Te, jotka tunnette että teillä on ollut vähän säröinen lapsuus!

Tuntuuko teistä koskaan siltä, ettei teillä olisi kuin oikeutta puhua näistä lapsuuden vaikeuksista? Jos te puhutte, niin onko vastaanotto sellaista, että teille tulee olo, että muut ajattelevat teidän joko liioittelevan tai valehtelevan? Kerjäävän sääliä?



Mua ahdistaa usein se, että omassa lapsuudessani oli paljon pieniä " riskitekijöitä" , jotka eivät olleet kuitenkaan sitä luokkaa, että olisi voitu puhua virallisesta sosiaalisen tuen tarpeesta tms.



Silti tunnen monella tavalla olevani vähän rikkinäinen ihminen. En pysty samaistumaan millään tavalla lapsuudenkokemuksiin, jossa äiti ja isä ovat turvaa tuottavia ihmisiä. Koska minulla molemmat eivät ole sitä olleet.



Keskustelu aikuisena on vaikeaa, koska ne, joilla on ollut paljon tasapainoisempi lapsuus, eivät ymmärrä - ja taas monet niistä, joilla on ollut TODELLA paljon vaikeampaa, eivät halua uskoa, että voisin tuntea näin kuin tunnen.



Usein tulee aina joku sanomaan, että " unohda ja elä omaa elämääsi" . Ongelma on vain siinä, että haluan lasteni kanssa toimia toisin ja siksi availla solmuja. En halua toistaa lapsille samaa puoliväkivaltaista kasvatusta, yksin jättämistä jne.