lapseni noin yleensä ottaen tulee.

Ajattelen että olen ollut itse niin työläs lapsi että karma kostaa ja sain sitten itselleni tällaisen lapsen. ;) Jos hän olisi ollut esikoinen, olis jäänyt ainoaksi lapseksi.

Samoin täällä kyseessä sukuvika. Tulee sekä minun puolelta että miehen puolelta. Itsekin ajattelen, että tavoite tämän lapsen kohdalla on, että selviäisi elämästä ilman mielenterveysongelmia. 

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat