En pysty seurustelemaan perhetaustani vuoksi

Vierailija

Isäni kuoli viinaan ollessani parikymppinen. Äitini asuu hyvin alkeellisissa, suorastaan saastaisissa oloissa (hamstrausta yms.) ja ei hänkään ihan "täysillä" käy. Siskoni on vaikeasti mielenterveysongelmainen. Itse muutin jo hyvin aikaisin toiselle puolelle maata ja yritän kovasti elää ns. normaalia elämää, välillä käyn vaan lapsuudenkodissa auttelemassa.

En vain pysty päästämään ketään lähelle, ihan jo läheisille ystäville perheestäni puhumiseen on iso kynnys. Ahdistaa, menen lukkoon ja mietin aina tarkkaan mitä voin kertoa asiasta kenellekin. Puhumattakaan sitten että pitäisi jollekin miehelle avautua ja kertoa kaikki, ihan kammottava ajatus! Tai mitä jos mies haluaa käydä lapsuudenkodissani tai tavata äitini/siskoni??! Apua. Tunnen siis syvää häpeää taustastani, toisaalta hyvin voimakasta suojelunhalua perhettäni kohtaan ettei kukaan loukkaa tai pidä heitä outona.

Miten te muut ns. vähän erilaisista perheistä olevat olette ratkaisseet asian? Missä vaiheessa/miten olette kertoneet? Haluaako kukaan edes seurustella tällaisen friikin kanssa, jonka kanssa ei tule ikinä olemaan esim. perhejouluja suvun kera tai lapsilla läheisiä isovanhempia (ei voisi kuvitellakaan vievänsä sinne esim. lapsia hoitoon jne.)?? Juokseeko miehet suoraan karkuun tällaista asiaa?

Sivut

Kommentit (36)

Vierailija

Hyvä kysymys, olen seurustellut yli vuoden, enkä ole vieläkään esitellyt poikaystävääni kotiväelle. Mutta ei se sinänsä seurustelua ole estänyt.

Vierailija

En ole koskaan päässyt tapailuissa niin pitkälle että mies olisi kysynyt. Valtaosa ystävistänikään ei tiedä, koska häpeän niin paljon. Suoraan kysyessä olen kertonut, en muutoin.

Omalla kohdalla taustan "huonous" on yksi isoin juttu miksen ole uskaltanut edes tapailla miehiä kauheasti :( En haluaisi valehdella, mutta toisaalta en voisi kertoa asiasta kun vasta hyvin pitkän ajan jälkeen, jolloin mies tuntisi minut eikä tuomitsisi minua perhetaustani perusteella.

Lisäksi tuntuu, että vaikka itse elän toisenlaista elämää miehille on tärkeää, että naisella on korkeatasoinen tausta. Minultakin on täysin poissuljettua mm. perhejoulut, isovanhempieni tapaaminen.

Vierailija

vaikeita asioita...jollekin miehelle tuo voi olla ongelma, jollekin taas ei minkäänlainen ongelma. pitää vaan itse löytää sellainen mies, johon pystyy luottamaan, ja joka haluaa elää juuri SINUN kanssa, ei sukusi kanssa. ja ei ole pahitteeksi, että on nähnyt vähän kaikenlaista ja tietää että kulissien takana voi olla vaikka mitä, vaikka olisikin ns ok perhe päällepäin.

Vierailija

En tiedä, onko viestini sieltä kannustavammasta päästä, mutta kirjoitan kuitenkin. Seurustelin aikoinaan vajaan vuoden todella ikävistä perhetaustoista tulleen miehen kanssa. Miehen isä oli ollut vankilassa, äidillä oli ollut mielenterveysongelmia. Itse taas tulen akateemisesta ydinperheestä, ja vaikka perheelläni on omat ongelmansa - keillä ei muka ole - niin kasvuympäristöni oli aina turvallinen.

En kokenut miehen taustaa koskaan ongelmaksi. Miehenhän kanssa minä halusin olla, en hänen perheensä. Mutta ongelmaksi koitui lopulta se, ettei mies ollut yhtään työstänyt näitä taustansa aiheuttamia traumoja. Ei osannut avautua tunteistaan ollenkaan ja lopulta purki ne todella epäterveellä tavalla. Eli erohan siitä sitten tuli.

Eli itse perhetausta ei varmastikaan ole useimmille ongelma. Kunhan osaat tiedostaa ongelmasi avautumisen ja tunteiden ilmaisun suhteen ja osaat työstää niitä, niin en näe mitään estettä toimivalle parisuhteelle.

Vierailija

Ymmärrän ap:n ongelman. Minä olen kokenut vähän samantapaisia "huonouden" tunteita. Tosin taustalla ei ole viinaa eikä mielenterveysongelmia, vaan uusperhe, jossa asiat jäivät heti alusta asti selvittämättä. Tiedän, että perhe odotti minun avioituvan, mutta petin odotukset. En osannut selittää loukkaamatta, miksi en kykene sitoutumaan. Ei minulla silloin nuorena edes itselle ollut täysin selvää, miksi toimin niin kuin toimin. Vasta oikeastaan vanhempana, kun aloin pohtia enemmän sitä, kuka minä oikeastaan olen, minulle selvisi, että taustani on sellainen, että minun on vaikea luottaa muihin ihmisiin ja sitoutua heihin. Minä tarvitse normaalia suuremman reviirin enkä päästä ihmisiä helposti lähelleni, en fyysisesti enkä varsinkaan psyykkisesti. No nyt ei enää ole pelkoa, että kukaan ainakaan avio mielessä meikäläistä lähestyisi. Saan siis nauttia omasta erinomaisesta seurastani!

Vierailija

Ei kai tuommoisesta ole niin pahaa haittaa paitsi pintaliitäjille. Tietysti jos on perinnöllistä niin kiinnostaisi mahdollisten lasten takia, jos suhde olisi sinnepäin menossa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
En tiedä, onko viestini sieltä kannustavammasta päästä, mutta kirjoitan kuitenkin. Seurustelin aikoinaan vajaan vuoden todella ikävistä perhetaustoista tulleen miehen kanssa. Miehen isä oli ollut vankilassa, äidillä oli ollut mielenterveysongelmia. Itse taas tulen akateemisesta ydinperheestä, ja vaikka perheelläni on omat ongelmansa - keillä ei muka ole - niin kasvuympäristöni oli aina turvallinen.

En kokenut miehen taustaa koskaan ongelmaksi. Miehenhän kanssa minä halusin olla, en hänen perheensä. Mutta ongelmaksi koitui lopulta se, ettei mies ollut yhtään työstänyt näitä taustansa aiheuttamia traumoja. Ei osannut avautua tunteistaan ollenkaan ja lopulta purki ne todella epäterveellä tavalla. Eli erohan siitä sitten tuli.

Eli itse perhetausta ei varmastikaan ole useimmille ongelma. Kunhan osaat tiedostaa ongelmasi avautumisen ja tunteiden ilmaisun suhteen ja osaat työstää niitä, niin en näe mitään estettä toimivalle parisuhteelle.

Sama. Itse olen seurustellut raiskauksen uhrin kanssa ja olettaisin luonnehäiriöisen käytöksen liittyneen siihen ettei tätä traumaa ollut työstetty. 

Vierailija

Rakas ap, I feel you, ymmärrän niin hyvin. Itse tulen näennäisesti hyvästä perheestä, mutta äitini oli hyvin vakavasti mielenterveysongelmainen koko lapsuusaikani. Laitosjaksoja, itsemurhayrityksiä, alkoholismia jne. Häpesin, häpesin peittelin, kunnes itse yliopiston jälkeen sairastuin. Itsellänikin nykyään mt-diagnoosi. Ajattelin juuri kuten sinä, ei koskaan ole olemassa ketään jolle uskaltaisi/kehtaisi/pystyisi kertomaan siten, että parisuhde olisi mahdollinen. 

Kuitenkin vanhana, 36-vuotiaana löysin miehen, jolla sattumalta sama koulutus kuin itselläni. Mieheni tulee terveestä ongelmattomasta perheestä eikä hänellä ole kokemusta näistä ongelmista. 

Kerroin kuitenkin taustani alusta lähtien rehellisesti. Mies järkyttyi, mutta alkujärkytyksen jälkeen pystyi käsittelemään tunteensä. Se ei tarkoita, että hän ymmärtää taustani tai kokemukseni eikä sen tarvitsekaan. Riittää, että hän valitsi jäädä rinnallineni. 

En tarkoita että sinulla olisi sama kohtalo, mutta haluan antaa sinulle uskoa elämään. Elämä tuo kohdallemme oikeat ihmiset oikealla hetkellä. On itsestämme kiinni uskallammeko ottaa vastaan. Itselläni kesti 1.5 vuotta tapaamisestamme että sovin treffit ja olin valmis tähän mieheen. Toki kävimme kerran, pari treffeillä välissä, mutta ennen en ollut valmis avaamaan itseäni. 

Ajattele, että mahdollinen tuleva miesystäväsi haluaa sinut sinun vuoksesi. Oma mieheni ei ole edes vielä tavannut äitiäni enkä vieläkään tiedä haluanko edes tapaavan. Et ole vastuussa vanhemmistasi, ainoastaan omasta onnestasi. Se tulee varmasti vielä. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Rakas ap, I feel you, ymmärrän niin hyvin. Itse tulen näennäisesti hyvästä perheestä, mutta äitini oli hyvin vakavasti mielenterveysongelmainen koko lapsuusaikani. Laitosjaksoja, itsemurhayrityksiä, alkoholismia jne. Häpesin, häpesin peittelin, kunnes itse yliopiston jälkeen sairastuin. Itsellänikin nykyään mt-diagnoosi. Ajattelin juuri kuten sinä, ei koskaan ole olemassa ketään jolle uskaltaisi/kehtaisi/pystyisi kertomaan siten, että parisuhde olisi mahdollinen. 

Kuitenkin vanhana, 36-vuotiaana löysin miehen, jolla sattumalta sama koulutus kuin itselläni. Mieheni tulee terveestä ongelmattomasta perheestä eikä hänellä ole kokemusta näistä ongelmista. 

Kerroin kuitenkin taustani alusta lähtien rehellisesti. Mies järkyttyi, mutta alkujärkytyksen jälkeen pystyi käsittelemään tunteensä. Se ei tarkoita, että hän ymmärtää taustani tai kokemukseni eikä sen tarvitsekaan. Riittää, että hän valitsi jäädä rinnallineni. 

En tarkoita että sinulla olisi sama kohtalo, mutta haluan antaa sinulle uskoa elämään. Elämä tuo kohdallemme oikeat ihmiset oikealla hetkellä. On itsestämme kiinni uskallammeko ottaa vastaan. Itselläni kesti 1.5 vuotta tapaamisestamme että sovin treffit ja olin valmis tähän mieheen. Toki kävimme kerran, pari treffeillä välissä, mutta ennen en ollut valmis avaamaan itseäni. 

Ajattele, että mahdollinen tuleva miesystäväsi haluaa sinut sinun vuoksesi. Oma mieheni ei ole edes vielä tavannut äitiäni enkä vieläkään tiedä haluanko edes tapaavan. Et ole vastuussa vanhemmistasi, ainoastaan omasta onnestasi. Se tulee varmasti vielä. 

Miten suhdejuttunne eteni sen 1,5 vuoden aikana? Oliko siis toivoa sille miehelle päin suhteesta vai ei? Mitä hän teki suhdemielessä tahollaan? Oli sinkkuna? Olitteko ihan vain kavereita vai harvaa yhteydenpitoa epäselvässä suhdetilanteessa? Kyselen siksi, että olen tavannut erään miehen, jonka haluaisin, ja tiedän hänen vaikeasta lapsuudestaan, mutta juttu ei oikein meinaa edetä minnekään ja minun on vaikeaa pitää uskoani yllä suhteeseen. Ihanaa kun sanoit että pystyi jossain vaiheessa luottamaan mieheen. Minä olen ollut ehkä liian hätäinen ja lsäksi ehkä liian pessimisti.

Vierailija

Ei asia minulle ainakaan olisi ongelma, kunhan sinä olisit "normaali". Seurustelen miehen kanssa, jonka mukaan hänen äitinsä on ollut kovakourainen lasten ollessa pieniä. Luultavasti siitä syystä mies on paikoin ollut väkivaltainen ja myös jollain tavalla tunnekylmä. Enää en tähän lähtisi, jos huomaisin ankean lapsuuden näkyvän nykyhetkessä.

Ei kaikki ole perhekeskeisiä. Minä olen vain tyytyväinen, kun ei tarvitse usein miehen sukua nähdä.

Vierailija

Veljeni vaimo on päihdeongelmaisesta perheestä ja on nuorempana ollut huostaanotettuna. Ei ole nykyisin missään tekemisissä perheensä kanssa. Vanhempani ovat ottaneet hänet lähes tyttärekseen ja minäkin koen olevani hänen kanssaan yhtä läheinen, mitä sisko. Enkä koe, että tämä haittaa veljeäni tai hänen vaimoaan.

Vierailija

En ole koskaan tavannut mieheni toista vanhempaa eikä mies mun vanhempiani ikinä. Olemme olleet yhdessä kuusi vuotta, ja olemme tekemisissä ainoastaan miehen äidin kanssa. Kolme muuta eivät ole edes tavanneet lapsiamme, ja tuskin koskaan tapaavatkaan. Syinä on alkoholia, mielenterveyshäiriöitä ja tiukkaa hengellisyyttä (melkein menee samaan tuon mielenterveyshäiriöisen kanssa valitettavasti, niin sekopäisestä uskonnon harjoittamisesta on kyse :( ).  

Molemmat pidämme parempana että pysytellään perheen kanssa kaukana, yhteydenpito on lähinnä puhelinsoittoja kerran vuodessa jos silloinkaan, ja lapsista ei olla edes kerrottu. Nämä henkilöt eivät siis millään tavalla itse ota meihin yhteyttä, emme ole katkaisseet välejä - ehkä siksi kun mitään katkottavaa ei varsinaisesti edes ole. 

Meillä kesti seurustelun alkamisesta ehkä kuukauden verran, ennen kun perhetausta tuli puheeksi. Sitten pikku hiljaa kun vuoron perään avauduttiin, oli kiva tajuta että toinen ei tuomitse millään tavalla. Myönnän, että aluksi kadehdin ja jotenkin häpesin, että miehellä on sentään äitinsä "tallella", mutta hän on mullekin nykyisin hyvin läheinen. 

Vierailija

Päätin jo teininä ettei perheeni päihde- ja mielenterveysongelmat ole minun syyni eikä minun häpeäni. En ole koskaan pyytänyt niitä anteeksi eikä minun ole koskaan tarvinnut pyytää niitä anteeksi. Olen selviytyjä ja ihan ylpeä siitä. Ole sinäkin ylpeä itsestäsi!
Oletko koskaan kuullut sanontaa "säröstä valo pääsee sisään"? Se myös tarkottaa että usein meidän kaltaisilla on enemmän annettavaa: myötätuntoa ja ymmärrystä muunmuassa.

Vierailija

Mm, ehkä tuo sinun perheesi ei kovin suuri rasite ole, JOS onnistut itse karistamaan nuo fiilikset pois päästäsi. Perheesi ei määritä sinua ihmisenä, ellet anna niin tapahtua. Etsi mies, jolla on mukava perhe, niin saat sitä kautta itsellesi eheyttä elämääsi. Minulla on kummatkin vanhemmat kuolleet (itsemurha, sairaus), enkä todellakaan halua kertoa sitä enää ikinä kellekään, mutta jos tarpeeksi ihana tyyppi osuu kohdalle, niin ehkä joudun niin tekemään.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat