Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Lapsen kaverin huono itsetunto

tete

Aluksi hieman taustaa, jotta ymmärrätte, mistä on kyse.

Oma lapsemme (aloitti nyt syksyllä 7. luokan) oli ala-asteella koulukiusattu ja hänellä ei juurikaan ollut kavereita. Nyt hänellä on niitä ja erityisesti yksi todella läheinen ystävä (myös häntä on hänen vanhempiensa mukaan koulukiusattu aikanaan, muttei kiusata enää). LIsäksi hänellä on pari hyvää ystävää aiemmalla paikkakunnalla, jossa asuimme.
Kuten sanottua, meidän lapsemme (kutsutaaan häntä vaikkapa Lauraksi) ja tämä kaveri (kutsutaan häntä nyt Liisaksi) ovat todella hyvin ystävystyneet ja viettävät kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Jostain kohtalon oikusta heillä on myös sama liikuntaharrastus.

Kerrotaan vielä taustauksi se, että perheillämme on todella erilaiset varallisuustasot: me kuulumme ylempään keskiluokkaan ja tämän Liisan perhe taas elää sosiaalitukien varassa. Meille tämä ole kuitenkaan ongelma.

Sitten itse ongelmaan: tämän Liisan suhtautuminen meihin Lauran vanhempiin on todella vaivaannuttavaa ja tällä Liisalla vaikuttaisi olevan huono itsetunto. Seuraavassa esimerkkitapauksia: Ihan kaikkien ruokien kohdalla hän tulee aina varmistamaan meiltä vanhemmilta, että saako hän ottaa, vaikka Laura olisi sanonut, että ota vaan. Hän on huolissaan siitä, että aiheuttaa meille kuluja, kun ruoan menekki kasvaa.

Toinen esimerkki: tämä tyttöjen liikuntaharrastus vaatii aina silloin tällöin varusteiden hommaamista yms. (rahallinen panostus noin 100 euroa per lapsi) Tiedämme, että tämä on Liisan perheelle iso raha, joten tarjuoduimme auttamaan näissä hankinnoissa. Kun kerroimme Liisalle tästä tuesta, hän alkoi itkemään ilosta ja kiittelemään todella vuolaasti sekä kyselemään, miten hän tämän pystyy ikinä meille korvaamaan. Meistä tämä tuntui vaivaannuttavalta, tuimme kuitenkin vapaaehtoisesti lapsemme ystävää.

Kolmas esimerkki: Liisalle kävi viime viikolla vahinko ja hän pudotti vahingossa juomalasin lattialle ja se särkyi. Tällöinkin hän ryhtyi ensimmäisenä miettimään asian korvaamista: kysyi, että minkä suuruisen korvauksen haluamme ja millaisen rangaistuksen haluamme hänelle antaa tuon teon takia. Selitimme hänelle monta kertaa, että se oli vahinko ja sillä siisti. Hänen oli sitä kuitenkin todella hankala uskoa.

Tuorein esimerkki on eiliseltä, kun LIisa oli täällä koulun jälkeen käymässä. Kysyimme häneltä, haluaisiko hän lähteä mukaamme Lappiin hiihtolomalla laskettelmaan. Hän taas puhkesi kyyneliin ja kertoi olevansa todella kiitollinen pyynnöstä ja sanoi, että haluaisi lähteä, mutta omasta mielestään ei hän ei ole ansainnut sellaista matkaa. Että me olemme ihan liian ystävällisiä, kun pyydämme ja maksamme sellaisen. Hän sanoi, että meidän pitäisi laittaa hänet ansaitsemaan se matka jotenkin. Olemme yrittäneet vakuutella, että ystävyys on ihan riittävä asia siinä ja siksi haluamme hänetkin mukaan.

Mikä siis neuvoksi: kuinka saada Liisa ymmärtämään, että lapsen ystävää on normaalia auttaa ja pelkkä kiitos riittää?

Sivut

Kommentit (53)

Vierailija

Jos hän ei kiittelisi ja kyselisi, alkaisitte ehkä ajatteleaan toisella tavalla. Että ei ole käytöstapoja ja hyötyilee, eikä ole oikein kasvatettu jne. Ehkäpä siksi hänen tapansa on sittenkin se paras.

Vierailija

Mielestäni hän näyttää käytöksellään (vaikka saattaa tuntua ylitsevuotavalta) että kunnioittaa ja arvostaa sitä kuinka te otatte hänet huomioon ja olette vieraanvaraisia ja ajattelevaisia häntä kohtaan. Kuulostaa todella ookoo kaverilta teidän tyttärellenne.

alkuperäinen

Vierailija kirjoitti:
Mielestäni hän näyttää käytöksellään (vaikka saattaa tuntua ylitsevuotavalta) että kunnioittaa ja arvostaa sitä kuinka te otatte hänet huomioon ja olette vieraanvaraisia ja ajattelevaisia häntä kohtaan. Kuulostaa todella ookoo kaverilta teidän tyttärellenne.

Joo, mutta haluaisimme, että hän olisi meillä "normaalisti". Jos tyttäremme sanoo, että ota leipää jääkaapista, sen pitäisi olla ihan ok ilman, että asiaa tarvitsee meiltä tulla varmistamaan varsinkin, kun hän tietää ihan hyvin, että vastaus on "tottakai voit ottaa".

Emme halua, että hän kokoajan miettii, miten voisi korvata asioita ja miten hän "ei ansaitse" päästää mukaamme. Olemme tehneet selväksi, että emme halua häneltä mitään työsuoritteita tms. Tyttöjen ystävyys riittää. Siitä huolimatta hän on useita kertoja ehdotellut, miten voisi tehdä meillä suursiivouksen tai pestä automme yms. Meistä on aina kiusallista puhua näistä aiheista kerta toisensa jälkeen.

Vierailija

On aivan älyttömän ihana, että hän arvostaa ja osaa olla kiitollinen. Rupesin kuitenkin miettimään omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, koska käyttäydyin aivan samalla tavalla. Hyvä niin, mutta kun asiaa nyt ajattelee, liittyi siihen jotain surullistakin. Minä olin vähävaraisesta perheestä ja paras ystäväni varakkaasta ja kuvio aika sama. Asiasta ei koskaan puhuttu tai mainittu, eikä minua kotona opetettu mitenkään nöyristelemään siitä syystä. Opetettiin olemaan vaan kohtelias. Mutta todellakin jostain tuli se tunne, että olen arvottomampi ja huonompi ihminen, koska olimme köyhiä. Oli äärimmäisen ihanaa saada mahdollisuus osallistua ystäväni perheen kanssa juttuihin, mutta kuitenkin jotenkin hävetti ja tuntui etten ollut ansainnut sellaista. Ymmärsin kyllä että he halusivat aivan aidosti auttaa ja tarjota asioita, mutta ei sille tunteelle mitään voinut.

Vierailija

Tyttö on vaivaantunut, koska ajattelee teidän "ostavan" tai lahjovan häntä tyttärenne kaveriksi. Ystävyys ei välttämättä tunnu niin luontevalta, jos toisen vanhemmat ostella harrastusvälineitä ja muuta...

alkuperäinen

Vierailija kirjoitti:
On aivan älyttömän ihana, että hän arvostaa ja osaa olla kiitollinen. Rupesin kuitenkin miettimään omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, koska käyttäydyin aivan samalla tavalla. Hyvä niin, mutta kun asiaa nyt ajattelee, liittyi siihen jotain surullistakin. Minä olin vähävaraisesta perheestä ja paras ystäväni varakkaasta ja kuvio aika sama. Asiasta ei koskaan puhuttu tai mainittu, eikä minua kotona opetettu mitenkään nöyristelemään siitä syystä. Opetettiin olemaan vaan kohtelias. Mutta todellakin jostain tuli se tunne, että olen arvottomampi ja huonompi ihminen, koska olimme köyhiä. Oli äärimmäisen ihanaa saada mahdollisuus osallistua ystäväni perheen kanssa juttuihin, mutta kuitenkin jotenkin hävetti ja tuntui etten ollut ansainnut sellaista. Ymmärsin kyllä että he halusivat aivan aidosti auttaa ja tarjota asioita, mutta ei sille tunteelle mitään voinut.

Ihanaa, että tajuat, mistä on kyse! Kerro, miten saamme häneltä pois tuon tunteen arvottamasta ja huonosta ihmisestä. Hän ei todellakaan ole sellainen!

Vierailija

Miten kohtelette omaa lapseanne (jolla varmaan normaali itsetunto)? Ehkä voisitte käyttäytyä jotenkin samaan tapaan tuota tyttöä kohtaan. Riippuu tietysti miten läheisiä olette. Esim. kehua ja muutenkin osoittaa arvostusta hänelle omana itsenään, ei välttämättä aina minkään suorituksen takia, vaikka siitäkään tuskin haittaa olisi. Olla kiinnostuneita hänen tekemisistään mutta ei mitenkään "kylläpä käy sääliksi, voi sinua raukkaa"- ilmeellä.

Vierailija

Tämä on ennen kaikkea yhteiskunnan vika. Palvomalla sosioekonomista statusta ja toimimalla porvarin orjana kasvatetaan kuuliaisia lampaita joiden omanarvontunto on murusina. Niin kauan kuin raha ratkaisee syntyy rikkinäisiä lapsia jotka peilaavat yleistä pahoinvointia. Tyttärenne kaverissa ei ole mitään vikaa, eikä teissä ole mitään vikaa. Vika on yhteiskunnassa kollektiivina.

Vierailija

Onko tytöt siis olleet kavereita vasta tämän syksyn? Sitten ei ehkä tunne vielä ainakaan omasta mielestään teitä vanhempia tarpeeksi hyvin ja arastelee hieman. Hänen kotona on varmasti puhuttu rahasta ja ehkä kotona hänelle valitetaan, jos rikkoo jotain tai pyytää jotain, joten siitä voi johtua tuo loputon kiittely ym.

Älkää nyt ainakaan nolostuttako tai säälikö tyttöä. Jos lähtee teidän mukaan reissuun niin kannattaa tytölle ja tämän vanhemmille korostaa sitä, että tyttö lähtee ensisijaisesti teidän tytön kaveriksi ja te "hyödytte" tilanteesta yhtä lailla eikä kukaan ole missään "kiitollisuudenvelassa". 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aivan älyttömän ihana, että hän arvostaa ja osaa olla kiitollinen. Rupesin kuitenkin miettimään omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, koska käyttäydyin aivan samalla tavalla. Hyvä niin, mutta kun asiaa nyt ajattelee, liittyi siihen jotain surullistakin. Minä olin vähävaraisesta perheestä ja paras ystäväni varakkaasta ja kuvio aika sama. Asiasta ei koskaan puhuttu tai mainittu, eikä minua kotona opetettu mitenkään nöyristelemään siitä syystä. Opetettiin olemaan vaan kohtelias. Mutta todellakin jostain tuli se tunne, että olen arvottomampi ja huonompi ihminen, koska olimme köyhiä. Oli äärimmäisen ihanaa saada mahdollisuus osallistua ystäväni perheen kanssa juttuihin, mutta kuitenkin jotenkin hävetti ja tuntui etten ollut ansainnut sellaista. Ymmärsin kyllä että he halusivat aivan aidosti auttaa ja tarjota asioita, mutta ei sille tunteelle mitään voinut.

Ihanaa, että tajuat, mistä on kyse! Kerro, miten saamme häneltä pois tuon tunteen arvottamasta ja huonosta ihmisestä. Hän ei todellakaan ole sellainen!

Jäin miettimään tätä ja voi kunpa osaisin vastata.. Minun tosin pitäisi osata, olen tehnyt paljon töitä nuorten parissa joilla näitä ongelmia. Ja oman lapseni kohdalla saanut kyllä tämän "häpeän kierteen" katkeamaan. Se lienee tosiaan koko yhteiskunnan asenneongelma, se miksi huono-osaisuus periytyy. Ei lahjojen tai mahdollisuuksien osalta niinkään, vaan juuri tämän arvottomuuden tunteen. Eli en osaa sanoa mikä minua olisi aikoinaan auttanut, opinkin arvostamaan itseäni vasta myöhään aikuisiällä. Eikä siihen varmaan mitään vippaskonstia olekaan. Sellaiset tunteet on juurtunut usein niin syvälle, ettei niihin auta kun aika ja tietenkin se, että hänellä on teidänlaisia ihmisiä ympärillä, on varmasti paras apu jo sellaisenaan mitä voi olla!

Vierailija

Kuulostaa tutulta, minulla on ollut samanlainen ystävä. Liisa on varmaan elämässään joutunut kokemaan joko itse tai vanhempiensa välityksellä asetelmia, joissa ilmaista lounasta ei olekaan. Se yhdistettynä yhteiskunnalliseen statukseen ja heikkoon itsetuntoon johtaa juuri tuollaiseen käyttäytymiseen.

Seiskaluokkalainen on jo niin iso että hänen kanssaan voisi varmaan jutella kahden kesken. Joku kerta kun Liisa on teillä käymässä niin sanot hänelle ja Lauralle että haluat jutella Liisan kanssa kahdestaan tästä hiihtolomareissusta ennen kuin Liisa lähtee kotiin.

Sitten istutat tytön alas sanot ettei tarvitse jännittää, sillä häntä jännittää aivan varmasti ja saattaa pelätä että jotain pahaa on tulossa. Kerrot Liisalle että teistä olisi todella hauskaa jos Liisa pääsisi mukaan Lappiin ja kustannatte mielellänne hänen menonsa, kunhan asiasta on vielä puhuttu Liisan vanhempien kanssa. Mainitset että olet huomannut Liisan kokevan olevansa kiitollisuudenvelassa mutta että syytä tällaiseen ei ole: teidän perheenne kutsuu Liisan vieraakseen ja te haluatte että hän voi nauttia ilman syyllisyydentuntoa tai epävarmuutta lomasta. Sitten ilmaiset pehmeästi että toivotte että Liisa pystyisi ottamaan jännittämättä ja ilman huonoa omatuntoa Lapin reissun ja muut asiat jota te tahdotte tyttärenne parhaalle ystävälle tarjota. Ehdotat että voitteko sopia nyt niin hän lopettaa vastapalvelusten tarjoamisen ja että te, Lauran vanhemmat, kyllä ilmaisette Liisalle jos tahdotte hänen tekevän jotain ja toivotte että Liisa voisi luottaa tässä asiassa teihin. (Tässä kohtaa on tärkeää että Liisa ymmärtää mitä tarkoitat sopimuksella ja että hän suostuu.) Lopuksi vielä kertaat että Liisa on tervetullut kotiinne juuri sellaisena kuin on ja vastaisuudessa toivot ettei Liisa enää kysy lupaa vaikka leivän ottamiseen; teidän kodissanne se on normaalia vieraanvaraisuutta joka ei tarkoita sitä että kukaan jää velkaa.

Tärkeää on sitten se että te ette koskaan aiheuta Liisalle tilannetta jossa hän joutuu tuntemaan huonoa omatuntoa saamistaan asioista.

alkuperäinen

Vierailija kirjoitti:
Onko tytöt siis olleet kavereita vasta tämän syksyn? Sitten ei ehkä tunne vielä ainakaan omasta mielestään teitä vanhempia tarpeeksi hyvin ja arastelee hieman. Hänen kotona on varmasti puhuttu rahasta ja ehkä kotona hänelle valitetaan, jos rikkoo jotain tai pyytää jotain, joten siitä voi johtua tuo loputon kiittely ym.

Joo, ovat tunteneet koulujen alusta. Muutimme itsekin tälle paikkakunnalle vasta heinäkuun lopppuolella ja tämä kyseinen Liisa tuli tyttäremme sekä harrastus- että luokkatoveriksi. Heillä alkoi keskenään synkkaamaan heti ja he ovat kuin olisivat tuneneet lastentarhasta asti.

Vierailija

Ei tuosta alemmuuden tunteesta pääse edes aikuisena eroon. Opiskelen yliopistossa allalla johon sisälle pääsee vain pieni prosentti hakijoista. Silti koko ajan tunnen itseni huonommaksi kuin muut, suurin osa opiskelutovereistani tulee rikkaista perheistä. Kiva kun nytkin leikataan lapsiperheiltä :(

Itsehän olen siis edellisen laman aikaan ollut lapsi. Tämä varmasti kertoo jo perheemme tilanteesta kaiken olennaisen...

Vierailija

Kerran voi ehkä sanoa ettei tarvitse jännittää, mutta sitä useammin en alkaisi tolkuttamaan.

Jos sinua kiusaa lapsesi kaverin käytös, mietipä miten vaivaantunut tuo nuori ihminen on kotonanne. Vaivaantuminen häviää varmasti osittain aikanaan, mutta osa ihmisistä vain on sellaisia että vaikka onkin ihanaa saada apua, lahjoja ja hyvää kohtelua, ainaisesta vastaanottamisesta tulee kiusallinen olo.

Älkää tehkö lapsesta palvelijaa, mutta mikäli ikinä tulee mahdollisuus siihen että hän voisi jotenkin tasata tilejä, esimerkiksi olla remonttiapuna tai vastaavaa niin antakaa siihen mahdollisuus.

alkuperäinen

Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta, minulla on ollut samanlainen ystävä. Liisa on varmaan elämässään joutunut kokemaan joko itse tai vanhempiensa välityksellä asetelmia, joissa ilmaista lounasta ei olekaan. Se yhdistettynä yhteiskunnalliseen statukseen ja heikkoon itsetuntoon johtaa juuri tuollaiseen käyttäytymiseen.

 

Juttelimme juuri hänen kanssaan ja tämä selitys vaikuttaa oikealta. Tätä kuvastaa hyvin se, että kun pyysimme häntä juttelemaan, oli hänen olemuksensa kuin hänet olisi pyydetty tuomarin eteen kuulemaan tuomiota. Onneksi hän rauhoittui, kun kerroimme, ettei olet mistään pahasta asiasta kyse. Liisa kertoi, ettei ole ikinä kohdannut tällaista ystävällisyyttä kuin meiltä. Hän myös luuli, että suhtaudumme vastapalvelukseen niin torvusta, koska luulemme, ettei hän ole kykenevä tekemään sellaista. Ettei hän osaa esimerkiksi siivota tarpeeksi hyvin. Hän lupasi lopettaa tuon vastatarjousten tyrkyttämisen.

Ruoasta hän sanoi, että hän ei voi sille mitään, että hän laskee mielessään sitä, kuinka monen päivän ruokarahat kuluisivat hänen vanhemmiltaan, jos he ostaisivat samanlaisia juttuja kuin meilä on. Esimerkkinä hän mainitsi avokaadon, jota hän söi meillä ekaa kertaa elämässään.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat