Yksinäisyys oma valinta

http://www.iltalehti.fi/mieli/2015111920694917_md.shtml

Miehet valittelevat, kun ovat yksinäisiä, sillä eivät viitsi pitää yhteyttä - erityisesti perheelliset/pariutuneet ja sittemmin eronneet. Artikkeli käsettelee vain miehiä, mutta uskon saman koskevan naisiakin. Ihmiset menevät naimisiin, hankkivat perheen ja luulevat, että onni ja idylli kestää ikuisesti. Eivät enää viitsi pitää ystäviinsä (usein lapsettomiin/sinkkuihin) yhteyttä ja huomaavat yht'äkkiä oman elämänkäännöksen myötä jääneensä yksinäisiksi. Minun mielestäni se on ihan oikein. Jos ei osaa heti alkuun arvostaa ystävyyssuhteita ja kontakteja, ei sitä myöskään ansaitse myöhemmin.

Itse olen lapseton, reilu parikymppinen sinkku ja jo nyt on erottunut jyvät akanoista niin sanotusti. Olen itsekin ollut pitkässä parisuhteessa, mutta en koskaan hylännyt ystäviäni enkä järjestänyt naurettavia "couples night"-illanistujaisia. Tiiviiseen ystäväpiiriini kuuluu niin sinkkuja kuin perheen perustaneitakin. Osa tutuista ja kavereista on karsiutunut täysin pois. Kaikki jäljelle jääneistä ottavat toisensa huomioon ja perheellisetkin pystyvät lähtemään kahville/illanviettoon/reissuun yms ihan ilman niitä lapsiakin. Ne pariskunnat ja perheelliset, jotka kykenevät pitämään yhteyttä ystäviinsä, ovat jopa sanoneet, että se on ihan itsestä kiinni. Ei se perhe-elämä niin kiireistä tai vaativaa ole (yhdellä ystävälläni on jopa erityislapsi), että se menisi ystävyyssuhteiden edelle. Ystäväthän ovat juurikin avuksi ja tukena. Suurin ongelma on, että jotkut pariutuneet/perheelliset heittäytyvät ylimielisiksi ja luulevat olevansa "parempia ihmisiä", kun ovat löytäneet kumppanin tai saaneet lapsia. Sitten alkaa se tahallinen jankkaaminen ja kyseleminen muiden lapsentekosuunnitelmista ja lapsettomien/sinkkujen vähättely ("teillä on niin paljon aikaa, ei teillä varmaa ole mitään tekemistä", "mihin teidän illat kuluu kun ei oo lapsiakaan". Ihan niinkuin lapsettomien aika ei kuluisi työhön, harrastuksiin, opiskeluun, vastuuhommiin, vapaa-ajan aktiviteetteihin..). Ja sitten myöhemmin salaa ovat katkeria, kun kaverit vielä reissaavat ja nauttivat elämästä vapaina - kun oma parisuhde alkaa rakoilla ja karu arki iskee vasten kasvoja.

Ja sitten vielä vähän sivu aiheen: tiedän joitain nuoria, parisuhteessa olevia miehiä, jotka suhtautuvat hyvin tylysti moniin ihmisiin, erityisesti naispuolisiin. Esim. yliopistossa olen törmännyt paljon siihen ilmiöön, että pariutuneet miehet eivät uskalla tai halua puhua muille naisille (siis ihan arkipäiväisissä tilanteissa, esim. kurssilla), joskus ovat jopa hyvin töykeitä ja jotenkin pyrkivät korostamaan omaa naistaan ja parisuhdettaan. Onko kyse tosiaan vain ylpistymisestä ("olen saanut vihdoinkin naisen ja aion pitää siitä kiinni, haistakaa ** kaikki muut naiset, jotka hylkäsitte minut") vai onko takana kenties mustasukkainen nainen ("en voi puhua tai olla ystävällinen muille naisille, koska oma naiseni saa mustasukkaisuuskohtauksen")?? Nämä miehet ovat myös niitä, jotka eivät ikinä osallistu mihinkään tapahtumiin tai vapaa-ajanviettoon. He ovat huonosti ryhmäytyneet, vaikka sosiaalisia lahjoja ja potentiaalia olisi. Heillä on kaikista verkostoitumismahdollisuuksista huolimatta hyvin pieni läheispiiri.